III.
Aurinko paistoi taaskin kuumasti leskirouva Strömforsin kammarin akkunaan. Lintuset visertelivät taaskin iloisia liverryksiänsä Strömforsin pihalla kasvavissa tuomissa ja pihlajissa.
Mutta talon ijäkäs emäntä ei nyt ollutkaan niitä ihailemassa.
Uutimet varjostivat hänen ennen niin iloista kamariansa ja auringon-säteetkin koettivat turhaan niiden läpi huoneeseen pilkistellä. Kammari lemusi kaikenlaisten lääkkeiden sekoituksesta ja saliin saakka tuntui omituinen sairashuoneen haju.
Vuoteellansa lepäsi nyt tuo vielä muudan viikko sitten niin raitis ja ketterä vanhus, Posket kyllä yhäkin punoittivat, mutta ei se ollut terveyden punaa, vaan kuumetaudin ruusut ne poskipäillä hohtivat. Silmien virkeys oli kadonnut ja rinnan tyvenet lyönnit vaihtuneet nopeiksi tykytyksiksi.
Seitsemäskymmenes syntymäpäivä oli ollut hauska, mutta jälkensä se oli uurtanut vanhuksen elämänrataan. Heti seuraavana päivänä oli hän tullut vuoteen omaksi ja pari päivää myöhemmin jo houraillut, jonka vuoksi lääkärin apua haettiin.
Nuolen nopeudella levisi kaupungilla tieto leskirouva Strömforsin äkillisestä sairastumisesta. Lääkäri selitti, että syntymäpäivän valvominen ja vilustuminen olivat syynä tähän vaaralliseen kuumeeseen. Kaupunkilaisten mielet joutuivat tästä selityksestä kuohuksiin; olivathan he siis tavallansa leimatut syypäiksi rouva Strömforsin taudinkohtaukseen.
Konsulin herrasväki, varsinkin konsulitar ja Betty neiti olivat väsymättömiä hoitajattaria. Konsuli Svanström kävi itsekin kerran päivässä tiedustelemassa, miten sairaan laita oli. Eihän häneltä — miehiseltä mieheltä, jolla oli niin paljo yleisiä puuhia kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi — voinut kukaan vaatia, että hän sairaan tätinsä sängynlaidalla istuisi lohduttelemassa! Tosin oli hän tuonoisessa juhlapuheessansa lausunut asettavansa sukulaisrakkauden sangen korkealle, mutta kaikella on rajansa … ja kun hän uhrasi puolentuntia konttoriajastansa tiedustelukäyntiin, niin sai se riittää syrjäisillekin.
Muun ajan päivästä istui hän sangen levollisesti työssänsä. Pahanilkiset äänet kuiskivat kyllä, ett'ei se olisi kovinkaan pahoittanut konsulin, valtuuston puheenjohtajan ja valtiopäivämiesehdokkaan mieltä, jos hän jo paikalla olisi saanut käsiinsä leskirouva Strömforsin perut, joihin hänellä lähimpänä sukulaisena tietysti oli lähin oikeuskin.
Mutta tuo kaikki oli tietysti joutavaa juorua ja parjausta vaan, senhän jokainen oikea ihminen voi käsittää.
Tällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo Liisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan sängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta sydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi hän sairaan luona muitten kanssa … ja oikeinpa liikuttavaiselta näytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin toivomuksia.
Nyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja senpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi levähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman yön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa sairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän tulla uudestaan.
Liisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat lemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja kädessä, kertomuksia lukien.
Kului tunti, kului kaksi … yhä kuului sairaan vieno hengitys.
Äkkiä aukasi hän silmänsä.
"Kuka täällä on?" kysyi hän heikolla äänellä.
"Liisu vain…" virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä säpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut juuri mitään.
"Liisu? Kuka se on…?" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan.
"Ah niin, nyt muistan sinut…! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi,
Liisu… Jumala sinua siunatkoon!"
Sairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon yhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.
"Vettä, vettä", vaikeroitsi hän.
Tuokiossa oli Liisulla sitä tarjona, Sairas nieli muutamia pisaroita ja vaipui taas seljällensä, vallan tajutonna, kuten näytti.
Samassa tuli lääkäri … tohtori Gillberg.
"Kuinkas rouva on nukkunut, Liisu?" kysyi hän hiljaa pieneltä hoitajattarelta.
"Kaksi kertaa hän on herännyt; kerran joi hän vettä", toimitti Liisu.
