IV.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström istui konttoorissansa korkean työpulpettinsa ääressä. Tuolikin oli niin korkea, että jalat ilmassa roikkuivat. Papereja oli hänellä edessänsä kokonainen kasa: tuossa olivat anniskeluyhtiön vuosilaskut, tässä otteita kaupungin vuosimenoista ja -tuloista, tuossa uusia tilauksia maaseudulta … ja kädessänsä piti hän juuri kaupungin äänivaltaisten luetteloa merkiten koukerolla ne nimet, joiden äänet luuli saavansa pian alkaville valtiopäiville.
Tämän tehtyänsä kirjoitti hän koukerolla merkittyjen miesten ääniluvut peräkkäin, laski ne yhteen ja veti summan pois koko ääniluvusta. Eipä mahtanut päätelmä olla oikein mieltä myöten, koskapahan valtiopäivämies-ehdokas niin pahan tuulen näköisenä syyttömiä korvantaustojansa muokkasi.
"Nuo riivatun kansanvaltaiset ja suomimieliset, jotka äänirajoituksen saivat aikaan täälläkin! Nyt olisin vallan varmasti jäsen tulevien valtiopäiväin porvaristossa, ell'ei tuota kirottua rajoitusta olisi. Muudan puolisataa ääntä vain puuttuu … tekisipä, helkkari soi, mieli käyttää jo Tampereen patenttikeinoa … mutta sanomalehdethän ne sitten silmät päästäni veisivät. Kaikki ne ovatkin nykyaikaisen ihmisen ristinä!"
Näin mietiskeli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström, joka aina asetti korkeimmalle "velvollisuuden yhteiskuntaa ja kansalaisia kohtaan…" kavutessaan alas korkealta valta-istuimeltansa.
Sitten alkoi hän jälleen mittailla tuota jo niin monta kertaa ennen mitattua konttorihuoneen lattiaa. Siinä kävellessänsä mietti hän, kuinka paljo anniskelu tuottaa vuotuista voittoa, ja kirosi kaikesta sydämmestänsä ja mielestänsä alimpaan helvettiin kaikki raittiuden harrastajat.
"Mitä petoa niillä on ihmisten syönnin ja juonnin kanssa tekemistä!"
Kotvan kaikenlaisissa asioissa kierreltyänsä palasivat konsuli
Svanströmin ajatukset taas siihen kehään, mistä ne olivat lähteneetkin
ja minkä sisässä ne jo päiväkausia olivat kierrelleet, nimittäin täti
Strömforsin testamenttiin.
Melkein päänsä puhki oli hän jo miettinyt sitä, millainen se mahtoi olla, kuinka paljo siinä oli määrätty muihin tarkoituksiin ja kuinka paljo hänen osaksensa. Ja mitä pirua hän ollenkaan ryhtyi testamenttia tekemään? Lähin perillinen olisi voinut saada kaikki, hän kun aina oli tätiänsä todellisella sukulaisen rakkaudella kohdellut … ja vasta tuonottain häntä puheessakin ylistellyt.
Juuri oli hän omasta mielestänsä päässyt selville siitä, minkä verran täti mahdollisesti köyhille määräisi, kun ovi äkkiä lensi sepposen seljälleen ja konsulitar Svanström itkeä nyyhkyttäen hyökkäsi sisään.
"No, no, Lyydia, mikä sinun on?"
"Voi hyväinen aika, Lennart…" nyyhkytti konsulitar tuolille lysähtäen.
"Mitä? Onko Lennart loukannut nenänsä taas vai mitä on tapahtunut?" kysähti konsuli vähän säikähtyen jo hänkin.
"Voi, voi, Lennart, etkö sinä jo arvaa, mitä on tapahtunut…?"
"En, hitto vie, mutta…"
"Täti Strömfors on kuollut!"
Ja konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen yhtyisi.
Mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut turhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut juuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus kuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu "alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan".
"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!" lausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta silmästänsä.
