TESTAMENTTI
Kuvaus pikkukaupungin seuraelämästä 1880-luvulla
I.
Leskirouva Strömfors oli jo ikänsä loppupuolella. Hänen miehensä, kauppaneuvos Strömfors, oli ammoin jo kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden. Koroistahan hänen puolisonsa nyt elikin … ja hätäkös eläessä, kun lapsia ei ollut … ei ainoatakaan rintaperillistä.
Leskirouva Strömfors oli siksi rikas ja siksi vanha, että ystävät alkoivat käydä yhä ystävällisemmiksi ja sukulaiset oikein sydämmellisiksi. Muorihan täyttää kohta 70 vuotta: "ei tuo enää kauvan odotuttane rahojansa", arvelivat he — itseksensä tietysti.
Olipa kaunis keväinen aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti kirkontapulin kimaltelevaan kupupalloon ja koettivatpa muutamat uteliaat säteet väkistenkin tunkeutua noiden paksujen damasti-uutimien välistä leskirouva Strömforsin uhkeaan makuukammariin.
Oli sangen varhaista. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt vielä pienen kaupungin kivittämättömillä kaduilla, joilla keskipäivälläkään ei tungosta ollut. Kammarinsa ikkunan ääressä istui leskirouva Strömfors, joka sattumalta oli tavallista varemmin havahtunut. Uutimet oli hän vetänyt syrjään voidakseen nauttia ihanan kevätaamun kauneudesta. Lintuset visertelivät puutarhan puistossa raikkaita säveliänsä ja etäämmällä nurmikon takana hyrskyi koski.
Hän oli muuten sangen rakastettavan ja lempeän näköinen vanhus tämä leskirouva Strömfors. Rauha ja tyyneys kuvastuivat hänen ryppyisissä kasvoissansa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat vielä niin virkeinä, ettei niistä ainakaan olisi voinut luulla häntä 70 vuotiaaksi.
Mutta 70 vuotta vanha hän kumminkin oli. Juuri tänään oli näet leskirouva Strömforsin syntymäpäivä. Vanhat muistot johtuivat taas hänen mieleensä … ja olihan sitä ajan kuluessa toki karttunutkin muistelemista!
Elävästi muisti hän ihanat lapsuutensa päivät, muisti nuoruuden riemut ja rakkausjuttunsa, muistipa ne surunpäivätkin, jotka hän sittemmin oli kärsinyt. Leskirouva Strömfors ei näet ollut avioliitossansa onnellinen. Kauppaneuvos Strömfors oli nainut hänet pelkästä rahanhimosta, sillä silloisella neiti Hult'illa tiedettiin olevan suuret myötäjäiset.
Tosin luuli silloinen neiti Hult rakastavansa kosijaansa kauppaneuvos Strömforsia, vaan sittemmin huomasi hän, että kaikki olikin ollut vain hetken tunnetta, vailla syvempää rakkautta.
Mutta kun häät kerran olivat vietetyt ja vihkimys tapahtunut, ei purkaminenkaan enää käynyt laatuun, Ainoa mahdollisuus oli koettaa teeskennellä puolisollensa olematonta tunnetta, ett'eivät ihmiset mitään vainuisi.
Kauppaneuvos puolestaan teki parastansa helpottaakseen puolisonsa teeskentelemistä, ja selitti vallan suoraan, ettei mikään "rakkauden hupsuaminen" tullut kysymykseenkään heidän välillänsä. Ystävällisyys ja kohteliaisuus sai riittää.
Ja niin elivät puolisot näennäisessä sovussa eikä kukaan voinut heidän väleistänsä juoruta: käviväthän he tuon tuostakin kaupungilla vierailemassa ja astuivat joskus käsikynkässäkin niinkuin tapa vaati.
Myöhemmin lisääntyi kauppaneuvos Strömforsin perhe kahdella pojalla. Mutta onnea eivät nämäkään taloon tuoneet: toinen hukkui jo nuorena, toinen rupesi juomaan, joutui rappiolle ja lähti merelle, mistä hän ei koskaan takaisin palannut.
