V.
Muutamien päivien perästä lukivat välinpitämättömät ihmiset muiden kuolleiden joukossa kauppaneuvoksen lesken Maria Margareetta Strömforsinkin nimen. Useimmat siitä tietystikään eivät olleet millänsäkään, mutta toiset vanhemmat ihmiset tuumailivat, että olikohan tuo sukua sen ja sen Strömforsin kanssa siellä ja siellä… Saattoipa olla … odotas, K:n kaupungissa … kauppaneuvoksen leski … niitä samoja Strömforseja se siis oli…!
Kotikaupungin asukkaat sen kuitenkin lukivat suuremmalla huomiolla. Tosin olivat useat heistäkin jo saaneet painetun ilmoituskortin — kaupunkiin oli vasta hankittu kirjapaino juuri konsuli Svanströmin ehdotuksesta — mutta haluttipa kumminkin nähdä ja lukea sama ilmoitus sanomalehdissäkin.
Konsuli Svanström luki sen tarkkaan kahdestakin lehdestä ja kun konsulitar — kesken hautajaispuuhia — varta vasten haetti naapurilta Suomettaren, niin tutkivat ja tavailivat he senkin läpi sangen tarkasti… Samanlainen se vain oli kaikissa kolmessa lehdessä … ei ollut edes painovirhettäkään! Omituista vain, että Lyydia Svanström seisoi siinä lihavammilla ilmoituksen alla Lennart Svanströmin nimen vieressä.
Kaupunkilaisilla oli tätä nykyä puuhaa aika lailla. Naiset istuivat päiväkaudet yhdessä … ommellen uusia mustia pukujansa … ja juoksennellen joka puodissa kyselemässä sopivia mustia pitsejä. Kauppamiehet nauroivatkin keskenään, että kunpahan tuollaisia myötäänsä kuolisi, niin kyllähän tässä kauppa kävisi.
Herrat ostelivat valkeita kaulahuiveja ja hansikkaita. Konsulin rouvalla oli myös hääräämistä ja hyörinää niin paljo, kun piti lapsillekin teettää uudet, mustat takit ja hameet ja "entrata" hieman omaa pukuansa, sillä kuinka voi hän täti Strömforsin suurissa hautajaisissa ilmestyä samassa puvussa, jossa hän jo oli ollut kauppias Siljanderin maahanpanijaisissa! Puuhaa oli todellakin niin paljo, ett'ei konsulitar Svanström olisi paljo muistanutkaan omaa suruansa, elleivät kaupunkilaiset surun valituskäynneillänsä olisi koettaneet herutella hänen itkusuontensa lähteitä.
Vihdoinkin oli hautajaispäivä käsissä. Painetut kutsumuskirjeet olivat lähetetyt jo muudan päivä sitten … havuja oli ripoiteltu leskirouva Strömfors-vainajan portaiden edustalta aina kadulle saakka ja kuusimajan keskellä lavalla makasi vainaja itse kauniisti koristellussa kirstussansa. Kansi oli otettu pois, että uteliaat ihmislaumat saivat käydä katsomassa vainajan kellertäviä kasvoja sielunsa ylennykseksi. Tuo joutava tapa, että asetetaan ruumis kaikkein uteliaiden katseltavaksi oli näet vielä täälläkin kukoistuksessaan.
Kello löi jo 11 ja ihmisiä tulvaili joukottain Strömforsin kartanoon, jossa konsuli ja konsulitar Svanström nyt isäntäväkenä pyörivät.
Kolme viikkoa sitten olivat nämä samat suojat olleet vieraita täpöisen täynnä. Siiloinkin kannettiin kahvia ja viiniä ympäri … kaikille vieraille; … silloinkin istuskeltiin eri ryhmissä … haasteltiin keskenänsä … tupruuteltiin savuja … ja kilisteltiin laseja tuolla herrojen puolella, mistä joskus naurun tirskahduksiakin kuului. Tosin olivat kaikki mustissa juhlapukimissansa … kasvot totisina … ja keskustelu kävi ylipäänsä hiljaisesti ja hillitysti kaikkialla.
