II.
Leskirouva Strömforsin tilavat huoneet olivat illalla juhlallisesti valaistut…
Vieraita, toiset toisiansa hienompia, tulvasi kahisevassa silkissä toivottamaan onnea ja pitkää ikää vanhalle leskirouva Strömforsille.
Tuolla tulevat pormestarin. Valkeana välkkyy pormestarin rinta mustan frakkipuvun keskestä … kiiltävää, kahisevaa silkkiä on tietysti pormestarin rouvan puku, joka poimuilee tuhansissa laskuissa ja reunusrimsuissa… Kauniit tummat hiuksensa on hän kampauttanut korkealle hiustöntyrälle … ja kalvosinta koristavat kultaiset rannerenkaat, jotka välkähtelevät viuhkaa käytellessä. Ensin siistitään itseänsä vielä hieman suuren seinäkuvastimen edessä. Pormestarin rouva kaivaa väskystänsä esille kamman, silittelee öljyttyjä suortuviansa, tarkastelee itseänsä useammalta taholta … ja on vihdoinkin valmis. Pormestari korjailee kaulustansa ja kaulahuiviansa, pyyhkäisee pari kertaa viiksiänsä ylöspäin, rykäisee ja niin on hänkin valmis. Käsikynkässä astutaan sitten saliin, kätellään talon emäntää leskirouva Strömforsia, toivotetaan onnea, hymyillään sievästi eri tahoille, kumarrellaan kohteliaasti muille vieraille, hymyillään taaskin ja erotaan sitten eri suunnille.
Pormestari menee herrojen puolelle; pormestarin rouva taas purjehtii suoraan salin peräseinällä olevaan sohvaan, johon ainoastaan hänellä, tohtorinnalla ja konsulittarella näytti olevan oikeus istua.
Mutta yhä tulee uusia vieraita. Porstuassa uudistuvat äskeiset temput ja niin astutaan sisään, kumarrellaan, tervehditään ja onnitellaan talon-emäntää ja hajaannutaan.
Pientä porinaa alkaa pian kuulua salissa. Herrain puolella ollaan jo äänekkäämpiä. Kahvia kannetaan ympäri, tuoleja muutellaan likemmäksi ja puhe alkaa jo päästä vauhtiinsa.
Yksi sija suuressa sohvassa on kumminkin vielä tyhjänä: konsuli rouvineen ja tyttärineen ei ole vielä saapunut, kaikki tietävät hänen tulevan ylhäisimmin ja siis — viimeiseksi! Kaikki muut kaupunkilaiset ovatkin jo saapuneet. Kohta hänen siis pitäisi tulla.
Tuossapa jo ovi aukeaakin. Mahtavana astuu konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström saliin, hattu vasemmassa kädessä ja parempi puoliskonsa oikean käden kynkässä… Betty neiti seuraa ujona hiukan jäljempänä … äitinsä jalansijoissa.
Leskirouva Strömfors kiiruhtaa ketterästi rakkaita sukulaisiansa vastaan. Lämpimät kättelyt — konsuli kättelee aina molemmin käsin, niin että laskee vasemman kätensä toisen kädelle ja likistää sitä näin kättensä välissä — aamulliset onnentoivotukset uudistetaan, hymyillään herttaisesti joka taholle, nyökäytellään hieman päätänsä ja niin taluttaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja armaan aviokumppalinsa sohvaan, missä tohtorinna ja pormestarin rouva jo ovat paikkansa valinneet.
Siihen jättää konsuli — yhä kohteliaasti kumarrellen — puolisonsa ja jatkaa sitten matkustustansa herrojen puolelle, mistä sakea tupakan savu jo ilmoittaa miesten istuvan tupakkavaliokunnassa, sillä aikaa kun Betty vaatimattomana hiipii salin vasemmalle sivulle, muiden nuorten neitosten luo, jotka sieltä äänettöminä tätä seuraelämää ihmettelevät.
