HERÄÄVIÄ VOIMIA
Rebekan Milltownin-matka tarjosi hänelle kaiken sen viehätyksen mitä tyttö hehkuvissa mielikuvissaan siitä oli odottanutkin, vaikka hänen tosin täytyi tunnustaa itselleen, että Rooma ja Venetsia, joista hän äskettäin oli lukenut, saattoivat hyvinkin voittaa Milltownin.
Kahden lapsen olisi mahdotonta nähdä enempää, ehtiä enempää, kulkea enempää, loruilla enempää, syödä enempää tai kysellä enempää kuin Rebekka ja Emma Jane ehtivät tänä tapahtumarikkaana keskiviikkona.
"Rebekka on paras seuratoveri minkä eläissäni olen tavannut", sanoi rouva Cobb miehelleen samana iltana. "Meillä ei koko päivän pitkään ollut ainoatakaan ikävää silmänräpäystä. Hän käyttäytyikin hyvin, sitä paitsi hän ei koskaan pyytänyt mitään ja oli kiitollinen kaikesta minkä sai. Katselitko, miltä hänen kasvonsa näyttivät silloin, kun olimme siellä teltassa, jossa ne näyttelivät 'Setä Tuomon tupaa? Ja huomasitko, millä tavoin hän kertoi siitä samasta kirjasta silloin, kun istuimme syömässä jäätelöä?"
"Kyllä minä huomasin kaiken", sanoi herra Cobb, joka oli iloinen nähdessään "äidin" ajattelevan Rebekasta samaan tapaan kuin hänkin. "Enpä takaa, vaikka siitä tytöstä vielä tulisi jotakin erinomaista — laulajatar, kirjailija tai vaikkapa lääkäri."
"En sittenkään jaksa kuvitella, että Rebekasta tulisi lääkäri", arveli rouva Cobb. "Suussaan hänellä on tulevaisuutensa, se on varma paikka. Kukaties hän rupeaa pitämään esitelmiä tai lukee sellaisia kappaleita kuin portlandilainen taiteilija, joka oli täällä elojuhlassa."
"Luulen, että Rebekka pystyy itse kirjoittamaan kappaleensa", sanoi herra Cobb luottavasti. "Hän keksii ne nopeammin kuin etsii niitä kirjoista."
"Paha vain, ettei hän ole paljon minkään näköinen", tuumi rouva Cobb ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
"Minkään näköinen? Äiti!" huudahti hänen miehensä ihmeissään. "Katselepa hänen silmiään, katsele hänen tukkaansa ja hymyään ja kuoppaa poskessa! Alice Robinsonia sanotaan kauneimmaksi lapseksi mikä virran varrella on nähty, mutta Rebekka pimentää hänet ihan näkymättömäksi! Minä toivon, että Miranda sallii tytön tulla meille oikein usein; täällä hän saa päästellä höyryään hiukan vähemmäksi, niin että kivitalossa on sen jälkeen heille kaikille turvallisempaa. Me tiedämme, mitä lapset ovat, vaikka meidän ajastamme onkin kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta; ja me osaamme käsitellä sellaisia olentoja."
* * * * *
Cobbin perheen ylistelyistä huolimatta Rebekka oli tähän aikaan vielä jotensakin avuton kirjoitusharjoituksissa. Neiti Dearborn kirjoitutti tytöllä kaikenmoisista aiheista, joita hänen itsensäkin oli aikoinaan pitänyt muovailla. Aiheilla oli tällaisia nimiä: "Pilvikuvia", "Abraham Lincoln", "Luonto", "Ihmisrakkaus", "Orjuus", "Kohtuuttomuus", "Velvollisuus ja ilo", "Yksinäisyys" — mutta Rebekka ei tuntenut ainoankaan niistä kannustavan intoaan.
"Kirjoita aivan samoin kuin puhutkin, Rebekka", kehoitti neiti Dearborn raukka, joka salaisesti tiesi, ettei hän itsekään saisi kuunaan syntymään kelpo ainetta mistään aiheesta.
"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa, enhän?"
"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."
"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.
"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neiti
Dearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."
"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan, kuinka tunnilla oli käynyt.
Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö, ettei hän ollut saanut mitään aikaan.
"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne kivitaulullasi."
"En haluaisi lukea niitä; ne eivät ole kunnollisia", pyyteli Rebekka.
"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa, lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."
Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen seuraavan säeparin:
"Jos Työ ja Ilo riitaantuu,
niin Työn saa jäädä tukkoon suu."
Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli tukehtumaisillaan naurusta.
Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi, eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein vedonnut hänen huumorintajuunsa.
"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän, mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa velvollisuuksiaan."
"Se ei olekaan minun ajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut 'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja 'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata sen näin:
"Jos Työ ja Ilo riitelee, niin Ilosta sa loppu tee."
"Siinä on toki ajatus koko lailla parempi", myönsi neiti Dearborn, "vaikka minun mielestäni 'lopun tekeminen' ei ole runollisena ilmaisukeinona juuri sen kauniimpaa kuin 'suun tukkeaminenkaan'."
Kun Rebekalle nyt oli opetettu, että "me" ja "minä" sanojen käyttäminen antaisi ainekirjoitukselle hienon ja kirjallisen sävyn, muokkasi hän yksinäisyyttä käsittelevän aineensa huolellisesti uudelleen, ottaen mahdollisimman tarkoin varteen neiti Dearbornin neuvot. Siten sai kirjoitus seuraavan muodon, joka tuskin tyydytti enempää opettajaa kuin oppilastakaan:
"YKSINÄISYYS"
"Olisi väärää väittää, että minä koskaan olen yksinäni, sillä virkistävät ajatukset ovat alati minun lohtunani. Ihminen voi olla tosin yksin, mutta hän saattaa ajatella. Minä aukaisen mielikirjani ja luen siitä lempikertomukseni. Me puhelemme tädillemme tai veljellemme, silitämme kissaamme tai katselemme valokuva-albumiamme. Minulla on sitä paitsi työni ja askareeni: kuinka suurta iloa ne tarjoavatkaan minulle, jos satun rakastamaan työtä. Kaikki meidän pikku talousaskareemmekin estävät meitä tuntemasta yksinäisyyttä. Tunnenko minä itseni hylätyksi koskaan silloin kun noukin lastuja sytyttääkseni valkean ja keittääkseni iltaruokani? Tahi silloin, kun pesemme maitokiuluamme ennen kuin lypsämme lehmämme? Minä en voisi uskoa sitä."
"R.R.R."
"Tämä on kerrassaan kauhea!" huokasi Rebekka luettuaan aineensa ääneen opettajalle muiden lähdettyä. "Vaikka siinä aina onkin 'minä' ja 'me' ja 'me' ja 'minä', ei se sittenkään tunnu oikein samanlaiselta kuin kirjat; se näyttää kovin tyhmältä."
"Sinä puhut aineessasi niin omituisista seikoista", huomautti neiti Dearborn. "En ymmärrä, mikä sinut johtaa sellaiseen. Miksikä sinä puhut mokomastakin arkipuuhasta kuin lastujen kokoamisesta?"
"Sen vuoksi, että puhun edellisessä lauseessa 'talousaskareista' ja että lastujen noukkiminen on minun kotiaskareitani. Eikö totta, että on hienoa sanoa illallista 'iltaruoaksi', ja eikö sana 'hylätyksi' ole kaunis?"
"Kyllä, ovathan ne kohdat hyviä. Mutta kissaa, lastuja ja maitokiulua minä en suosi."
"No niin", huokasi Rebekka. "Minä pyyhin pois sitten. Onko lehmäkin pyyhittävä?"
"On, minä en halua lehmiä aineisiin", sanoi tunnontarkka neiti Dearborn.
* * * * *
Milltownin-matka aiheutti jossakin määrin myös ikäviä seurauksia, sillä viikkoa myöhemmin Minnie Urkkijan äiti sanoi Miranda Sawyerille, että hänen pitäisi huolehtia tarkemmin Rebekasta, koska tyttö oli taipuvainen "kiroilemaan ja käyttämään rumia sanoja". Aivan samana iltapäivänä oli kuultu hänen sanovan jotakin vallan hirveätä, ja se oli tapahtunut Emma Janen ja Living Perkinsin seurassa, jotka vain olivat nauraneet ja lähteneet nelinkontin ryömien ajamaan tyttöä takaa maantietä pitkin.
Kun Rebekkaa syytettiin tästä rikoksesta, hän kielsi kaiken närkästyneenä, ja Jane täti uskoi häntä.
"Muistelehan, Rebekka, ja koeta ajatella, mitä Minnie on voinut kuulla sinun puhuvan", pyyteli hän. "Älä ole äksy ja pikapäinen, vaan ajattele asiaa tarkoin. Milloin he ajoivat sinua takaa maantiellä ja mitä sinä puuhasit silloin?"
Äkkiä Rebekan kasvot kirkastuivat.
"Nyt minä tiedän", hän huudahti. "Niinkuin muistatte, täti, oli aamupuolella satanut rankasti, ja tie oli täynnä lammikoita. Emma Jane, Living ja minä kuljimme pitkin tietä, ja minä kävin edellä. Kun näin veden virtaavan tieltä alas niitylle, tulin ajatelleeksi Elisabetia, joka 'Setä Tuomon tuvassa' juoksee jääpalasten päällitse Missisippin yli lapsi sylissään ja verikoirat kintereillään. Ne näyttelivät sen Milltownissa, emmekä me voineet olla nauramatta päästyämme ulos teltasta, sillä heillä oli niin pieni näyttämö, että Elisabetin täytyi juosta aina vain ympäri ja ympäri, ja toisinaan koirat ajelivat häntä, mutta ajoittain taas hän koiria. Minä tiesin, että Living ja Emma Janekin muistaisivat sen, ja riisuin sen tähden sadetakkini ja kiedoin kirjat sen sisään ikään kuin siinä olisi ollut lapsi, ja sitten huusin: 'Voi, Jumalani, virta!' aivan näin — ihan niinkuin Elisabet siinä näytelmässä. Sitten minä hyppelin lammikoiden yli, ja Emma Jane ja Living seurasivat minua verikoirina. On tyhmän Minnien tapaista, että kun hän näkee leikin, niin hän ei ymmärrä sitä. Mutta Elisabet ei kironnut, kun hän sanoi: 'Voi, Jumalani, virta!' Se oli paremminkin rukous."
"No, sinun nyt ei sovi ruveta enempää rukoilemaan kuin kiroilemaankaan keskellä maantietä", huomautti Miranda. "Mutta olenpa iloissani, kun se ei ollut tämän pahempaa. Sinä olet syntynyt puuhaamaan ikävyyksiä samoin kuin lintu on syntynyt lentämään, ja pelkään, ettet säästy niiltä ennen kuin opit hallitsemaan tottelematonta kieltäsi."
"Joskus toivoisin voivani hallita Minnien kielen", mutisi Rebekka mennessään kattamaan pöytää illalliseksi.
"Täytyy sanoa, että hän on kerrassaan hirmuinen ihmisvesa!" sanoi Miranda ottaen lasit silmiltään ja pannen syrjään käsityönsä. "Etkö luule, Jane, että hänellä on hiukan vikaa päässään?"
"En voi väittää, että hän olisi samanlainen kuin muut", vastasi Jane miettivästi, levoton ilme miellyttävillä kasvoillaan, "mutta voi tuskin päättää, onko hän muita parempi vai huonompi, ennen kuin hän varttuu täysikasvuiseksi. Hänessä on mahdollisuuksia melkeinpä mihin hyvänsä, mutta minusta tuntuu toisinaan, että me emme ole oikein kypsiä hoitelemaan häntä."
"Loruja ja tyhmyyksiä!" sanoi Miranda. "Puhu sinä itsestäsi, jos tahdot, mutta minä tunnen olevani kypsä ohjaamaan mitä lasta hyvänsä, joka kerran on maailmaan syntynyt!"
"Tiedän sen, Miranda; mutta sinun varmuutesi ei vielä tee sinua kypsäksi", vastasi Jane hymyillen.
Hänessä tosiaan kehittyi aivan levottomuutta herättävässä määrin tapa ilmaista ajatuksensa vapaasti ja pelkäämättä.