SATEENKAARIA
Jerry setä yskähteli ja liikahteli tuolillaan monet kerrat Rebekan kertoessa koettelemuksistaan, mutta ukko salasi huolellisesti jokaisen hyödyttömän myötätunnon puuskauksen.
"Otattehan minut mukaanne Maplewoodiin, otattehan, herra Cobb?" pyyteli
Rebekka huolestuneesti.
"Älä siitä murehdi", vastasi ajuri, kätkien pääkoppaansa pienen salaisen taka-ajatuksen. "Minä kyllä autan pienen matkustajani jollakin tavoin pälkähästä. Syö nyt palanen virkistykseksesi, lapsi. Levitä tuosta leivällesi tomaattihilloa ja käy lähemmäksi pöytää. Mitähän jos istuisit siihen äidin tuolille ja kaataisit minulle uuden kupposen kuumaa teetä?"
Herra Jeremias Cobbin älyllinen koneisto oli hyvin yksinkertainen ja se toimi hiukan vaivalloisesti, paitsi silloin, kun kiintymys tai myötätunto johonkuhun sysäsivät sen liikkeelle. Tällä hetkellä olivat nämä molemmat alkuvoimat mukana, ja hän jutusteli edelleen samalla kun hän rukoili jotakin käypää älynleimahdusta, joka ohjaisi hänet tielle.
Rebekka, joka ujostellen nautti siitä, että sai istua rouva Cobbin sijaisena ja käsitellä siniposliinista teekannua, hymyili jo heikosti, silitteli hiuksiaan ja kuivasi silmänsä.
"Äitisi on luultavasti julman iloinen saadessaan sinut jälleen luokseen?" kysäisi herra Cobb.
Hienoinen pelko — melkein huomaamaton — liikahti Rebekan sydämen pohjukassa ja alkoi nopeasti kasvaa.
"Arvaan, ettei äiti ilostu siitä, että minä karkasin tieheni, ja hän on tietysti suruissaan, kun en voinut miellyttää Miranda tätiä; mutta kyllä minä selitän asian hänelle, kuten selitin teillekin."
"Hän kai ajatteli sinun kouluttamistasi, lähettäessään sinut tänne, mutta totta vieköön, voithan käydä koulua Temperancessakin kaiketi?"
"Siellä on nyt vain kaksikuukautinen koulu, ja kaikki muut koulut ovat liian kaukana meidän talostamme."
"No niin, onhan maailmassa muutakin elämisen arvoista kuin hieno kasvatus", huomautti Jerry setä ja nosti lautaselleen omenakakkuviipaleen.
"O-on, vaikka äiti tosin arveli, että se olisi minulle hyödyksi", vastasi Rebekka surunvoittoisesti nyyhkäyttäen samalla kun hän koetti juoda teetään.
"Onpa teidän jälleen hauska elellä kotona kaikkien yhdessä — koko talo täynnä lapsia!" kuvaili hyväntahtoinen vanha kettuvaari, joka ei toivonut mitään niin hartaasti kuin Rebekan omaa parasta.
"Se on liian täynnä — siinähän juuri koko onnettomuus onkin. Mutta minä toimitan Hannan tilalleni Riverboroon."
"Arvelet, että Miranda ja Jane ottavat hänet vastaan? Minä pelkään pahasti, etteivät he ole enää siihen halukkaita. He tavallaan närkästyvät sinun karkaamisestasi luullakseni; ja ymmärräthän, ettei heitä sen takia voi juuri moittia."
Siinä välähti esiin kokonaan uusi ajatus — saattoihan kivitalo sulkea ovensa Hannalta sen jälkeen kun hän, Rebekka, oli hylännyt sen kylmän vierasvaraisuuden!
"Miltä tämä Riverboron koulu tuntuu sinusta, hyvältä kai?" kysyi Jerry setä, jonka aivot toimivat vallan toisella vauhdilla kuin tavallisesti — vauhdilla, joka melkein pelotti ukkoa itseään.
"Oh, se on mainio koulu! Ja neiti Dearborn on verraton opettaja!"
"Sinä taidat pitää hänestä? Se ei ole hullumpaa, sillä hänkin on vuorostaan mieltynyt sinuun, sen saat uskoa. Äiti kävi nyt iltapäivällä kaupassa hakemassa Seth Stroutille linjamenttiä, ja samalla tiellä hän tapasi sillalla neiti Dearbornin. He alkoivat jutella koulusta, sillä äidillä on usein ollut kesäisin opettajattaria täysihoidossa luonaan ja hän pitää heistä. 'Miten se piskuinen Temperancen tyttö menestyy?' oli äiti kysynyt. 'Oh, hän on minun paras oppilaani!' vastasi neiti Dearborn. 'Minä voisin opettaa lapsia aamusta iltaan, jos ne kaikki olisivat samanlaisia kuin Rebekka Randall', sanoi hän."
"Voi, herra Cobb, sanoiko hän tosiaan niin?" huudahti Rebekka punastuen, ja hänen kasvonsa alkoivat heti sädehtiä ja hymyillä. "Minä olen kyllä lukenut läksyni tähänkin saakka, mutta nyt tutkin koulukirjani niin että kannet lentävät niistä säpäleiksi."
"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein, että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan kärsivällisyyttä — vai onko?"
"Ei kovinkaan paljon", vastasi Rebekka alakuloisesti.
"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb, "niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin: kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko hänkin yhtä hankala?"