Lääkäri meni vuoteen viereen, otti hiljaa sairaan käden ja koetti valtasuonen tykytystä. Ei mahtanut suonenlyönti olla oikein tyydyttävä, koska hän niin kauvan seisoi siinä mietteissänsä. Juuri kun lääkäri laski sairaan laihtuneen käden takaisin vuoteelle, heräsi tämä ja raotti silmiänsä.
Voi kuinka suuren muutoksen muudan viikko voi saada aikaan: poissa oli elo ja virkeys, silmissä jäljellä vain välinpitämätön, heikko tuijotus!
"Kuinka on laitanne, rouva Strömfors?" kysyi lääkäri.
"Ei ole muuta kipua kuin … polttoa", puhui sairas; "kas, nyt voin jälleen ajatella selvemmin. Hyvä tohtori, kutsuttakaapa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist luokseni!"
Tohtori yritti vielä kysäistä, mitä varten heidät oli kutsuttava, mutta muisti, ettei sairasta saa väsyttää liiallisilla kysymyksillä … ja poistui vierashuoneeseen. Kellon kilinä kutsui sisäneitsyeen.
"Leena!"
"Niin, herra tohtori."
"Käykääpä kutsumassa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist tänne! Rouva tahtoo puhutella heitä."
"Kyllä … heti paikalla, herra tohtori!"
Lääkäri palasi salista takaisin sairaan makuusuojaan, tarkasteli uudelleen vuoroin määräämiänsä lääkkeitä, vuoroin sairasta … ja näkyi miettivän, mitä hän nyt tekisi…
Ovi narahti. Konsulitar Svanström hiipi sisään.
"Miten sairas voi?" kysyi hän.
"Paremmin…", oli tohtori Gillbergin lyhyt vastaus.
"Paremmin ja … pahemmin", puuttui sairas puheeseen. "Kas, sinäkö se olet, rakas Lyydia, tule lähemmäs ja anna minun vielä kerran kätellä sinua!"
"Vielä montakin kertaa, täti hyvä … ja kyllähän te vielä siitä paranette… Niinhän tohtori Gillbergkin sanoo… Eikös niin, herra tohtori?"
"Tietysti, tietysti", sanoi lääkäri hajamielisenä.
"Kuulkaahan nyt, täti hyvä … kyllä te pian paranette. Kas, tässä toin minä teille kukkasia, jotka tuoksuvat niin ihmeen hyvälle", puheli konsulitar vieden lemuavat lahjansa sairaan luo.
"Itsekö sinä ne poimit?"
"En minä. Betty ne laittoi… Hän on niin kovin murheissaan tädin sairaudesta."
"Vai niin, vai niin, se rakas lapsi … kumma muuten, että lapsetkin voivat tuntea niin suurta osanottoa. Pikku Liisu rukkakin on valvonut täällä niin ahkerasti, että on oikein laihtunut, lapsi poloinen", puheli sairas.
"En suinkaan minä toki laihtunut ole…?"
"Tulehan tänne, Liisu", pyysi leskirouva Strömfors.
Liisu tuli. Sairas koetti hieman nousta ylös, mutta ei jaksanut … sitten veti hän lapsen luoksensa ja suuteli hänen puhdasta otsaansa.
Maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist ilmestyivät samassa ovelle.
"Hyvää päivää, rouva Strömfors … nöyrin palvelijanne konsulitar Svanström … terve, terve Gillberg…! Niin, kuinka täällä jaksetaan…? Olemme Öhqvistin kanssa kutsutut tänne … onko täällä siis jotakin tekeillä?"
"Niin, tahtoisin puhua kanssanne … kahden kesken", puhui leskirouva
Strömfors huomattavalla ponnistuksella.
Tohtori Gillberg poistui tavallista miettiväisemmän näköisenä … ja samoin konsulitar Svanström, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen piti tästä salaperäisyydestä ajatella.
Leskirouva Strömfors jäi kolmenkesken maisteri Vilposen ja kauppias Öhqvistin kanssa. Pian alkoivat salissa istuvatkin aavistaa, mitä tuolla sisällä oli tekeillä. Maisteri Vilponen pyysi näet kohta saada kynää ja mustetta. Siellä valmistettiin testamenttia!
"Mutta onko tädin laita todellakin niin huono, herra tohtori", kysyi konsulitar Svanström tuon huomattuansa.
Tohtori Gillberg ei virkkanut siihen mitään. Olihan vain katselevinaan tarkasti erästä taulua salin seinällä.
"Miksi ette vastaa? Sanokaa vain suoraan minulle totuus", rukoili konsulitar.
"Hm … no, kun niin välttämättömästi tahdotte kuulla totuuden, niin myönnän, ett'en oikein ymmärrä tuon taudin laatua. Mahdollista on, että hän paranee … mutta mahdollisempaa, että hän ei enää parane."