Kohta sen jälkeen kuoli kauppaneuvoskin. Paljo oli leskirouva Strömfors kärsinyt, paljo maailman suruja kokea saanut, mutta ikänsä lopulla pääsi hän sentään rauhaan. Ikävät muistotkin olivat jo vähitellen häipyneet ja leskirouva Strömfors luuli ne jo ijäksi unholaan haudanneensa, kun ne nyt taas, hänen 70:na syntymäpäivänänsä, nousivat häntä kiusaamaan.
Kimalteleva kyynel tunkeusi hänen lempeistä silmistään, sitä seurasi pian toinen ja — — —
Mutta silloinpa kuului ulkoa lapsellisen vieno ja heleä laulun ääni. Hiljaa ja värähdellen kuului se ensin, mutta vähitellen se vakaantui ja kaikui sangen kauniilta raikkaassa aamuisessa ilmassa.
Laulun kestäessä kirkastuivat leskirouva Strömforsin kasvot: äskeiset synkät muistot väistyivät ja kasvoille palasi jälleen entinen tyven lempeys. Tosin eivät lapsen kirkkaan-heleät säveleet tainneet mennä aina nuottikaavojen vivahdusten mukaan, mutta kaunis sointu niissä oli, sillä sydän ja sävel ilmaantui niissä suloisessa sopusoinnussa.
Vanhus kurkisti ulos nähdäksensä laulajan. Siellä seisoikin akkunan alla pieni tyttönen, kaunis kukkaisvihko kätösessänsä. Ne eivät olleet mitään ulkomaan kasveja eivätkä puutarhurin johdolla kasvaneita; luonnottaren holhokkeja, raittiita rantaniityn keväisiä esikoisia ne vain olivat … mutta vilpas tuoksu niissä sentään oli. Ja yhtä kauniit ja kirkkaat olivat myöskin ne suuret sinisilmät, jotka nyt niin vilpittöminä akkunaan tirkistelivät.
Vanha leskirouva avasi ikkunan.
"Kiitos, kiitos, lapsikulta", virkkoi hän liikutettuna. "Kuka sinut lähetti tänne laulamaan?"
"Ei kukaan, rouva; muistin vain eilen, että huomenna on talon vanhan rouvan syntymäpäivä … ja silloin päätin herätä varhain aamulla, poimia kukkakimppusen ja laulaa rouvalle tämän laulun, jonka me kansakoulussa opimme ja jonka minä olen rouvalle jo ennenkin laulanut" … toimitti tyttönen tolkussansa. "Kas tässä, rouva, ettekö tahdo näitä sieviä kukkasia? Ne tuoksuvat niin hyvälle … ja aamukastekin on niissä vielä jäljellä."
Lapsi ojensi kukat vanhukselle.
"Tuhannen kiitosta lahjastasi, pikku Liisu, mutta pitäähän sinun saada jotakin vastalahjaksi. Odotahan!"
Leskirouva Strömfors katosi hetkeksi akkunasta, mutta ilmaantui pian taas ja heitti kirkkaan markanrahan nurmikolle.
"Tule sitten päivemmällä leikkimään konsulin lasten kanssa. Hyvästi siksi aikaa!"
Ja vanhus sulki akkunan.
Uteliaana katseli tyttönen ruohistossa kiiltävää hopearahaa. Äkkiä sieppasi hän sen siitä huudahtaen:
"Nytpä tiedän, mitä teen, nytpä minä tiedän, mitä teen."
Ja niin tanssi hän iloisena tiehensä.
"Mitähän tuo sillä nyt tehnee?" arveli leskirouva Strömfors akkunasta hänen jälkeensä katsellen. "Taisi juosta vehnäkauppaan suoraa päätä. Hyvä ja rakas lapsi hän sentään on, tuo pikku Liisu, ja iloinen hän on; ja mitäpä suruja tuon-ikäiselta juuri voisi ollakaan! — — Muuten muistutti hänen ulkonäkönsä minua jostakin … ah, joutavia … en viitsi sellaisia hullutuksia ajatellakaan!"
Kello löi 6. Palvelustyttö tuli samassa sisään aamukahvin kanssa.
"Katsopas, Leena, mitä minä jo olen ehtinyt saada", sanoi leskirouva
Strömfors kukkaiskimppuansa näytellen.