Nyt ovat siis kaikki vieraat saapuneet. Palvelustytöt rientävät edestakaisin tarjottiminensa kantaen kahvia ynnä muita alustimia naisväen puolella … ja käyttävät he tarjottimia herrojenkin kammarissa. Mutta eivät näytä välittävän kahvista … odottelevat kai jotakin parempaa.
Hetki kuluu. Savu sakenee yhä, mutta seurapuhe yrittää jo hieman laimeta. Pelastavana enkelinä ilmestyy silloin Leena neitsyt ovelle kantaen sisään tuon odotetun, tutun tarjottimen, jolla tyhjät lasit lusikkoinensa kilisevät ja jonka keskellä välkkyy suuri hopeinen kannu mahtavan, kirkasnesteisen ja hymyilevän konjakkipullon rinnalla.
Herroissa huomataan jo vilkkaampia elonmerkkejä. Pormestari rykäisee ja tuprahuttaa entistä sakeamman sauhun sikaristansa; tuomari, joka jo on kerinnyt istahtaa nahkasohvaan, nousee äkkiä ylös muka tupakkaa tavoitellakseen, vaikka oikeastaan vain siksi, ettei luultaisi hänen juuri totilasin tähden siihen ehättäneen, totitarjotin kun näet aina kannettiin sohvan edessä olevalle pöydälle. Lähipitäjän arvoisa rovasti, jonka iloinen, pyöreä muoto ja pulleva vatsa jo mahtoi tietää kaikenlaista hauskaa, ojentautuu rennommasti sohvan selkälautaa vastaan ollen katselevinaan kynttiläkruunun kristallinappuloita, vaikka nurkkasilmällä jo tunnustelee tuon kirkasnesteisen pullon sisällystä: olikohan se vain väkiviinan sekaista anniskelu-tavaraa vaiko edempää tuotua "ehtaa."
Herrojen tehdessä havaintojansa purjehti tarjotin määrätylle sijallensa arvoisan rovastin eteen.
"Herrat ovat hyvät ja panevat lasiin", kehoittaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja sukulaisen isäntävallalla … samalla kun hän tupakkapöydän ääressä selvittelee hopeapislaista syöskumipiippua.
"Kiitoksia, kiitoksia! kyllähän tässä ehditään", vastailevat herrat, vaikka kurkkuja jo mieli kutkuttelemaan.
Konsuli Svanström selvittelee piippunsa; pistää tupakan ja — sytyttää, yritin sanoa, mutta eipä hän ehtinytkään sitä tehdä, sillä hänen tuossa askaroidessansa oli lukkari jo hypähtänyt väliin, raapaissut tulen ja tarjosi nyt erinomaisella kohteliaisuudella tulta konsulille ja valtuuston puheenjohtajalle. "Kiitoksia vain", hymähti konsuli muistaen samalla syyn tähän palvelevaisuuteen, sillä olihan lukkari hänelle velkaa, niin että … jaa, velkojia kohtaan tuleekin aina olla kohtelias, arveli hän itseksensä.
Totikojeet seisovat koskemattomina. Kukaan ei vielä ensi kehoituksella viitsi käydä niiden kimppuun, kaikki katselevat niitä kyllä mielihyvällä, mutta kukapa tässä ensimmäisenäkään!
"No, mitäs herrat ajattelevat … tehkääpä lasinne", kehoittelee konsuli ystävällisellä äänellä. "Pankaa lasiin! Tuomari Malin, rovasti Villman, olkaapa hyvät ja…" kehoittelee hän yhä.
