Villiruusu

by Kate Douglas Smith Wiggin

"KATSO KALPEATA MARTTYYRIA"

Näihin aikoihin juolahti Rebekan mieleen, kun hän juuri oli lukenut spartalaisen pojan tarinan, että hänen sietäisi itse rangaista itseään jollakin lempeällä tavalla aina, kun hän tunnossaan olisi täysin varma rangaistuksen terveellisyydestä. Välittömän aiheen tällaiseen päätökseen tarjosi muuan onneton tapahtuma, vieläkin murheellisempi kuin useimmat muut tässä hairahduksien rikastuttamassa elämässä.

Rebekka oli lähtenyt paras pukunsa yllään Cobbien luo juomaan teetä. Mutta kun hän kulki sillan yli, valtasi virran kauneus äkkiä hänen kaikki ajatuksensa, ja tyttö nojautui äskenmaalattuun kaiteeseen ilahduttaakseen silmiään vaahtoavaa vesiputousta katselemalla. Lepuuttaen kyynärpäitään ylimmällä kaidepuulla hän kumartui miellyttävän vapaasti yli rintanojan ja jäi siihen unelmoimaan.

Padon yläpuolella virta laajeni tyveneksi suvannoksi muistuttaen peilikirkasta järveä, jonka pintaan sininen taivas ja vehmaat rannat heijastuivat kaikessa ihanuudessaan. Sillan luona kohisi vesiputous, jossa virta ihmeellisinä pyörteinä ja kullanloistavina, vinhasti kiitävinä patsaina syöksyi yli esteiden, kadoten lumivalkoisena vaahtoavaan syvyyteen.

Rebekka ei voinut koskaan kulkea sillan yli kumartumatta kaiteen reunalle ihmettelemään ja mietiskelemään, ja tällä kertaa hän parhaillaan viimeisteli runoa, johon vesiputouksen katseleminen oli antanut innoittavan aiheen:

Vierivän virran rannalla
kaks tyttöä ma näin,
Rebekka toinen nimeltään
ja toinen Emma Jane.
"Ah, oisipa mun eloni",
näin sanoi Emma Jane,
"kuin virta tää, niin rauhainen,
ja tyyni, kirkas näin."

"Ma pärskehenä olisin
taas kosken kuohuissa!
Ei tyyni rauha mulle käy,
ja sit' en suosi ma!"
(Näin sanoi tumma tyttönen
nyt toverillensa;
he ystävykset olivat,
vaan eivät sukua.)

Mut, ah! se mitä toivomme
ei aina käykään päin;
kai rauha tulee osaksein,
saa kuohut Emma Jane!

"Minua ei miellytä tämä 'saa kuohut Emma Jane', mutta en nyt keksi
siihen muutakaan. Ui, mikä maalinhaju! Kas, sehän lähtee minusta!
Voi, voi — minun paras pukuni näin täynnä väritahroja! Huh! Mitähän
Miranda täti tästä sanookaan!"

Itsesoimauksen kyynelet valuivat tytön kasvoille, kun hän juoksi mäkeä ylös Cobbien luo tietäen saavansa siellä myötätuntoa ja toivoen samalla kaikesta huolimatta jotakin apuakin ahdinkoonsa.

Rouva Cobb ymmärsi tilanteen silmänräpäyksessä ja selitti, että hän pystyi poistamaan melkeinpä minkälaiset tahrat hyvänsä lähes kaikenlajisista kankaista, ja Jerry setä riensi vahvistamaan hänen vakuutustaan todistaen, että äiti kyllä puhdistaa minkälaisen puvun tahansa. Joskus hän tosin syövytti itse kankaan samalla kuin tahrankin, mutta kätevä ihminen hän oli näissä hommissa, tämä äitimuori.

Vahingoittunut puku riisuttiin Rebekan yltä ja upotettiin melkein kokonaan tärpättiin; ja tyttö sai istua juhlapöytään rouva Cobbin siniseen karttuunivaippaan kietoutuneena.

"Älä anna tällaisen tapaturman tärvellä ruokahaluasi, lapsi", sanoi rouva Cobb hyväillen. "Minulla on kermakakkua ja hunajaa sinun varallesi. Ellei tärpätti nyt tepsi, niin minä koetan räätälinliitua, magnesiumia ja kuumaa saippuavaahtoa. Ja ellei tämäkään auta, niin isä saa juosta lainaamaan Stroutilta hiukan sitä pulveria, jota Martta osti Milltownista poistaakseen sillä viinimarjatahrat morsiuspuvustaan."