"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena…"
"No niin … vanhahan hän jo olikin … yli 70:n vuoden…! Mutta kauniin muiston hän jättää jälkeensä … eikä ainoastaan sukulaistensa ja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen elämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä menettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen… Rauha hänelle."
Konsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin. Vierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän surun purkaukseen.
Tämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja valtuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi kuunnella!
"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää itseänne … molemmat … ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas tätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan", virkkoi hän hermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen äänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.
Tuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset harvenivat vähitellen … ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla nenäliinallansa … Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia, joka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa korahduksissa.
"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin ryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin…"
Konsulitar nyökkäsi myöntävästi nikotellen.
"Käsketä sinä, Lyydia, avuksesi neiti Sällgren, joka ennenkin on tällaisissa puuhissa ollut…"
"Kyllä, joll'ei hän vain ole ehtinyt lähteä matkalle…?"
"Mihin hän nyt olisi ehtinyt matkustaa…? Tietysti on hän kotona… Ja pankaa sisä-Eeva kaupungille viemään surusanomaa kaikille tuttaville. Niin tehtiin isänikin kuoltua. Sillä välin kirjoitan minä kirjapainoon, että saamme lähettää etäämmälle ilmoituskirjeitä täti Strömforsin kuolemasta…" puheli käytännöllinen konsuli ja valtiopäivämiesehdokas kavuten jälleen korkealle konttorituolillensa ja tarttuen heti kohta kynäänsä.
"Miten panemme ilmoituksen, Lyydia? Sopisikohan tähän tapaan":
"Täten saamme surulla ilmoittaa, että Luoja viisaudessaan ja armossaan — niin, sehän käy laatuun — on nähnyt hyväksi täältä pois kutsua rakkaan tätimme, kauppaneuvoksen lesken, Maria Margareetta Strömforsin, joka lyhyen — — no niin, eihän se nyt niin varsin lyhytkään — — mutta kovan taudin sairastettuansa rauhallisesti — — —"
"Ei se ole tainnut tapahtua niin varsin rauhallisestikaan", oli konsulitar tietävinänsä.
"Elköön! Mutta kenen ihmisen olet sinä kuullut levottomasti ja tuskallisesti kuolleeksi ilmoitetun? Annahan sinä … kun minä jatkan: rauhallisesti vaipui kuoleman uneen K:n kaupungissa — — Jaa, mutta monesko päivä meillä nyi onkaan? Jahah! kolmastoista! Niin, siis — 13 päivä heinäkunta 1884 … kello (katsahtaen kelloansa) 1 j.p,p. 70:n vuoden ja 14:n päivän vanhana … katkeraksi suruksi — — niinkuin tässä kyllä nähtiin, mutisi hän konsulittareen katsahtaen — ja kaipaukseksi lähinnä sisarenpojalle, sisarenpojan lapsille, y.m. kaukaisemmille sukulaisille … ja useille kaipaaville tuttaville." Kas niin, eikös se kelpaa? Nyt vain nimet tähän alle:
Lennart Svanström Lyydia Svanström,
synt. Rothström.
"Kyllä se hyvä on", myönteli konsulitar Svanström, jolta itkukin jo oli mennyt ohitse ja joka nyt koki varpailtansa kurkistella ilmoitusta.
"Kas niin, pane piika viemään tämä paikalla kirjapainoon!" puheli konsuli Svanström edelleen pistäen kirjeen kuoren sisään ja kirjoittaen selvän osoitteen.
Konsulitar yritti jo mennä toimittamaan palvelustyttöä.
"Mutta odotahan! Pitäähän sanomalehtiinkin toimittaa ilmoitukset. Kunhan panemme Dagbladiin … ja ehkä Presseniin, niin eiköhän se riittäne…?"
"Mutta eihän täti Pressenistä välittänyt…! Ei, pannaan Suomettareen myös", sanoi konsulitar, joka tahtoi että kaupungin suomenmielisetkin rouvat näkisivät hänen nimensä painettuna.
"No, pannaan sitten … koska niin tahdot", virkahti valtiopäivämies-ehdokaskin ajatellen, että ehkäpä heistä joku … hm, antaisikin äänensä hänelle.