"No, mitäpä tyhjästä kursastelusta", tuumaa arvoisa kirkonpalvelija, panee piippunsa syrjään, nojaa käsikynkkänsä polvea vastaan … ja ryhtyy mieluista nestettä valmistamaan. Ensin pari kolme sokeripalaa — jos useampia panee, niin se pilaa vatsan, selittää hän aina muille — ja sitten vettä lasi puolillensa. Tätä sekoitustansa hän siinä hämmentelee, kunnes viimeinen sirpale sulaa; ottaa sitten konjakkipullon ja vuodattaa elämän nestettä lasin täyteen, jota tehdessään hän miettiväisenä tirkistelee lasiin ja tarkkaa, kuinka tuo kemiallinen prosessi tapahtuu. Hämmennys lusikalla vielä sen lisäksi ja totilasi on valmis. Valmista pitää koettaa. Hyvää oli — ja rovasti ottikin jo toisen kulauksen.
Toiset herrat seurasivat silmillänsä tuota kirkonmiehen puuhaa ja toinen toisensa perästä alkoi saman toimituksen.
Pian olikin kaikilla lasinsa valmis. Muutamilla nuoremmilla oli erityinen punssipullonsa, josta he näyttivät hyvän huolen pitävän.
Kohta alkoivat kieletkin jo höltyä kantimissaan.
Tuomari kertoi kaunopuheliaasti viimeisistä käräjistänsä, tohtori eräistä onnistuneista lääkitystapauksista — ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja uusista mietteistänsä kansalaisten ja yhteiskunnan hyödyksi; että ne ehkä enemmän hyödyttivät häntä itseänsä, sitä hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita.
Mutta jättäkäämme nyt vähäksi aikaa herrat lasiensa ääreen juttelemaan asioitansa ja siirtykäämme saliin.
Sielläkös jo solina kuuluu! Kahvi ja imelä viini on hetkessä voidellut naisten jo ilmankin liukkaat kielet. Pieniä ryhmiä on syntynyt ympäri salia … ja kukin näistä katsoo oikeudekseen pitää äänekkäintä sorinaa.
Sohvan rouvat, joihin talon arvoisa emäntäkin on yhtynyt, puhuvat keskenänsä aivan viattomista sukulaisuussuhteista vatvoen perin juurin kunkin sukutaulun hämärään muinaisuuteen saakka. Toisella puolen salia puhellaan vähän hiljempaa: siellä väittelivät vanhat piiat uskonnollisista asioista, vaikka keskustelu ei itse teossa mitään väittelyä ollut, sillä kun yksi sanoo: "tämä aika on niin jumalaton, että kyllä Herra meitä pian rankaisee … saammepa nähdä!" niin huokaisee toinen hyvin syvään ja näyttää niin haikealta kuin olisi pullollisen etikkaa nielaissut … kolmas taas on vetistelevinänsä … ja neljäs liittää jutun jatkoksi: "niin, nähtiinhän se Oulun palossa… rikkaat ne ovat jumalattomia ja niiltäpä ne talot juurit paloivat!"
— "Elkääpäs neiti Vennberg syyttäkö Luojaa varomattoman nuorukaisen teoista", kuului äkkiä ääni heidän takanansa.
"Kas, maisteri Vilponen!" huudettiin kuin yhdestä suusta.
Maisteri Vilposella oli tapana aina käydä puhuttelemassa naisiakin … ja naiset taas, erittäinkin vanhat piiat, näkivät mielellänsä, että tuo pulska poikamies heidän seurassansa viihtyi.
"Niin, hyvää iltaa arvoisat naiset", lausui maisteri kumartaen kullekin taholle ja istui parin pitkänenäisen neitosen sivulle. "Suokaa anteeksi neiti Vennberg, mutta minä en voi yhtyä tuohon lauseesenne, että muka Oulun palo olisi Jumalan syyksi pantava!"
"Voi, kuinka jumalaton te yhä olette, maisteri Vilponen … tiedättehän, ett'ei mitään tapahdu hänen tahtoansa paitse", lausui neiti Kjällman, joka ehätti pakinoihin maisterin kanssa.
"Herrainen aika, mitä lausutte, neitiseni! Jos kaikki paha, mikä aikojen kuluessa on maailmassa tapahtunut, olisi Jumalan tahdosta tapahtunut, niin minkälainen Jumala meillä sitten onkaan!"