"En ole vielä oikein jaksanut käsittää tätä värionnettomuutta", sanoi Jerry setä leikillisesti ojentaessaan Rebekalle hunajaa. "Kun siltaan on kiinnitetty julistuksia, joissa sanotaan, että se on 'Maalattu' niin näkyvästi, ettei edes sokeainopistokaan voisi olla niitä huomaamatta, niin minun on vaikeata ymmärtää, kuinka sinä puutuit koko kaiteisiin."

"Minä en huomannut julistuksia", sanoi Rebekka alakuloisesti.
"Luultavasti näin vain vesiputouksen."

"Putous on ollut siinä asemillaan aikojen alusta saakka ja arvatenkin se pysyy siinä tuomiopäivään asti, niin ettei sinulla olisi ollut niin hirveätä hätää sen katselemiseen. Lapset ovat hirmun syvämielisiä, äiti; mutta kaiketi meidän on koetettava ymmärtää heitä", jatkoi hän iskien silmää vaimolleen.

Kun illallinen oli korjattu, tahtoi Rebekka ehdottomasti pestä astiat ja kuivata ne sillä aikaa kun rouva Cobb käsitteli hänen pukuaan tarmolla, joka selvästi osoitti, kuinka vaikealuontoinen tämä tapaus oli. Tavan takaa pistäytyi Rebekka askareensa lomassa huolestuneena katselemaan, missä määrin Cobbin emännän vaivannäkö tuotti tuloksia, ja välillä oli myös Jerry setä puuhassa jaellen hyviä neuvoja.

"Sinun on täytynyt kokonaan maata sillalla, hyvä lapsi", sanoi rouva Cobb, "sillä väri ei ole syöpynyt yksin hihoihin, kaulukseen ja rintamukseen, vaan se peittää leningin koko etupuolen."

Kun puku alkoi näyttää hiukan ihmismäisemmältä, ilostui Rebekan mielikin vähitellen. Vihdoin hän vei puvun pestynä kuivumaan ulkoilmaan ja palasi sitten jälleen arkihuoneeseen.

"Voisinkohan minä saada pienen paperinpalasen?" kysyi hän. "Kirjoittaisin muistiin runon, jota parhaillaan mietiskelin silloin, kun makailin värikylvyssä."

Rouva Cobb istuutui työvasunsa ääreen kutimineen, ja Jerry setä otti käsille pienen kangaspussin, joka sisälsi purjelangan pätkiä, ja alkoi solmia ja kietoa niitä kerälle; tämä puuha oli hänen mieleisintä iltahuviaan.

Rebekka oli pian kirjoittanut säkeensä pyöreällä koulukäsialallaan parannellen niitä samalla sikäli kuin muutoksia sattui hänen mieleensä juolahtamaan.

KAKSI TOIVOMUSTA

Kirjoittanut
Rebekka Randall.

Vierivän virran partaalla
kaks tyttöä ma näin.
Ol' tumman nimi Rebekka
ja vaalean Emma Jane.
"Ah, oisipa mun eloni",
sanoi vaalea tyttö nyt,
"kuin virta tää, niin rauhainen,
ja kirkas, tyyntynyt."

"Mut minä oisin mieluummin
tuo koski vaahtoinen!
Pois tyyneys, ja rauha myös,
ma niitä suosi en!"
(Sen toisen, tumman tyttösen,
nää ovat sanoja;
he ystävykset olivat,
ei lainkaan sukua.)

Mut' ah! se mitä toivomme
ei aina käykään päin;
kai rauha tulee osaksein,
saa kuohut Emma Jane!

Tyttö luki runonsa ääneen, ja Cobbit julistivat sen ei ainoastaan erinomaiseksi, vaan suorastaan ihmeelliseksi hengentuotteeksi.

"Arvaan, että jos se kirjailija, joka astui Portlandissa Congress-kadulla, olisi kuullut runosi, niin hän olisi hämmästynyt", sanoi rouva Cobb. "Jos minun mieltäni kysyttäisiin, niin minä sanoisin, että tämä palanen on parempi kuin se hänen 'Jätä sikseen ne numerot murheiset', — ja tämä on paljon selväjärkisempi."

"Totta puhuen en ole vielä päässyt edes selville, mitä hän niillä 'murheellisilla numeroilla' mahtaa tarkoittaakaan", huomautti herra Cobb arvostelevana.

"Sitten ette ole koskaan laskenut murtolaskuja!" huudahti Rebekka. "Mutta kuulkaa, Jerry setä ja Sara täti; kai te nyt lisäätte tähän yhden säkeistön, sellaisen tavallisen loppusäkeistön, jossa on jokin 'opetus' — siten tämän saisi päättymään kauniisti."

"Jos värssyjä saisi syntymään vain kiertämällä kampea, niin minä sanoisin: sitä hauskempaa mitä enemmän! Mutta enpä jaksa ymmärtää, kuinka voisit keksiä runoosi vielä kauniimman lopun", huomautti Jerry setä.

"Tämä on vallan hirveä!" nurisi Rebekka. "Ei minun olisi pitänyt sanoa: 'kai rauha tulee osaksi"'. Minä olen kyllä kirjoittanut tämän runon, mutta ei kenenkään tarvitse tietää, että minä seison virran partaalla. Siinä olisi pitänyt puhua vain 'Rebekasta' tai 'tummasta tytöstä' eikä 'minusta'. Ja tämä 'saa kuohut Emma Jane' on ihan sietämätön. Toisinaan minusta tuntuu, ettei pitäisi yrittääkään runoilla, on niin vaikea saada ajatustaan selväksi; joskus se luistaa aivan kuin itsestään. Mahtaisiko tämä tuntua paremmalta:

"Mut, ah! ei aina käykään niin
kuin toivoo ihminen.
Ken tuulta kaipaa, — tyven sää
voi tulla osaks' sen.

"Lieneekö tämä nyt sitten parempi vai huonompi. Nyt vielä viimeiset säkeet!"

Muutaman minuutin kuluttua runoilija kohotti päänsä punastuvana ja voitonriemuisena. "Tämä luisti aivan kuin ei mitään! Kuunnelkaa!" Ja hän luki hitaasti, kauniissa äänessään lapsellista paatosta:

"Mut olkoon sitten elomme
vakaa tai myrskyinen,
on tukenamme lohdutus:
näin Luoja sääti sen."

Aviopuolisot vaihtoivat äänettöminä ihailevia silmäyksiä; Jerry sedän täytyi jopa kääntää päänsä ikkunaan päin ja pyyhkäistä silmiään salavihkaa lankapussilla.

"Kuinka maailmassa sinä osasit?" huudahti rouva Cobb.

"Oh, se oli helppoa", vastasi Rebekka. "Kaikki virret, joita hartauskokouksissa lauletaan, ovat tämän tapaisia. Warehamin koulussa niillä on oma painettu sanomalehti. Dick Carter sanoo, että sen toimittajana on aina joku poika, tietysti, mutta että tytötkin saavat kirjoittaa siihen ja toimittaja valitsee sitten parhaat kirjoitukset painettaviksi. Dick luulee, että minäkin saan jonkin kelpaamaan."

"Jonkin!" huudahti Jerry setä. "Minä en hämmästyisi lainkaan, vaikka saisit kirjoittaa yksin koko lehden. Ja mitä sen toimittajiin tulee, niin poikia kuin ne ovatkin, niin uskallan väittää, että sinä voisit lyödä ne laudalta, vaikka toinen kätesi olisi sidottuna selän taakse."

"Saisimmeko me tästä runosta jäljennöksen perheraamattumme väliin?" kysyi rouva Cobb kunnioittavasti.

"Voi, haluaisitteko saada sen?" kysyi Rebekka. "Tietysti! Minä kirjoitan sen teille oikein kauniisti violettimusteella ja hienolla kynänterällä. Mutta nyt minun täytyy tarkastaa pukuraukkaani."

Vanha aviopari seurasi Rebekkaa. Leninki oli jo kuiva, ja se oli todellakin käynyt puhtaammaksi rouva Cobbin käsissä, mutta kankaan väri oli levinnyt ja kuviot olivat käyneet sotkuisiksi. Rouva Cobb silitti sen vielä kuumalla raudalla, ja sitten Rebekan piti pukea leninki ylleen, jotta nähtäisiin, olivatko tahrat silloinkin yhtä helposti huomattavissa.

Ne olivat; auttamattomasti. Sameinkaan silmä ei voinut olla näkemättä niitä. Rebekka katsahti niihin arvelevana ja sanoi sitten ottaessaan hattunsa naulasta oven luota: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä. Hyvää yötä! Jos minun kerran on kuunneltava nuhteita, niin kuuntelen niitä mieluimmin niin pian kuin suinkin päästäkseni niistä tänä iltana eroon."

"Onneton pikku raukka!" huokasi Jerry setä katsellessaan, kuinka Rebekka kiiruhti mäkeä alas. "Soisin, että hän osaisi paremmin katsoa eteensä, mutta takaan, että jos hän olisi meidän lapsemme, niin hänen täytyisi tuhria maaliin koko talo, ennen kuin hennoisin kovistaa häntä siitä. Tässä on hänen runonsa; hän unohti sen. Lue se uudelleen, äiti."

* * * * *

Rebekka alistui urheasti nuhteluun, jonka hän oli ansainnut. Neiti Miranda sanoi, että niin huolimattomasta tyttöletukasta epäilemättä kypsyisi täydelleen tylsämielinen hupsu. Hänet määrättiin jäämään kotiin Alice Robinsonin syntymäpäiväjuhlasta ja pitämään yllään tahraista ja sotkeutunutta pukuaan sellaisenaan, kunnes se kuluisi riekaleiksi. Puolisen vuotta myöhemmin Jane täti lievensi aika lailla tätä rangaistusta valmistamalla Rebekalle poimutetun esiliinan, joka oli niin taidokkaasti suunniteltu, että se peitti kokonaan leningin tahrat. Täti oli ilahduttavan kekseliäs aina kun hän halusi vapauttaa pienen synnintekijän hänen rikkomustensa pahimmista seurauksista.

Kun Rebekka oli kuullut tuomionsa ja vetäytynyt pieneen kammioonsa, hän alkoi mietiskellä vakavasti. Hän ei millään ehdolla aikonut kehittyä hupsuksi, kaikkein vähimmän tylsämieliseksi hupsuksi; ja tätä estääkseen hän päätti itse rangaista itseään aina, milloin tuntisi ansainneensa hyveellisen sukulaisensa närkästyneet moitteet. Hän ei pitänyt minään rangaistuksena kieltoa, joka esti häntä pääsemästä Alice Robinsonin syntymäpäiville. Hän oli jo aikaisemmin sanonut Emma Janelle, että koko juhla tuntuisi hänestä samalta kuin pidot hautausmaalla, sillä Robinsonien talo muistutti hänen mielestään hautaa niin paljon kuin ihmisasumus voi sitä muistuttaa. Lapset päästettiin tavallisesti taloon sisälle pienestä takaovesta, ja koko vierailunsa ajan he saivat seistä varovasti paikoillaan lattialle levitettyjen sanomalehtien päällä. Tämän vuoksi Alicen ystävät pyytelivätkin häntä ottamaan heidät vastaan ladossa tahi vajassa — missä muualla hyvänsä, kunhan vain ei kotonaan.

Kun Rebekka oli tarkoin punninnut, olisiko tehokkaampaa käyttää katumisharjoituksena jouhikangaspalasta puvun alla ihoa vasten vai sietää pientä kiveä kengässään jalkapohjan alla, hän lopuksi hylkäsi nämä molemmat keinot. Jouhikangasta ei ollut saatavissa, ja jos hän olisi pannut kiven kenkäänsä, niin tädin tarkat silmät olisivat heti keksineet hänen parannusyrityksensä. Se oli sitä paitsi perin hankala itsekasvatuskeino sellaisen käytettäväksi, jonka täytyi liikkua ketterästi talouspuuhissa ja jolla oli lisäksi mailin verran koulumatkaa juostavanaan.

Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin näihin tilaisuuksiin — muun puutteessa — sanomattoman ihastunut. Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista, jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa — sillä Rebekka taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse — nyt epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi, ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava, kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi, jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin, alkaa kotinurkista, mutta — päinvastoin kuin armeliaisuuden — myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin — niin, asia oli auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi: hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan. Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa Ganges-virran pyhille krokotiileille.

Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen, etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin, ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan kädenkäänteessä.

Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:

"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet, ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle; minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja, puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."