Kolme viikkoa oli huomaamatta siirrytty hautaansa likemmäksl ja tuonoinen herttainen emäntä, jolle silloin pitkää ikää huudettiin, oli muuttanut sijansa tuonne ulos … kartanolle, mistä matkaa hautaan oli pitkitettävä.
Salissa puheltiin ihmisen tietämättömyydestä ja mitättömyydestä.
"Noin vähän se ihminen tietää ja taitaa Jumalan tahtoa vastaan", huokasi hurskas neiti Kjällman, joka joka pyhä, vieläpä kaikkina joulunpyhinäkin kävi kirkossa, mistä palattuansa taas torasi piikatytölle sitä uhemmin.
"Mitenkäpä ne ihmisvoimatkaan ylenluonnollisia ihmeitä tehnevät, kun ruumis jo on liian paljo ehtinyt ruutua", lausui tohtorinna närkästyen muka miestänsä loukkaavasta puheesta.
Konvehtien tarjoilu esti kuitenkin pitemmän riitelemisen tästä asiasta.
Herrojen puolella puheltiin minkä mistäkin. Toiset eivät ollenkaan näyttäneet muistavan päivän merkitystä, vaan keskustelivat innokkaasti kohta tapahtuvasta valtiopäivämies-vaalista ja tehtävistä anomuksista, toiset taas puhelivat kaikessa tyyneydessä vuoden tulosta, kaupasta, metsästyksestä y.m. viattomista asioista. Ottipa joku varsin viattoman näköisenä puheeksi myöskin leskirouva Strömforsin testamentin, jonka tiedettiin löytyvän eräässä lippaassa; avain kuului olevan tohtori Gillbergin hallussa.
"Saattepa nähdä, hyvät herrat, että konsuli Svanström saa pyyhkäistä partaansa koko perinnön suhteen", uskalsi muudan pahan ilman lintu ennustella.
"Sst! Ssss! puhukaa hiljempaa!" varoitteli kauppias Tång; "luulen kyllä jonkun osan langenneen konsulillekin, sillä eliväthän sukulaiset mitä parhaimmassa sovussa."
"Niin kyllä … varsinkin vainaja ja konsulinna… Mutta mitä konsuliin tulee, niin…" ja puhuja alensi äänensä tuskin kuuluvaksi, "on minun luuloni se, että muorin rahat olivat hänelle paljo rakkaammat kuin muori itse!"
"Elkää hitossa, herra Vesterberg; isäntäväestänsä ei saa niin pahaa ajatella", puuttui eräs vanhempi mies puheeseen.
"Soisinpa kaikesta sydämmestäni sen valhetta olevan, mutta pahoin pelkään olevani oikeassa", mutisi taipumaton pessimisti.
"Herrat ovat hyvät ja valmistautuvat lähtemään … ruumissaatto lähtee tuossa paikassa", kuului samassa konsulin ja valtuusmiesten puheenjohtajan ääni ovelta.
Kukin hypähti ylös, etsi lakkinsa ja keppinsä, kenellä keppi oli. Pian oli kartano täynnä suruvaatteihin pukeutuneita herroja ja naisia. Jotkut vanhemmat, jotka eivät jaksaneet kävellä hautausmaalle — se ei niin varsin lähellä ollutkaan — nousivat vaunuihinsa ja kärryihinsä; toiset järjestäytyivät siivosti näiden taakse. Ruumissaatto alkoi verkalleen liikkua eteenpäin, ensin katuja pitkin ja sitten ulohtaammalla olevaa hautausmaata kohti.
Monenmoista on tuo joukko. Edellä käyvät konsuli, jäykkänä maahan katsoen, ja konsulitar pyyhkien viimeiset kyyneleensä hienoon, lemuavaan nenäliinaansa sekä Betty neiti, joka niinikään turhaan koki pidätellä kyyneleitänsä… Vanhempiensa välissä astelivat "pikku konsulit", joita suru ei näyttänyt ollenkaan haittaavan uusissa pukimissansa.