"Niinpä näkyy. Varmaankin toi sen tuo torpparin Liisu. Minä sanoin hänelle kyllä, että rouva vielä nukkuu … etkä saa mennä herättämään kukkinesi, mutta apukos siitä tuommoiselle on", puheli sisäpiika laskien kahvitarjottimen pöydälle.
"Ei hän minua herättänytkään … minä olin jo valveilla, Leena. Lapsi teki sangen hyvin muistaessaan minua lapsekkaalla lahjallansa. Nämä kukkaiset tuoksuvatkin niin hyvälle … tunnetkos lemun, Leena?"
"Tunnen kyllä, mutta erittäin tuoksuivat ne, jotka konsulin rouva oli puutarhurilta tilannut. Satuin juuri olemaan postiasioilla, kun konsulin Viia ne tästä ohitse vei; ja siinäkös vasta kauniita kukkia oli: ruusuja, astereita, reseedoja ja mitä kaikkia hän sanoikin niiden olevan. Viia tiesi, että konsulin herrasväki tulee tänne nyt aamupäivällä ja tuo rouvalle kaikki ne kauniit kukkaset … ja ne ovat toista lajia, ne!"
"Vai niin, vai tulevat ne tänne jo edeltä puolisen, Sepä kauniisti tehty! He ovatkin aina niin rakkaita minua kohtaan, ne konsulin", lausui leskirouva Strömfors ja lisäsi vielä, että "ikäväksipä tuo tällainen lapseton vanhuus muuten tulisikin."
"Mitä vielä! Hätäkös rouvalla, kun on rikkautta yllinkyllin, ett'ei tarvitse kenenkään armoilla elää, niinkuin useat muut vanhemmalla ijällänsä saavat tehdä. Pitäähän toki vanhoilla päivillänsä päästä lasten melua kuulemasta", puheli kielevä sisäpiika sipsutellen tiehensä.
Leskirouva Strömfors myhähti tuolle Leenan näkökannalle.
"Hän näkee asiat omassa valossansa, hän", ajatteli hän itseksensä ja alkoi vähitellen pukeutua, sillä olihan konsulin perhe — konsuli Svanström oli hänen sisarensa poika — aikonut tänne aamutervehdykselle.
* * * * *
Samana aamuna istui konsuli Svanström konttorissansa jo sangen alkaisin. Hän oli ahkera ja säntillinen mies, tämä yleisesti arvossa pidetty nuori konsuli, Varhain aamusta myöhään iltaan työskenteli hän konttoorissansa papereiden ja konttorikirjojen keskessä.
Milloin oli hänellä ulkomaisia asioita, milloin maalaisten asioita ja tilauksia, milloin istui hän jossakin komiteassa ja voipa hän joskus olla niinkin avulias talonpojille, että suomenteli heille ruotsalaisia asiapapereita y.m. Tämä tapahtui tietysti sulasta kansalaisrakkaudesta, sillä eipähän kukaan liene niin yksinkertainen, että luulisi konsulin huolivan muutamista halvoista markanrahoista, jotka hän oli vaivoistansa ottavinaan? Konsuli Svanström mahtoi olla onnellinen voidessansa näin auttaa niin monta apua pyytävää kansalaista!
Äkkiä aukesi ovi konttoriin. Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku ilmestyi kynnykselle:
"No, Lennart, etkö hetkeksikään malta jättää noita ikäviä konttooritoimiasi?"
Konsuli Svanström heitti jotenkin tyytymättömänä silmäyksen rakkaaseen toveriinsa elämän suruissa ja riemuissa.
"Hetkeksikään? Enkös ollut tois-iltanakin kanssasi noissa turhanpäiväisissä arpajaisissa, jotka suomalaista koulua varten pidettiin? Siihenkin meni toista sataa markkaa, kun olisi ne jokeen viskannut, ja sitä paitse aikaa, kuuletko sinä, kallista Herran suomaa aikaa … ja time is money, aika on rahaa, näetkös!"
Konsulitar yritti sanoa jotakin, mutta hänen puolisonsa jatkoi yhä innokkaammin:
"Ikäviä konttooritoimiasi? Niin, ikäviltä kai ne sinusta tuntuvat, mutta tiedätkös sinä, että joll'ei näitä ikäviä toimia olisi, niin olisi meillä paljo muita taloudellisia ikävyyksiä, joista pian kyllä kiukustuisit."