"Ee-i, pirun töitä ne sellaiset ovat", huokasi siihen neiti Håkansson päätänsä nyökytellen.
Maisteri Vilponen ei sattunut kuulemaan senpuolisella korvalla, vaan jatkoi edelleen: "niin, minä en ainakaan usko sellaista Jumalasta!"
"Se tulee siitä, että niin harvoin käytte kirkossa, herra maisteri", virkkoi siihen sangallisnenäinen, elähtäneempi neiti Hahl, joka tarkkuudella oli seurannut väittelyä.
Kohteliaasti kumartaen neideille vetäytyi maisteri Vilponen jo seuraavan ryhmän luo jättäen vanhat neidit kummastelevina katsomaan jälkeensä — ennenkuin he taas uuden keskustelun aloittivat.
Maisteri Vilponen muuttausi nyt sohvattomien rouvien luo. Täällä keskusteltiin parasta aikaa eräästä aina yhtä hauskasta asiasta: oli näet jouduttu tuohon loppumattomaan piikaepistolaan.
"Herrasväki ei voi uskoa, kuinka tuiki tuskallista tuo uusi reservilaitos meille kaupunkilaisille on", aloitti rouva Malin, jonka mies oli istunut valtiopäivillä ja kiivaasti vastustanut asevelvollisuutta. "Otetaanpa esimerkiksi … kas, maisteri Vilponen, hyvää iltaa!"
Puhe keskeytyi äkkiä, kun maisteri Vilponen samassa lähestyi rouvaryhmää.
"Nöyrin palvelijanne, arvoisat rouvat!" Varsin sievästi tuo uus-aikainen maisteri osaakin kumarrella naisille. "Onko ehkä luvallista istua arvoisaan seuraanne?"
"Kaikkia te kysyttekin, herra Vilponen, olkaa vain hyvä … kas, tässä on tuoli."
Pari rouvista sijoittelihe likemmäksi toisiaan.
— "Joll'en erehdy oli puhe reservikomppanioistamme; miten on se onneton joutunut arvoisain rouvien epäsuosioon, jos saan luvan kysyä?"
"Niin, minä yritin tässä juuri selittämään sitä. Ettekös tekin, herra Vilponen, ole sitä mieltä, että reservikomppaniasta on kaupungillemme paljon haittaa?"
"Kuinka niin?"
"Tarkoitan … siveellisessä suhteessa ovat kasarmimme mitä pahimpia", puhui rouva Malin kertoen miehensä mielipiteitä.
"Niin, siinä voi kyllä olla perää, rouva Malin, enkä minä nykyistä sotalaitostamme ihailekaan. Mutta koska kullakin valtiolla toistaiseksi sotaväkensä on, niin täytynee meidänkin kärsiä se. Kaikessa tapauksessa on reservilaitos minusta paljo parempi kuin seisova sotaväki, joka on maan joutilainta laiskurijoukkoa — — — ah, suokaa anteeksi, luutnanska Segerstråle, minä en moiti heitä, vaan sitä valtiojärjestelmää, jonka vuoksi maan täytyy elättää tällaisia tyhjäntoimittajia."
"Kuinka sattuvasti lausuttu", riemuitsi rouva Malin huomatessaan saavansa kannatusta… "Niin juuri se on. Kyllä me rouvat, joilla on tekemistä piikojen kanssa, kyllä me tiedämme asevelvollisuuden haitat. Minun Maijuni esimerkiksi … se sama, joka ennen palveli teillä, rouva Berg … oli mitä siivoin tyttönen siksi, kunnes reservilaitos tuli. Hän teki työtä aamusta iltaan … eikä ikinä pyrkinyt minkäänlaisiin huvituksiin. Mutta entäs nyt? Joka pyhä, minä sanon, joka ainoa pyhä pitää hänen päästä kävelemään … ja samalla tietysti reserviläisten tansseihin!"