Sitten tulevat kaupungin valtuusmiehet perheinensä jäykkinä ja totisina … niellen tukehduttavaa pölyä valtiollisten tuumainsa jälkiruoaksi. Heidän jäljessänsä ajavat vaunut ja kärryt, joita muu saattojoukko seuraa. Saaton lopun muodostavat talon palvelijat, hekin murhepuvussa ja peräti surevaisten näköisinä.
Palvelustyttöjen vieressä astuu pikku Liisukin, joka siistissä puvussaan koettaa pysyä toisten jäljessä. Muuten kaipaa hän vainajaa oikein vilpittömästi ja ilman minkäänlaisia itsekkäitä mietteitä. Nyt tunsi hän todellakin olevansa yksin tässä maailmassa. Liisu paran sinisilmätkin olivat turvonneet kyyneleistä, joita lapsiraukka alituisesti koetti pyyhkiä pois tarpoessansa tuossa toisten jäljessä.
Vyöliinansa alla piilotti hän pienoista kukkaisvihkoa. Hän tiesi, että vainaja aikoinaan kukkia rakasti ja kun muut kiiruhtivat puutarhurin luo, juoksi Liisu lähimmälle nurmelle ja palasi kimppunen kätösessänsä. Mutta piiat olivat kieltäneet häntä kantamasta sitä näkyisällä, sillä "eihän kukkasia vie muut kuin herrasväki", sanoivat he. Silläpä Liisu ne piiloittikin vyöliinansa alle. Mutta varmasti oli hän päättänyt laskea ne hautaan silloin kuin muutkin.
Tultiin hautausmaan portille. Kantajat asettausivat riviinsä ja kohta siirtyi arkku kolmen hiihnan nojassa vasta kaivettua hautaa kohti.
Joukko ympäröi haudan. Lähimmäisinä seisoivat ensiksi tulleet, taampana jäljemmin tulleet ja tuo lukuisa joukko ihmisiä, jotka mikä mistäkin syystä olivat kertyneet saattamaan yleisesti rakastettua leskirouva Strömforsia hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Lukkari selaili jo virsikirjaansa. Kauhean totinen hän oli ja kolea oli hänen äänensä, kun hän juhlallisesti aloitti hautausvirren. Lukkarin ääni oli viime aikoina alkanut käydä rappiolle.
Ihmiset odottelevat virren loppua. Vieraat ajattelivat päivällistä, joka tavan mukaan vartosi heitä peijaistalossa. Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja taas olisi mielellään heittänyt lukkarit ja papit tuota tuonnemmaksi, että olisi pikemmin ehtinyt testamenttilippaalle, jota hän nytkin tänne tullessaan oli mietiskellyt.
Vihdoinkin loppui virsi ja ihmiset pistivät kiireimmiten hatun päähänsä, sillä paahtava aurinko poltti päälakea. Lähipitäjiin arvoisa rovasti astui mahtavana haudan äärelle. Hänellä oli puhe … huolella valmistettu puhe … varsin valmiina.
Pyyhkäistyänsä hien pölyiseltä otsaltansa alkoi hän vertauksella ihmisen ja Jumalan suhteesta toisiinsa: ihminen oli kuin perämies, Jumala tuuli, joka ohjaa meitä taivaan saleihin samalla lailla kuin purjetuuli vie köykäisen venheen perämiehineen tyveneen satamaan, kunhan vaan tuuleen luottaa.
Tämä vertaus oli arvoisasta rovastista varsin sattuva ja kaunis, jonka vuoksi hän kotonansa oli sitä kauvan mietiskellyt ja monta kertaa itseksensä kerrannut. Hän puhui mielestänsä tällä kertaa hyvin ja katseli puhuessaan aina ympärilleen nähdäksensä, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut… Värillisellä nenäliinallansa hikeä pyyhkien puuskutti hän sitten edelleen omastatunnosta ja huudahti lopuksi; kuinka ihanaa mahtaa olla, kun voi maailmasta erota tämän vanhuksen lailla; satoja saattajia haudalla eikä ainoatakaan vihamiestä. Pelkästä rakkaudesta he täällä ovat, rakkaus vainajaan oli saanut heidät näyttämään hänelle viimeistä rakkauden osoitusta! Sukulaisillekin oli hänellä muutamia lohduttavia sanoja; tosin meni heiltä hyvä ystävä pois jättäen syvän murheen heidän poviinsa, mutta Luojan avulla luuli hän kuitenkin surun lientyvän. Puheensa loppuun sovitti hän nuo järkähtämättömät totuuden sanat: maasta olet sinä tullut j.n.e. ja lausui toivomuksenansa että nämäkin hautajaiset muistuttaisivat meitä ajattelemaan loppuamme, joka jo huomenna meitä kohdata voi … jos sallimus niin tahtoo.