"Saattaisipa niinkin olla. Mutta mitä luulisit ihmisten ajattelevan, jos ei rikas konsuli Svanström olisi ollut noissa arpajaisissa, joissa melkein kaikki kaupunkilaiset olivat? Enkähän minä ole pyytänyt sinua ostamaan arpoja kokonaisen sadan markan edestä, Lennart!"
"Et kyllä, mutta kun tuo riivattu pormestarikin osti saman summan edestä — ikäänkuin hänkään ei rahojansa parempaan tarvitsisi! — niin täytyihän minun … arvoni tähden."
"No, sitähän minäkin … ja oikeinpa siinä teitkin, ukkoseni. Silloin piti sinun tehdä se arvosi tähden … ja nyt ihmisten tähden!"
"Mitähän se muka olisi?" kysäisi konsuli Svanström ynseästi.
"Etkös muista, Lennart, että tänään on täti Strömforsin 70:s syntymäpäivä. Sitä varten tilasimme puutarhurilta kukkiakin, kuten ehkä muistanet. Nyt aamupäivällä käymme häntä tervehtimässä … koko perhekunta."
"Kas, olenpa todella unohtanut koko asian. Mutta nyt ei minulla mitenkään olisi aikaa … posti lähtee koht'ikään ja joll'en saa näitä papereita siksi valmiiksi, niin…"
"Niin … mitä?"
"Niin menee taas kaunis rahasumma käsistäni."
"Rahaa, rahaa … ja aina vain rahaa! Aina sinä vain rahaa mietit. Anna nyt kerrankin vähän sijaa ja aikaa rakkaudellekin, Lennart."
"Sinä et ymmärrä minua, rakas Lyydia. Enhän minä itseni vuoksi ahkeroitse, vaan sinun ja lasten vuoksi, näetkös. Sitä paitse en voi käsittää — —"
"Niin, näitä asioita sinä taas et käsitä, Lennart, mutta kun me kerran olemme läheisiä sukulaisia, niin…"
"Asia on kuin aina olen sanonut: sukulaiset ovat meille vain haitaksi ja vahingoksi", mutisi konsuli.
"No, mutta Lennart!… Etkös muista, että täti Strömfors on sinun oma tätisi…"
"Siksipä hän juuri sukulaiseni on, sinä hupakko."
"Mutta ehkäpä sinä vielä muutat mielipidettä, kun hän kuolee ja…"
"No, sitten hän ei ainakaan enää voi olla haitaksi meille…"
"Niin, niin … ja kun sinä saat periä koko hänen omaisuutensa."
Konsuli Svanström nieli vastauksen tuolla epävarmalla "hm" samalla ja asteli pari kertaa lattian poikki.
"No, milloin lähdemme?… Ovatko lapset jo valmiit … lähtemään?"
"Puolen tunnin kuluttua, Lennart… Arvasinhan, ett'et sinä sentään ole niin välinpitämätön … kuin usein näytät olevan."
Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku katosi kynnykseltä.
"Oikeassapa hän kuitenkin taisi olla, Lyydia … täytyneehän toki ihmistenkin vuoksi", ajatteli konsuli järjestellen paperinsa paikoilleen.
Hän olikin järjestystä harrastava mies, tämä nuori konsuli Svanström. Sen oli koko kaupunki tunnustanut valitessansa hänet valtuusmiesten puheenjohtajaksi.
"Tähän toimeen" — oli tohtori Gillberg lausunut vaalitilaisuudessa, "ei minun mielestäni sovellu muu kuin sellainen mies, joka tuntee kaupungin asiat ja joka kaikissa toimissansa on tullut tunnetuksi järjestystä ja yhteiskunnan vilpitöntä parasta harrastavaksi henkilöksi. — Tahtoisinpa kysyä herroilta", oli hän puheensa lopettanut, "onko tähän toimeen ketään soveliaampaa miestä kuin konsuli Svanström on?"
Ja niin oli konsuli Svanström valittu kaupungin valtuuston puheenjohtajaksi.