Konsulitar kuuli kumminkin tuon kamalan lisäyksen. Hän purskahti itkuun … sillä vaikka hän olikin pintapuolinen ihminen ja sovinnaisten ulkonaisten tapojen orja, oli hänellä sentään sangen hyvä sydän, jonka tunteet kyllä toden tullessa näyttäytyivät.
Samassa astui sisään konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström … hattu kädessä, keppi toisessa.
"Noo, miten asiat täällä nyt ovat?" kysäisi hän.
"Hm … niin ja näin", mutisi tohtori Gillberg sillä välin kuin konsulitar kyyneleitänsä pyyhkien selitti:
"Voi, hyvä Lennart, asiat näyttävät täällä olevan huonommin kuin milloinkaan ennen."
"Kuinka niin? Onko sairas houriossa?"
"Ei" — vastasi siihen harvapuheiseksi käynyt tohtori.
"No, mikäs täällä sitten on hätänä? Kuka tuolla on sisällä sairashuoneessa … ja miksi on ovi lukittu", kysäisi konsuli Svanström koettaen turhaan avata ovea sairaan luo.
"Älä huoli mennä sinne, Lennart! Siellä ei ole muita kuin maisteri
Vilponen ja kauppias Öhqvist…"
"No, mitä kummaa he siellä suljettujen ovien takana?"
"Luullakseni valmistetaan siellä testamenttia", nyyhki konsulitar aviokumppanillensa maailman murheissa ja kärsimyksissä.
"Testamenttia?" huudahti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja säpsähtäen niin että hänen silmänsä äkkiä välkähtivät. "Mitä per — —" ja hän yritti jo sanoa jotakin vähemmän rakasluontoista, mutta hillitsi sentään itsensä ja huudahti välinpitämättömällä äänellä: "Vai testamenttia!"
"Niin, Lennart!"
"Kummapa vain, että sairas niin äkkiä tuli tajuunsa? Mutta … kello näkyykin jo olevan 4. Meillä on valtuusmiesten kokous tänään ja vaikka onkin hiukan ikävää poistua täältä juuri nyt, niin — velvollisuus ennen kaikkea, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Hyvästi nyt toistaiseksi, Lyydia … hyvästi veli Gillberg, koita nyt hoitaa tätiä parhaimman taitosi mukaan…"
"Kyllä, kyllä…"
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström otti jo keppinsä, painoi hatun päähänsä ja lähestyi ovea.
"Mutta muista sanoa kauppias Öhqvistille, että tänään on valtuuston kokous … tärkeitä asioita!"
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kiirehti tiehensä.
Heti sen jälkeen aukesi ovi sairashuoneeseen … kauppias Öhqvist ja herra Vilponen tulivat ulos.
"No?" kysyivät konsulitar ja tohtori Gillberg yht'aikaa.
"Me olemme tehneet tehtävämme. Testamentti on kokoonpantu laillisessa järjestyksessä … ja löytyy piirongilla olevassa pienessä lippaassa. Mutta vainajan toivomuksen mukaan sitä ei saa avata ennenkuin sen tekijä 'makaa haudassa' kuuluivat sanat. Kas tässä avain, herra tohtori! Jääkää hyvästi, konsulitar Svanström…!" puhui maisteri Vilponen tehden tavallista jäykemmän kumarruksen jäähyvästiksi.
Kauppias Öhqvist seurasi maisteri Vilposta yhtä harvasanaisena. Tohtori ja konsulitar hiipivät jälleen sairaan kammariin.
Sairas nukkui nyt levollisesti ja olipa melkein kuin hymy huomattavissa suun ympärillä.
"Niin, mitäpä minulta enää on täällä tekemistä … tällä kertaa! Kun sairas herää, niin olkaa hyvä ja antakaa hänelle lusikallinen tuosta pullosta!"
Näin lausuen hyvästeli hän kunsulitarta ja — poistui. Konsulitar Svanström luuli olevansa kahden kesken sairaan kanssa, mutta hiljaiset askeleet kuuluivat hänen takanansa.
"Saanko minä valvoa…?" kysyi Liisu, joka oli kyyköttänyt piilossansa nurkassa.
"Voi lapsi parka, nuku sinä toki vähän, ett'et aivan menehdy. Kun tahtonet, niin laskeudu siihen lattialle pitkällesi … minäkin jään tänne toistaiseksi."
Liisu nukahti pian viattoman unta. Konsulitar Svanström tyttärinensä —
Betty neiti saapui myöskin kohta — jäi valvomaan sairaan vuoteen luo.