"Vihdoinkin!" ajatteli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja huo'ahtaen kevennyksestä. Ne, joilla oli kukkaisvihkoja tunkeusivat esiin ja heittivät ne hautaan että arkku komahti. Pikku Liisu, joka oli sortunut etäämmälle, koki tunkeutua hänkin haudalle heittääksensä vihkonsa, mutta eräs rouva otti häntä kädestä äsähtäen: "mitä sinä siellä teet, tyttö, anna sinä ihmisten olla rauhassa".
Ja käteen se hänelle jäi. Kyyneleet kiilsivät Liisu poloisen silmissä, mutta liikahtaa ei hän tohtinut. Ihmiset tunkeusivat katselemaan ja kurkoittivat päätänsä nähdäksensä, miltä nuo kukkaiset arkun päällä näyttivät. Hauta luotiin miehissä umpeen ja konsuli Svanström laski vetistellen seppeleensä kummulle, jolle vielä ilmestyi pari vaatimatonta kiehkuraa kaikessa hiljaisuudessa.
Kotvan seisoskelivat ihmiset siinä katsellen … mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja alkoi jo tuskistua, otti aviopuolisonsa käsikynkkään ja asteli portille, jossa hevospari heitä odotteli. Ihmisjoukkokin alkoi jo poistua ja haudankaivajat tarttuivat lapioihinsa täyttääksensä hautaa. Silloin pistäysi Liisu haudan luo ja heitti hänkin viimeisen kukkaistervehdyksensä. Se lyhyt rukous, minkä hän mielessään lausui, oli lämpimämpi ja puhtaampi kuin kaikki, mitä tänään oli puhuttu.
Loitompana katsahti hän sitten, kuinka ihmiset poistuivat ja haudankaivajat hyräellen vielä siistivät hautaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut onnettomin ja yksinäisin olento maan päällä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin orpo Liisu haikeana istui kirkkomaalla itkien kovaa osaansa, palasi saattoväki takaisin peijaistaloon, missä herkullinen päivällispöytä jo vieraita vartosi.
Monta kertaa ei heitä tarvinnutkaan pyydellä käyttämään hyväksensä, mitä tarjona oli. Tuo saattomatka etäiselle hautausmaalle oli ollutkin kuin varsinainen kävely ruokahalun saamiseksi.
Nälkäisten vieraiden kuhistessa pöydän ympärillä hiipivät tohtori Gillberg, pitäjän arvoisa kirkkoherra ja konsuli Svanström sivuhuoneeseen ja sulkivat oven perässään. Kaikki huomasivat kumminkin heidän poistumisensa ja vartosivat uteliaisuudella heidän palaustansa, koska he halusivat saada tietää, mitä määräyksiä rikkaan leskirouva Strömforsin testamentti sisälsi.
Vainajan kuolinsuojaan tultua otti tohtori Gillberg lippaan esille ja kaivoi avaimen taskustansa. Konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Svanströmin silmät seurasivat kuumeentapaisella levottomuudella hänen liikkeitänsä.
Vihdoinkin aukesi lipas ja konsuli avasi siinä olevan paperiarkin. Näyttipä siltä kuin olisi hänen kätensä hiukan vavissut tässä toimessa, vaikka kasvoissa ei kukaan mitään erinomaisempaa ilmettä olisi huomannut. Hän silmäsi sitä kerran … pyyhkäsi silmiänsä … katsahti siihen uudelleen … eikä tahtonut uskoa silmiänsä.
Paperiarkki oli samassa pudota hänen käsistänsä.
"Mikä jalous!" huudahti tohtori Gillberg, joka myöskin jo oli nähnyt paperin sisällyksen.
Kirkkoherra tuli uteliaaksi hänkin ja tempasi paperin konsulin vapisevista käsistä.
"Antakaas minunkin lukea se!" sanoi hän ja luki sen ääneen alusta loppuun.
Vaikka vakaasti olin päättänyt jättää koko laillisen omaisuuteni rakkaalle sisareni pojalle, konsuli Lennart Svanströmille, olen kuitenkin myöhemmin luopunut tästä päätöksestäni, etupäässä niiden jalojen sanain johdosta, jotka hän, konsuli Svanström, itse viimeisenä syntymäpäivänäni lausui: sukulaisrakkaus on kyllä asetettava korkealle, mutta yli kaiken rakkaus kansalaisiin ja yhteiskuntaan.
Olen siis päättänyt määrätä omaisuuteni seuraavasti jaettavaksi:
3/4 pankissa olevista rahoistani käytettäköön orpolasten ja köyhien turvapaikan rakentamiseksi tässä kaupungissa.
1/4 lankeaa turvattomalle orpotytölle, Liisu Leivolalle, väsymättömälle hoitajattarelleni viimeksi kuluneiden viikkojen ajalla, ja pyydän minä tässä kuolinvuoteellani konsuli Svanströmiä hoitamaan tätä rahasummaa ja sillä sen tulevaa omistajaa kasvattamaan siksi, kunnes hän laillisen ijän täyttää.
Tämä Strömforsin kartano siihen kuuluvine maatiloillensa ja
kaikkine irtaimistoinensa jääköön sisareni pojalle, konsuli
Lennart Svanströmille.
Lopuksi lausuu toivomuksenani, ett'ei testamenttia avattaisi, ennenkuin olen haudassa. Jumala olkoon minulle armollinen ja päästäköön minut ijankaikkiseen elämään.
Tällainen oli leskirouva Strömforsin testamentti. Kirjoituksen alle oli töherretty muutamia kirjaimia, joiden tuli olla vainajan nimimerkkinä; sitä paitse vahvisti tätä hänen sinettinsä ja maisteri Vilposen sekä kauppias Öhqvistin todistus, että testamentti oli tehty täydellä järjellä.
"Toden teolla asui hänessä kristityn rakkaus", huokasi kirkkoherra paperin luettuansa.
Mutta konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Lennart Svanströmin teki mieli kirota suomeksi, niin vihastui hän sisällisesti tästä "hävyttömyydestä." Mutta miltä hän silloin näyttäisi näiden todistajain ja koko kaupungin silmissä? Parasta oli niellä karvaat, apeat sanansa ja heittäytyä välinpitämättömäksi. Mutta itseksensä hän jo epäili, että joku oli ollut tässä sotkemassa selvää peliä…
"Niin, hän oli jalo … ja kaikkien parasta tarkoittava vanhus!" lausui hän tavallisella äänellänsä… "No, nyt kai voimme palata päivällisille, hyvät herrat!"
He astuivat takaisin saliin. Kaikkien silmät tarkkasivat konsulia ja valtuuston puheenjohtajaa.
Mutta konsulilla oli, kuten sanottu, tuo valtiomiehille omituinen ominaisuus, ettei hän tunteistansa juuri koskaan hämilleen joutunut. Nyt hän erityisesti koettikin näyttäytyä vallan tyveneltä. Ja koska testamentti kerran sisälsi yleistä hyötyä tarkoittavia laitoksia, arveli hän parhaaksi ilmoittaa sen sisällyksen heti paikalla läsnäoleville hautajaisvieraille, jotka sen kyllä pian kaupungilla levittäisivät.
"En voi olla ilmoittamatta tässä arvoisille vieraille sitä rakkauden osoitusta, minkä vainaja vielä viimeisellä hetkellänsä teki kansalaisille ja yhteiskunnallemme", lausui hän ylevästi. "Vainaja on rahoistansa testamentteerannut 3/4 köyhäin hoitoa varten täällä ja viimeisen osan eräälle köyhälle orpotytölle, jota hän rakasti kuin omaa lastansa."