* * * * *
Muutaman puolen tunnin kuluttua nähtiin arvoisa konsuli ja valtuuskunnan puheenjohtaja Svanström perheinensä matkalla rakkaan sukulaisensa, leskirouva Strömforsin luo toivottamaan hänelle onnea ja pitkää ikää täytettyjen 70:n vuoden johdosta. Konsulittarella oli kädessä suuri, nauhoilla koristettu kukkaisvihko … ja konsulin vanhin tytär, tuo herttainen Betty neiti oli myöskin varustaunut kukkasilla tätiänsä ilahduttamaan.
Kauppaneuvoksetar, leskirouva Strömfors oli juuri pukeutunut ja istui talonsa kuistilla vieraita odotellen.
"Hyvää huomenta, täti!" huusi Betty neiti jo portilta saakka, huolimatta vähääkään siitä oliko se "comme il faut" huutaa täyttä kurkkua … niin kaukaa.
Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja kohautti kiiltävää, mustaa silkkihattuansa hartioiden tasalle ja hymyili niin herttaisesti, että olisi luullut hänen jo saaneen tiedon vaalistansa porvarissäätyyn. Konsulitarkin hymähti sangen kauniisti ja nyökäytti päätänsä erityisellä taidolla … kuin mikäkin tanssikoulusta päässyt nuori neitonen.
Leskirouva Strömfors tuli vieraitansa vastaan. Konsulin lapset juoksivat iloisesti hyppien vanhan rouvan luo ja huusivat "onnea ja menestystä", että kartano kajahti.
Konsulitar antoi omasta ja puolisonsa puolesta vanhukselle tuon kauniin jättiläiskimpun viitaten nauhoissa olevaan kirjoitukseen.
"Rakkaalle, 70-vuotiaalle tädillensä sydämmellisillä onnentoivotuksilla — Lennart ja Lyydia", luki leskirouva nauhoista samalla kuin liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä kihosivat.
Sitten syleili hän konsulitarta ja pudisti kahden käden konsulin pehmoista kättä.
"Tuntuu niin hyvältä … niin kovin hyvältä, kun näkee olevansa rakastettu … sukulaistensa keskuudessa. Luoja palkitkoon teille ystävyytenne vanhaa, yksinäistä tätiänne kohtaan!"
"Mitä turhista, täti hyvä", lausui konsulitar Svanström mairittelevasti, "olettehan tekin aina ollut niin hyvä meitä kohtaan … tämä kaikki on vain velvollisuutemme … semmoisesta ei kukaan palkkiota odottane, täti kulta!"
"Lyydia puhuu, mitä minä ajattelen. Velvollisuus yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme kohtaan … se on ollut ojennusnuorani … ja toivonpa sen olevan sitä vast'edeskin."
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja naputteli kepillänsä kainosti ja häveliäästi kenkäänsä kärkiä.
"Niin juuri, Lennart. Ette usko, täti, kuinka innokkaasti hän työskentelee päivät pääksytysten terveyttänsä vähääkään ajattelematta. Niin, hän on todellakin uhrannut koko elämänsä yhteiskunnalle, Lennart parkani!"
"No, no … teen vain velvollisuuteni … ainoastaan velvollisuuteni."..
"Mutta mikäs syntymäpäivä-lahja tädillä on tuossa vieressänsä?" kysäsi konsulitar Svanström huomaten pikku Liisun vaatimattomat kukkaiset.
"Kas, olenpa vallan unohtanut pienet lemmikkini ja vuokkoni! Eivätkös ne sentään ole sievät? … ja niin somasti järjestetyt sitten?… Arvatkaas, keneltä minä nämä olen saanut?"
"Enpä todellakaan voi arvata, joll'ei Leena liene niitä noukkinut", sanoi konsulitar mutistaen rusohuulensa viehättävään ylimykselliseen ylenkatseeseen.
"Leenako? Ei Leenalla ole sitä ymmärrystä. Nämä sain minä siltä pieneltä orpotytöltä, jolle olen hankkinut työtä ja elatusta täällä meillä. Hän onkin hertas lapsi ja niin kekseliäs sitä paitse!"
"Kuinka niin?"
"Niin, katsokaas … tänä aamuna varhain … kun minä istuin akkunan ääressä … vilpasta ilmaa hengittäen, kuului äkkiä kirkas, lapsellinen laulunsävel … ja akkunan alla seisoi pikku Liisu … orpo parka … kukkaiskimppunen kädessä. Tuskinpa muut hänen ikäisensä olisivat sellaista keksineet?"