"Entäs arkipäivinä?" kysyi herra Vilponen.
"No, arkina hän nyt tosin on työssä … eikähän siitä muuten tulisikaan mitään. Ainoa, mikä hänessä viikon ajalla on moitittavaa, on oikeastaan vain se, että hän nyt … pyhäkoulun käytyänsä … on intoutunut kirjeitä kirjoittelemaan."
"No, mutta hyvä rouva Malin … jos siinä lienee jotakin moitittavaa, olen minä suurimman moitteen-alainen kaikista", nauroi herra Vilponen.
"Jaa, mutta se onkin eri asia… Niin, te ette usko, maisteri Vilponen, kuinka kiusallista se on, kuu palvelustytöt alkavat pitää kirjeenvaihtoa … varsinkin sotamiesten kanssa. Missä vain saadaan aikaa vähänkään, niin heti kynä esille!"
"Voisivathan he kirjoitella iltaisin", uskalsi herra Vilponen väittää.
"Jako nukkuisivat sitten kello kymmeneen aamulla! kyllä näkee, ett'ette ole naimisissa, herra Vilponen", ilveili rouva Malin.
Kaikki muutkin rouvat nauroivat tälle sukkeluudelle.
"Mahdollisesti en näitä asioita ymmärrä, mutta olisiko teistä ehkä parempi, jos piikatyttömme eivät osaisi kirjoittaa, rouva Malin."
"Eipä juuri sekään. Osatkoot he vain, mutta olkoot —— —"
"— taitoansa käyttämättä, arvelitte kai sanoa."
"No, mutta voihan tuosta kirjeenvaihdosta olla esim. sekin hyöty, että saa häitä sangen äkkiä."
"Sitäpä juuri en tahdokaan; kukapa se palvelijansa naittaa tahtonee?" kummasteli rouva Malin.
"Niinhän te voitte sanoa nyt, kun itse jo olette naimisissa", nauroi herra Vilponen poistuen takaisin herrain puolelle, mistä äänekäs puhe, lasien kilinä, tupakan tukahduttava sauhu ja konjakin lemu tulvahti häntä vastaan.
Rouvat katselivat suurin silmin hänen jälkeensä.
"Hän on hieman omituinen mies", lausui rouva Stenberg aluksi.
"Kummakos se, hän kun lukee kaikenlaista joutavaa kaikki yökaudetkin", liitti hurskas leskirouva Vesterberg, joka itse nieli päivässä monta naulaa ryöväriromaaneja.
Tähän suuntaan kävivät naisväen keskustelut. Neitoset supattelivat nurkassansa pukimista, ystävättäriensä kihlauksista ja viimeisistä tanssiaisista ruununvoudin luona.
Teetä tarjoeltiin. Ensin tietysti naisille … sohvarouvista alkaen … sitten käytettiin tarjotinta taas näön vuoksi herrojenkin puolella, mutta melkein koskemattomina ne sieltä palasivat. Mitäpä ne herrat teestä, kun heillä kerran oli konjakkia ja totikojeet edessä!
Illan kuluksi ja seuran ratoksi halusi leskirouva kuulla laulua, jota hän aina niin mielellänsä kuunteli.
"Niin, neiti Malinillahan on niin kaunis ääni", huudahti eräs vanha piika.
"Ja hän kun on vasta palannut Helsingistä … ja ottanut siellä laulutunteja!… Kuuleppas Ines, täti Strömfors haluaisi niin mielellänsä kuulla laulua!"
Neiti Ines Malin oli parinkymmenen vuotias solakka neito, jolla tiedettiin olevan parhaimman laulunäänen koko kaupungissa … ja joka vuoden ajan oli saanut nauttia yksityistä laulunopetusta pääkaupungissa.
"Sangen mielelläni … mutta ääneni on hiukan painuksissa, kun satuin vilustamaan itseni eilen … sillä veneretkellä", väisteli laululintunen.
"Elä nyt turhia estele, kun täti Strömfors kerran…"
"Niin, minä tahtoisin todellakin varsin mielelläni kuulla, kuinka sinä olet edistynyt, Ines…"
"Tee nyt tädille mieliksi, Ines", puuttui jo rouva Malinkin puheeseen.
"No, voinhan minä koettaa … mutta sen minä vain jo ennakolta sanon, että ääneni on painuksissa…"
"Säistätkö sinä itse laulusi vai tulenko minä säistämään", kysyi neiti
Kjällman, kaupungin vanha pianisti.
"Kiitoksia, kyllä minä voin sen itsekin tehdä."
Neiti Ines Malin istui pianon luo ja näppäili siinä hetkisen koskettimia nähdäkseen, missä kunnossa tuo vanha kone oli.
"Ai, ai, tämähän on epävireessä…"
"Onko? Ja kuitenkin on se vasta viime viikolla viritetty…" lausui leskirouva Strömfors lempeästi.
"No, ehkä se sentään luottaa…"
Neiti Ines aloitti laulunsa … se oli raikas norjalainen laulu … taisi olla Kjerulfilta… Hänen äänensä ei muuten hullumpi ollutkaan… Se kaikui sangen kauniisti tuossa tilavassa salissa, jonka ovelle herrain puolelta pian pakkausi kuulijoita ihan tungokselle.
Rouvat, jotka jo muualla olivat kuulleet hänen laulujansa, eivät malttaneet olla vaiti laulun aikana, vaan rupattelivat kaikessa rauhassa edelleen … ja arvostelivat ajan laulajattaria ja laulunopetusta … sanomalehtien mukaan tietysti. Herrain joukossa näytti olevan tarkkaavampia kuulijoita, siliä sieltä kuului jo hermostunut ja asettavainen: ssss! Vähäksi aikaa se auttoi, mutta sitten alkoi supatus jälleen.
Neiti Ines oli lopettanut laulunsa ja se palkittiin vilkkaalla suosiolla. Tahdottiin vain kuulla lisää.
"Niin, laula Ines se uusi italialainen gondoolilaulu."
"No, voinhan laulaa, jos herrasväki tahtoo kuulla sen…"
Ja hän lauloi italialaisen laulunsakin sangen sievästi ja kaikkien yleiseksi mieltymykseksi.
"Mutta nyt minä en uskalla enää, sillä opettajani käski minun säästää ääntäni kesän aikana…"
"No … saammehan toiste kuulia lisää … kiitoksia … kiitoksia vain!" sateli kaikkialta … ja herrojen puolelta kajahti vielä uusi kiitollinen kättentaputus.
Alettiinkin jo viereisessä ruokasalissa kattaa illallispöytää… Tytöt riensivät tällä välin ulos vilvoittelemaan … ja heitä seurasi jo joitakuita herrojakin…
"Vahinko, ettemme saa tanssia", virkkoi eräs neitosista mennessänsä…
"Vahinko kylläkin, mutta täti Strömforsin luona ei tietääkseni ole kymmeniin vuosiin saatu tanssia", vastasi hänen jälkeensä ehättäytyvä kavaljeeri.
Pian ilmoitti leskirouva itse pöydän olevan katetun ja pyysi herrasväkeä "voileivälle." Mutta olipas siinä kursastelua ennen kuin illallisruokiin käsiksi käytiin! Illalliset syötiin vain noin "seisovalta jalalta" … eri ryhmissä … ja kaikessa vaatimattomuudessa; mutta sittenkin piti kaiken käydä vanhan tavan mukaan ja itsekunkin yhteiskunnallisen aseman ja ijän jälkeen…
Kohtelijain herroista oli tietysti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja, joka kaupungin arvokkaimmille rouville kantoi syötäviä ja juotavia… Myöskin maisteri Vilponen oli jo ennestänsä tunnettu naisväen palvelemisesta kaikissa juhlatiloissa… Ja mikä ihmeellisintä … hän ei ollut kohtelias ainoastaan muutamille, vaan kaikille … yksin rumille vanhoille-piioillekin, ihmettelivät nuoret herrat hänen selkänsä takana. Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström osoitti erityistä hellää huolenpitoa päivän sankarittarelle, jonka hän ei olisi sallinut tuoliltansakaan nousta. Ja sittenkin ehti hän jo juttelemaan ja tarjoamaan kastiketta sirolle laulajattarelle, johon hänen huomionsa oikeastansa vasta tänä iltana kiintyi.
"Hänestä on tullut sangen sievä daami", sanoi hän hiljaa puolisollensa.
"Ketä sinä tarkoitat?"
"Neiti Malinia tietysti … ketäs muuta…"
"Vai niin … minusta on hän teeskenteleväinen koketti, joka sattumalta on saanut vähäisen lauluäänen", vastasi konsulitar nyrpeästi.
"Soo, soo, vai ei hän sinua miellytä … no, sen pahempi sinulle…!"
"Aiotkos sinä pitää mitään puhetta?… Vai mitä sinä siellä konttoorissa käyskelit ja yksinäsi puhelit?"
"Mitä? Olenko minä itsekseni puhellut?… Joutavia, minä vain tarkastelin viikon laskuja…"
"Hm … paisti on jo pöydällä…"
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ei hätäillyt ensinkään, sillä tällä kertaa tiesi hän osaavansa puheensa ulkoa varsin hyvin. Kun arvokkaimmat vieraat olivat ottaneet paistia, astui konsuli Svanström pöydän päähän ja kilisti lasinsa reunaan.
Äkkiä hiljeni solina salissa. Vieraat kertyivät kaikki ruokasaliin, muutamilla oli jo lasit kädessä, toiset kiiruhtivat niitä salista noutamaan huomattuansa asianlaidan.
"Arvoisa herrasväki, hyvät naiset ja herrat!"
"Lienee suotu minulle, emäntämme lähimmäiselle sukulaiselle, oikeus muutamin sanoin tulkita niitä tunteita, jotka nyt meidän povissamme liikkuvat."
Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström katsahti ympärillensä ikäänkuin tutkiaksensa, tokko todellakin tällaiset tunteet olisivat nähtävissä.
"Tosin olen minä sukulaisena puolueellinen sanoin esittämään rakkaan emäntämme avuja, mutta en kansalaisena. Niin, arvoisat naiset ja herrat, me olemme nyt kokoontuneet viettämään erään harmaapäisen … ja minä rohkenen lisätä, kaikille rakkaan vanhuksen 70:ttä syntymäpäivää. Muistanpa vielä ajan, jolloin hänkin parhaassa ijässään asteli tämän talon katon alla ja liikkui ympäri kaupunkia auttaen köyhiä ja kärsiväisiä lohdutellen. Löytyikö orpolasta, jota hän ei olisi luoksensa kutsunut, ruokkinut ja ollut hänelle suopea kuin äiti … löytyikö köyhää perhettä, jota hän ei sanoin ja teoin olisi auttanut?"
Puhuja piti tässä pienen väliajan, jonka kuluessa kaikki katsoivat leskirouva Strömforsin herttaisia ja häveliäästi hymyileviä kasvoja … tuonne ikkunan luo, missä hän istui nojatuolissansa tehden päänliikkeitä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kaikkiapas te vielä muistelettekin."
"Myöskin ovat nuoret vesamme, kansakoulu ja kansankirjasto saaneet osansa hänen loppumattomasta rakkaudestansa lähimmäisiä kohtaan", jatkoi puhuja. "En huoli puhuakaan hänen persoonallisesta ja erityisestä rakkaudestansa sukulaisia kohtaan, sillä niin korkealle kuin sukulaisrakkauden asetankin, on mielestäni velvollisuus yhteiskuntaa ja rakkaus lähimmäisiämme kohtaan asetettava paljoa korkeammalle. Onko tämä oikein vai väärin, sen heitän muitten arvosteltavaksi. Ja juuri yhteiskunnan ja kansalaisten parasta on tämä vanhus kaikella nuoruutensa innolla ja aikaisen ihmisen voimalla harrastanut. Tässä jalossa työssä ovatkin hänen suortuvansa jo harmaantuneet. Mutta joka moisen työn jälkeensä jättää, hän ei ole turhaan maailmassa elänyt: tuhannet siunaavat häntä vanhuuden päivinä. Vielä ei vanhus sentään vapise, vielä on hän edessämme jalona esimerkkinä kaikille … sekä nuorille että vanhoille. Hyvät herrat ja naiset, sydämmellinen eläköön-huuto ei särkene toki hänenkään korviansa. Kauvan vielä eläköön leskirouva Strömfors terveenä ja raittiina, eläköön!"
Eläköön-huudon tau'ottua astui konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström rakkaan tätinsä luo, joka kyyneleet silmissä tarttui lasiinsa kilistääksensä sitä puhujan kanssa.
"Minä kiitän sinua sydämmestäni, Lennart", olivat ainoat sanat, mitkä leskirouva Strömfors liikutukseltansa sai sanotuksi.
Ja sittenkös tungos tuli, kun kaikki herrat ja naiset riensivät tavan mukaan kilistämään lasejansa emännän kanssa. Leskirouva Strömforsilta alkoivat jo hymyilyt loppua, niin monelle onnittelijalle niitä oli pitänyt jakaa. Mutta kaikeksi onneksi alkoivat kilistelijätkin olla lopussa.
Herrat, joista useat eivät välittäneet jälkiruo'asta, vetäytyivät omalle puolellensa. Naisetkin istuutuivat vielä ryhmiinsä ja juttelivat konsulin puheen sisällyksestä, josta kyllä puheenainetta riittikin.
"Kiitos, veliseni", lausui kirkkoherra ja rovasti taputtaen konsulia olalle; hän katsoi näet velvollisuudeksensa kiittää tuota rakkauden julistajaa. "Ajattelinpa jo lausua kiitokseni emännälle minäkin … kirkon puolesta, tarkoitan, sillä onhan hän kirkkoomme lahjoittanut toisen kynttiläruunun."
"Lemppari, mikä puhuja sinä olet, veli", tuumaili tuomari … ja lisäsi vielä, että "kas, tuommoisen pitää meidän valtiopäivämiehemme oleman!"
— "Niinkuin Svanström, tarkoitat… Siinä puhut ihan oikein: hänestä saamme valtiopäivämiehen", ehätti pormestarikin sanomaan, vaikka kyllä joskus hiljaisuudessa oli itse toivonut sinne tulevansa.
Pian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian päälle kilistettiin miehissä lasejakin.
Kello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös, kilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa pohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.
Tämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa löytäneet … ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin naismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet hyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin kiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun herrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin ylimmillään.
Jonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä.
Viimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.
"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti", lausui konsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään tunkiessansa. "Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain…"
"Niin, enkös puhunut…? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?"
"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?"
"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville", riemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin näytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.
"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin — —" kuului konsulitar kyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan taakse.
Toivottavasti hän piankin sai sen tietää.
* * * * *
Sillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois juomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa, vuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva Strömfors omaan kamariinsa.
Väsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin kauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä, mitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja tunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen … ja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin kauniisti!
Uni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen veren päähän ajaneet.
Hän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti vanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut terveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta sitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä kättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen muistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut: merelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt… Vaan aika oli jo senkin haavan lääkinnyt… Tuo orpo Liisu on sittenkin poikavainajani Väinön näköinen… Ja juorusivathan ne, että hän ennen lähtöänsä… Mutta joutavia, joutavia…
Kauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin, kun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti jyskyttivät.
Säikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.