Tähän lopetti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ilmoituksensa … ja pyyhkäisi hikihelmet kulmiltansa. Että maatila rakennuksineen ja tämä kartano irtaimistoineen kuitenkin oli hänelle määrätty, sitä hän ei katsonut tarpeelliseksi tällä hetkellä mainita.
Salissakos solina nousi! Ja olikinhan siinä puheenainetta vähäksi aikaa … varsinkin jos saisi kaikki yksityisseikat tietää.
"Nyt sen kuulit", ilkkui tuonoinen pessimistimme toverinsa korvaan; "mitenkäs kävi?"
"Niinpä kävi … mutta uskomattomalta se minusta kuuluu", kuiskasi toveri.
Kaikki olivat äänessä … ja olisi kai tätä solinaa kestänyt vaikka kuinka kauvan, joll'ei herra Vilponen olisi pyytänyt puhevuoroa.
Äänet hiljenivät ja maisteri Vilponen puhui. Kaunista ja korutonta oli hänen puheensa. Sydämmestänsä hän näkyi puhuvankin, sillä kyyneleet vierivät hänen poskillensa kuvaillessa vainajan jaloa lahjoitusta ja rakkautta kova-osaisempiin lähimmäisiinsä. Kuulijoihinkin näkyi tuo koruton, tunteellinen puhe vaikuttavan … ja ainoastaan sen, mikä sydämmestä lähtee, sanotaan sydämmiin vaikuttavan. Puhuja ei esittänyt maljaa eikä eläköönhuutoa vainajan muistolle… Sellaisen henkilön kuin leskirouva Strömforsin muisto ei kaivannut mitään tavallisia, sovinnaisia kunnianosoituksia … se oli näet kyllin kaunis näitä paitsekin juurtumaan jaloihin sydämmiin.
Näin puhui herra Vilponen. Kotvasen istuivat vieraat keskustellen tuosta merkillisestä testamentista. Mutta vihdoin ajoi heidät pois halu saada muillekin ilmoittaa tämä tärkeä uutinen.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström jäi kahdenkesken rakkaan paremman puolensa kanssa.
"Vie sinut perhana!" ärähti hän viskaten testamenttipaperin kauvas luotansa; "sitä vartenko minäkin olen uhrannut parhaan työaikani tässä hyörinässä!"
"No, mutta Lennart! Kuinka voit sinä olla noin kiittämätön vanhaa tätivainajaasi kohtaan! Seisoohan siinä, että hän vain tahtoo täyttää sinun oman tahtosi", virkahti konsulitar silmäillen testamenttia, jonka hän oli rientänyt noutamaan kammarista.
"Kuka hitto se sanansa aina niin sydämmestänsä puhuu! Mutta sinä et ymmärrä lakiasioita, Lyydia!" lisäsi hän lopussa päästäksensä pulasta.
Konsulitar Lyydia Svanström, syntyisin Rothström, huokasi syvään.
"Luulinhan minäkin hieman, että me rikastuisimme … ja että minä kerrankin saisin näyttää tuolle ylpeälle pormestarinnalle voivani käydä silkissä, sametissa, kalleissa rannerenkaissa ja hohtokivisormuksissa! Mutta koska nyt ei muu auta, niin täytyy meidän koettaa elää niin, etteivät ihmiset luule meidän ahnehtineen ja vahtineen vainajan rahoja", selitti hänen parempi puoliskonsa.
"Mikäpä tässä muukaan auttanee? Mutta lempoko minut saikin sanomaan nuo vietävän sanat!" tuskitteli pahempi puoli tässä Svanströmin avioliitossa.
Päätettiin kuin päätettiinkin olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin. Konsulitar lohdutteli itseänsä sillä, etteipä tuolla pormestarinnalla muuta ylpeilemistä ollutkaan kuin rikkautensa… Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanströminkin mieli lauhtui hiukan ajatellessa, että hän ehkä kuitenkin istuu ensi valtiopäivillä. Hän luuli näet varmasti, että nyt äänestäisivät häntä kai muutamat suomenmielisetkin, sillä olihan tuo lahjoitus tapahtunut hänen jalomielisten sanojensa johdosta!