"Tuskinpa!" nauroi konsulitar Svanström, "tuskinpa moni vieras lapsi tohtisi tulla loilottamaan vanhan rouvan akkunan alle… Otaksuu tietysti ansaitsevansa jotakin tuolla ruohokimppusella."
"Lyydia sanoo, mitä minä — —"
"Minä kuuntelin mielelläni hänen kaunista ääntänsä, Lyydia. Tosin heitin minä hänelle markan rahan … mutta enpä luule hänen sitä turhaan käyttäneen."
Samassa kuului iloinen naurun-hohotus kartanolta.
Pikku Aarno herra oli kavunnut Liisun hartioille — tämä oli kutsumuksen mukaan saapunut leikkimään konsulin lasten kanssa — ja ratsasti nyt aika vauhtia pihamaata pitkin; toiset juoksivat ympärillä ja nauroivat täyttä kurkkua.
"Aarno, Aarno! Herran tähden, putoathan sinä, lapsi!" huudahti konsulitar säikähtyneenä juosten alas portaita; mutta samassa oli "pikku konsulikin" jo maassa ja hyppeli iloisesti äitiänsä vastaan.
"Liisu, tuleppas tänne!" kutsui leskirouva Strömfors holhokkiansa.
Kovasta hölkästänsä hengästyneenä ja punoittavana tuli Liisuparka ujostellen vieraiden luo.
"Sanopas, Liisu, mihin panit sinä sen markan rahan, jonka minulta aamulla sait", kysyi leskirouva Strömfors.
Liisu oli vaiti ja katsoi maahan.
"Taisitpa viedä vehnäkauppiaalle?" puuttui konsuli puheeseen.
"Miksi et vastaa, Liisu, eihän sinua siitä toruta … oma markkasihan se oli", virkkoi leskirouva lempeästi.
"Tapani-äijälle minä sen vein", soperteli Liisu vihdoin.
"Kukas se Tapani-äijä on?" kysyi konsulitar taluttaen Aarnoa portaita ylös.
"Muudan köyhä kerjäläisukko, joka tuontuostakin oleskelee täällä pirtissämme. Hän on jo vanha ja työhön kykenemätön ukko … ja kiertelee kyliä…"
"Niin, hänkin täyttää tänä päivänä 70 vuotta", lausui Liisu vähän urhoollisemmin.
Niin asianlaita muuten olikin. Ukko Taskinen tai kuten häntä yleisesti nimitettiin Taskis-Tapani oli aikoinaan palvellut kauppaneuvos Strömfors-vainajalla. Vanhemmiten oli hän käynyt vähän vikapäiseksi … mistä syystä, sitä ei tiedetty… Ja kukapa se köyhän heikkomielisyyden syitä tutkinee? Kunnallislautakunnan esimies ja pitäjän rovasti olivat ainoat, joita tuo näytti liikuttavan: lautakunnan esimies sadatteli enenevää vaivaisten lukumäärää ja rovasti taas pelkäsi pahasti, että Taskis-Tapani määrättäisiin heille ruotilaiseksi. Asia päättyi kuitenkin niin, että Tapani pantiin kylänkiertolaisena taloja kiertämään … ja asui viikon siellä, toisen täällä.
Maalaiselämä kävi hänestä sentään toisinaan ikäväksi … ja silloin tallusteli Tapani kaupunkiin; katupojat, Taskis-Tapanin pahimmat viholliset, ahdistelivat häntä kyllä usein … ja nauroivat ukko-rahjukselle, joka joskus turkki päällä kesäsydännäkin hikoili. Mutta tähänkin poikain rähinään oli hän jo vallan tottunut … hänestä se oli kuin ollakin piti … kunhan hän vain sai joskus kerjätyksi muutamia kymmeniä pennejä kaupunkilaisilta. Silloin juosta viiletti hän suoraa päätä anniskeluun saadakseen "sydänalan lämmitystä." Ja sitä saatuansa olikin Tapani jo toinen mies. Reippaana hän katuja asteli pilkistellen porttikäytäviin sattuisiko joku "katupoika" hänen tiellensä. Tavallisesti hän silloin sai kurkistella aivan turhaan … Sillä pojatkin tunsivat jo Tapanin luonteen ja tiesivät, että nyt oli heidän vuoronsa pakoisalla pysytellä.