"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua, sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."
"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa. Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän, — 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja iloisen näköisenä."
Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi; huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.
"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee koko maailma niinkuin uusi nuppineula — kun sinä ja minä ajamme yhdessä virran viertä ylöspäin."
Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne — ottamaan vastaan tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"
"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"
"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi lukossa?"
"Mitä vielä, tietenkään se ei ole lukossa. Ja jos olisikin, niin meidän kai täytyy kestää se, vaikka minun mielestäni olisikin parasta järjestää eräänlaiset asiat näin vain salavihkaa kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Sinähän, katsos, et vielä ole karannut; sinä vain tulit kysymään minun neuvoani aikeen suhteen, ja me olemme nyt yhdessä päässeet siihen lopputulokseen, ettei maksa vaivaa karata ollenkaan. Sen mukaan kuin minä jaksan asiaa pohtia järjelläni, on sinun ainoa todellinen syntisi siinä, että poistuit kotoa ikkunasta, vaikka sinut oli määrätty pysymään vuoteessa. Se nyt ei ole järki musta synnintyö, ja sinä voit tunnustaa sen Jane tädille ensi sunnuntaina, kun hän on hurskautta täynnä. Kas niin, tule nyt. Minun on pakko lähteä kohta postitoimistoon. Älä unohda tätä myttyäsi. 'Silloin ollaan matkalla, äiti, kun yöpaita otetaan mukaan', — ne olivat ensimmäiset sanat, mitä Jerry setä kuuli sinun sanovan, eikä hän olisi silloin arvannut, että toisit yövaatteet mukanasi hänen taloonsa. Nouse vaunuihin ja kätkeydy sinne nurkkaan. Meitä ei haluta antaa ihmisten töllistellä pieniä karanneita tyttösiä silloin, kun he ovat matkalla takaisin aloittaakseen kaiken jälleen alusta!"
* * * * *
Kun Rebekka oli hiipinyt huoneeseensa, riisuutunut pimeässä ja makasi vihdoin vuoteessaan, tunsi hän eräänlaisen rauhan levittäytyvän ympärilleen siitä huolimatta että hänen jokainen hermonsa vapisi ja tykähteli kipeästi. Hän oli estynyt tekemästä hullutuksia ja erehdyksiä, huolettamasta äitiään ja suututtamasta ja häpäisemästä tätejään.
Tytön sydän oli nyt pehmennyt, ja hän päätti jollakin ihmeellisellä tavalla voittaa Miranda tädin suosion, samalla kun hän päätti unohtaa ne sanat, joilla täti oli solvannut hänen isäänsä ja jotka olivat häntä eniten katkeroittaneet.
Rusennetun, onnettoman pikku tytön mieli olisi varmaan ollut lohdullisempi, jos hän olisi tiennyt, että myöskin Miranda Sawyerin yö oli rauhaton ja että täti hiljaisuudessa katui kovuuttaan — osaksi sen tähden, että Jane oli tuominnut hänen ankaruutensa niin kovin ylevästi ja hyveellisesti. Miranda kärsi suuresti, milloin Jane ei yhtynyt hänen ajatuksiinsa, vaikka hän ei milloinkaan olisi suostunut paljastamaan tätä heikkouttaan.
Kun Jerry setä sitten ajoi takaisin kotiinsa tähtiyössä sangen tyytyväisenä toimiinsa rauhanvälittäjänä, muisteli hän kaivaten kuinka Rebekka oli nojannut päätään hänen polveensa ja kuinka tytön kyynelet olivat kostuttaneet hänen kättään. Ukko muistutteli mieleensä tytön somaa järkevyyttä, kun tämä oli oppinut näkemään asian oikeassa valossa, ja hänen pikaista päättäväisyyttään, kun hän oivalsi velvollisuutensa. Liikuttuneena vanha Cobb ajatteli sitä rakkauden ja ymmärtämyksen nälkää, mikä oli tytölle niin luonteenomaista. "Laupias Jumala!" huudahti hän hiljaa itsekseen. "Miranda Sawyer olisi tottamaarin hyvän joukon parempi nainen, jos hänelläkin olisi muisteltavana pieni hautakivi, niinkuin äidillä ja minulla on."
Lauantai-iltana huomautti Miranda Sawyer Janelle: "Enpä ole koskaan nähnyt lapsen edistyvän työssään niin nopeasti kuin Rebekka tänään on tehnyt. Se läksytys minkä annoin hänelle oli nähtävästi ihan parhaiksi, ja tohdin uskoa, että se auttaa meitä kuukauden päivät eteenpäinkin."
"Onhan hauskaa, että sinä olet tyytyväinen", vastasi Jane. "Sinua miellyttää ryömivä mato, mutta ei iloinen, hymyilevä lapsi. Rebekka näyttää minusta siltä, kuin hän olisi kokenut kaikki seitsenvuotisen sodan järkytykset. Kun hän tuli aamulla alas portaita, näytti hän minusta vanhentuneen yhdessä ainoassa yössä. Jos otat varteen minun neuvoni, mikä kylläkin harvoin tapahtuu, niin sallit hänen ja Emma Janen lähteä huomenna kanssani virralle ja kutsut Emma Janen tänne kunnolliselle sunnuntaipäivälliselle. Ja jos sitten annat Rebekalle luvan mennä Cobbin väen mukana Milltowniin keskiviikkona, niin tyttö ehkä virkistyy hiukan ja saa ruokahalunsa takaisin."