Tällä kertaa oli Taskis-Tapani taas tavallisella kaupunkimatkallansa. Väsyneenä oli hän astunut leskirouva Strömforsin pirttiin ja pyytänyt yösijaa. Pirtissä oli pikku Liisu hänet nähnyt … ja kuullut Tapanin palvelusväelle kertovan, että tänään oli hänenkin 70:s syntymäpäivänsä.
Markan saatuansa oli hän muistanut Taskis-Tapanin ja arvelematta juoksuttanut saaliinsa ukko Taskiselle, joka niin usein oli häntä kertomuksilla huvittanut.
Kiitellen ja siunaellen oli Tapani oitis lähtenyt — anniskeluun sydänalan lämmitystä saamaan.
"Voi, lapsi parka", huokasi leskirouva Strömfors silittäen Liisun kellertäviä suortuvia. "Mutta hyvä sydän hänellä sentään on", lisäsi hän kääntyen konsuliin, joka tällä välin oli sikaarinsa sytyttänyt ja selkäkenoon istahtanut. "Hän muistuttaa … niin todellakin, hän muistuttaa poikavainajastani … sama otsa, nenä ja suu … todellakin ihmeellistä", mietti vanha rouva itseksensä.
"Minä en ymmärrä", aloitti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström painavasti, "minä en todellakaan ymmärrä, kuinka täti voi puolustaa tuollaista menettelyä: antaa rahaa mokomalle rahjukselle, juoppolallille, joka sen kohta viinaan panee… Onko siinä mitään hyväksyttävää?"
"En tiedä, hyvä Lennart, miltä kannalta te lakimiehet asiaa katsotte, mutta minusta se vain osoittaa anteliasta mielialaa, jos lapsi hentoo luopua harvinaisesta saaliistansa", puhui leskirouva Strömfors viitaten ottamaan kahvia syntymäpäiviksi koristetulta kahvipöydältä. Syrjäsilmällä seurasi hän yhä orpo Liisua, joka juoksi takaisin toisten luo: kovin ihmeellistä tuo yhdennäköisyys!
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ei viitsinyt sanoa tuohon mitään; kohautti vain olkapäitänsä ja tavoitti kepillänsä ohilentävää pörhiäistä.
Konsulitarta ei keskustelu juuri huvittanut. Olipa tuo markka missä tahansa — joko Taskis-Tapanilla, joka sen kuitenkin vie anniskeluun, tahi jossakin muualla — oli se hänestä aivan sama.
Betty tuli pikku veikkonsa kanssa puutarhasta juuri kun kahvit oli ehditty juoda.
"Lennart tahtoo kotiin", ilmoitti hän konsulittarelle. Se oli merkki poislähtöön. Konsulitar Svanström talutti Aarnoa hyvästelemään vanhaa rouvaa … ja Betty ohjasi Lennartia samalle asialle. Kun sitten konsulitar Svanström oli suudellut leskirouva Strömforsia jäähyväisiksi … ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kumartaen kätellyt tätiänsä ja tämä sen lisäksi muistuttanut rakkaita sukulaisiansa saapumaan hänen luoksensa tämän iltaisiin kemuihin, läksivät hellät sukulaiset kotimatkallensa.
Olivathan he täyttäneet velvollisuutensa vanhaa tätiä kohtaan, niin että mitään jälkipuhetta tai juorua ei voinut syntyä tuossa pienessä kaupungissa.
"Kaksi tuntia meni taaskin hukkaan!" mutisi konsuli Svanström kadulle tultua kelloonsa katsahtaen.
"Onpahan aamukävelymme ainakin tehty ja lapsetkin ovat saaneet vähän juoksennella", virkahti tuohon konsulitar.
Tervehdyskäynti oli siis tehty ja velvollisuus täytetty.
Konsulitar puuttui jälleen askareihinsa, jos niitä sillä nimellä voi kutsua, ja lapset vietiin takaisin hoitajattarensa haltuun.
Mutta konsuli ja valtuusmiesten pujeenjohtaja Svanström kiiruhti heti takaisin konttooriinsa … äskeisten paperiensa ääreen … työskennelläkseen muutaman tunnin vielä ennen aamiaista … kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi.