RUUSUJEN TUHKAA
"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan, mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle. "Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen, kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi. Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua. Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"
"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona, niin en voinut", alkoi Rebekka.
"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."
"Jos minä olisin ollut varma, ettei täti sitä salli, niin minä en olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti. "Mutta minä en ollut varma, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt, että koulussa oli melkein oikea näytäntö."
"Näytäntö!" puhkesi Miranda puhumaan halveksivasti. "Sinä kyllä olet näytäntö jo yksin tuollaisenaan, täytyy sanoa. Näyttelitkö sinä päivänvarjoasi?"
"Päivänvarjo oli joutavaa", tunnusti Rebekka ja painoi häpeissään päänsä alas. "Mutta tämä oli ainoa kerta minun koko elämässäni, jolloin minulla oli ylläni jotakin sen väriin sopivaa; ja se näytti niin kauniilta punaisen puvun rinnalla! Emma Jane ja minä lausuimme sellaisen vuoropuhelun, jossa toinen on kaupunkilaistyttö ja toinen maalaistyttö, ja juuri kun olin lähdössä, ajattelin, että päivänvarjo sopisi niin hyvin kaupunkilaistytölle; ja se sopikin. Minä en ole lainkaan vahingoittanut pukuani, Miranda-täti!"
"Tuo sinun puuhiesi kavaluus ja salakähmäisyys se juuri on kaikkein häijyintä", sanoi Miranda kylmästi. "Ja muistele vain, mitä muuta sinä olet tehnyt! Näyttää ihan siltä kuin sinussa asuisi kiusaajan henki! Sinä käytit pääportaita, kun menit ylös huoneeseesi, mutta et osannut salata jälkiäsi, vaan pudotit nenäliinasi välille. Otit ikkunastasi pois hyönteisverkon, niin että kärpäset pääsivät sisään ja täyttivät koko talon. Et korjannut ruokapöytää syötyäsi etkä pannut ruoanmuruakaan jälleen lämpenemään ja jätit takaoven lukitsematta — se oli auki puoli yhdestä kello kolmeen, niin että kuka hyvänsä olisi voinut tulla sisään ja tyhjentää koko talon, jos olisi halunnut."
Rebekka vaipui hervottomana tuolille kuullessaan tätä pahojen tekojensa luetteloa. Kuinka hän olikaan saattanut olla noin huolimaton! Kyynelet alkoivat valua hänen silmistään, kun hän koetti selitellä rikoksia, joita ei voitu selitellä eikä puolustella.
"Voi, kuinka olen pahoillani!" sammalteli hän. "Minä olin luokkahuonetta koristamassa ja jäin sen vuoksi jälkeen ja juoksin koko matkan kotiin. Minun oli vaikea saada yksinäni pukua napitetuksi enkä ehtinyt syödä muuta kuin suupalan, ja kun minun sitten viimeisessä silmänräpäyksessä todellakin — todellakin piti korjata ruoat ja sulkea ikkunat ja ovet, katsoin kelloa ja näin, että tuskin ehdin kouluun ennen kuin näytäntö alkaa, ja silloin säikähdin, kun ajattelin, kuinka kauheata olisi, jos myöhästyisin ja saisin ensimmäisen muistutuksen juuri perjantaina, kun pastorin rouva ja tohtorin rouva ja kouluneuvosto ovat kuulemassa!"
"Älä siinä vetistele ja melua nyt enää; on myöhäistä itkeä sitten, kun maito on kaadettu maahan", vastasi Miranda. "Parannuksen pisara on parempi kuin katumuksen meri. Mutta sen sijaan, että koettaisit olla vaivaksi niin vähän kuin suinkin talossa, joka ei ole sinun kotisi, sinä näytät vain miettivän kuinka parhaiten voisit kiusata meitä. Irrota tuo ruusu ja näytä millaisen tahran se on jättänyt röyhelöösi ja millaiset ruosteenjäljet märkä nuppineula on saanut aikaan. Ei, tässä ei näy mitään; mutta se on sinun onneasi pikemmin kuin ansiotasi. Minä en jaksa sietää sinun ainaisia kukkiasi, sinun irtonaista tukkaasi, sinun kääntelyjäsi ja vääntelyjäsi ja veikistelyjäsi ja keikistelyjäsi, jotka aina tuovat mieleen mamsellimaisen isäsi."
Rebekan painunut pää kohosi kuin leimaus. "Miranda täti, minä koetan olla niin kiltti kuin osaan, minä tottelen heti, kun minulle jotakin sanotaan, enkä koskaan enää jätä ovia auki, mutta en voi kuulla isää nimiteltävän. Hän oli o-oikein hy-v-ä i-i-isä, ja on ilkeätä sanoa että hän oli mamsellimainen!"
"Tohditko sinä vastata minulle noin häpeämättömällä äänellä ja sanoa, että minä olen ilkeä? Sinun isäsi oli turhamainen, kyvytön houkkio, ja yhtä hyvin saatat kuulla sen minun suustani kuin joltakulta toiselta. Hän hävitti äitisi rahat ja jätti hänet tyhjin käsin huolehtimaan seitsemästä lapsesta."
"On sentään j-jotakin, kun jättää j-jälkeensä s-seitsemän kunnon lasta", nyyhkytti Rebekka.
"Tuskin vain silloin, kun muiden ihmisten täytyy ryhtyä heitä vaatettamaan, ruokkimaan ja kasvattamaan", vastasi Miranda. "Mene nyt huoneeseesi, riisuudu ja laittaudu vuoteeseen; ja pystyyn et saa nousta ennen kuin huomisaamuna. Kaappisi päältä löydät kulhon maitoa ja korppuja, enkä halua enää kuulla hiiskahdustakaan sinusta ennen aamiaista. Jane, mene ottamaan pyyheliinat pois kuivausnuoralta ja sulje vajan ovet; kohta tulee aikamoinen rajusää."
"Minusta tuntuu siltä kuin se jo olisi koettu", sanoi Jane hiljaisesti lähtiessään täyttämään sisaren käskyjä. "Usein minä en pyri tyrkyttämään ajatuksiani, Miranda, mutta sen sanon, että sinun ei olisi pitänyt puhua mitään Lorenzosta. Hän oli mikä oli eikä muutu sen kummemmaksi; mutta hän oli joka tapauksessa Rebekan isä, ja Aurelia sanoo aina, että hän oli hyvä perheen päämies."
Miranda sanoi tylysti: "Kyl-lä; minä olen huomannut, että kuolleet aviomiehet tavallisesti ovat olleet kunnon miehiä. Mutta silloin tällöin sopii totuudenkin päästä kuuluville, eikä tästä tytöstä tule kalua, ennen kuin hänestä juntataan isää hiukan vähemmäksi. Olen hyvilläni, että sanoin juuri ne sanat mitkä sanoin."
"Näen sen", huomautti Jane, sillä hänellä oli kerran tai kahdesti vuodessa rohkeudenpuuskansa. "Mutta missään tapauksessa se ei ohut säädyllistä eikä kristillistä myöskään."
Ehkäpä, tarkkaan ajatellen, on syytä puhua vain kerran vuodessa, kunhan sitten puhuu niin että jyrähtää.
* * * * *
Rebekka kipusi väsyneesti ylös takaportaita, sulki jäljessään kammionsa oven ja riisui vapisevin käsin rakkaan ruusunpunaisen pukunsa yltään. Hän oli pusertanut nenäliinansa kovaksi palloksi, ja joka kerran kun hän ojentautui ylettyäkseen aukomaan puvun vaikeimmin tavoitettavia nappeja hartiain ja vyötärön välillä, hän tunnollisesti nosti pallon vetistäville silmilleen, jotteivät suolaiset pisarat pääsisi tipahtelemaan siihen koreuteen, jonka hän oli pukenut ylleen niin kalliiseen hintaan. Hän silitti leningin huolellisesti suoraksi, oikoi valkoisen kaulusröyhelön ja sovitti puvun nyyhkyttäen samalla ylimääräisesti elämän ankaruuden tähden. Kuihtuva punainen ruusu kierähti lattiaan. Rebekka katseli sitä ja ajatteli itsekseen: 'Samanlainen kuin minun onnenpäivänikin!' Hän kätki ruusun laatikkoon puvun viereen ikään kuin olisi näin haudannut koko päivän tapahtumat kaikkine surullisine muistoineen.
Hän palmikoi hiuksensa, riisui jalastaan parhaat kenkänsä (joita illan tilinteossa onneksi ei ollut huomattu), samalla kun hänen mielessään kyti ja yhäti lujeni päätös lähteä tiehensä kivitalosta ja palata jälleen kotiin. Siellä häntä ei otettaisi vastaan avosylin — ei kannattanut toivoakaan sellaista —, mutta hän jäisi auttamaan äitiä talouspuuhissa ja Hanna saisi lähteä Riverboroon hänen tilalleen. "Toivon, että Hanna viihtyy täällä!" ajatteli hän hetkellisessä vahingonilon puuskassa. Hän istuutui ikkunan luo ja koetti suunnitella aikeensa toteuttamista katsellen samalla, kuinka salamat leimahtelivat mäen harjalla ja kuinka saderyöpyt ajelivat toisiaan syösten alas pitkin ukkosenjohdatinta. Tämä päiväkö se oli koittanut niin täynnä riemun aiheita! Auringonnousu oli ollut loistavan purppuranpunainen, ja hän oli nojautunut ikkunanpenkkiä vasten ja lukenut läksyjään ajatellen, kuinka ihana maailma sentään oli. Ja sitten koko kullanhohtava päivä!
Hän eli muistoissaan jälleen päivän esitykset, varsinkin kaksoislausuttavansa Emma Janen parina. Hän muisteli, kuinka onnellinen pälkähdys johti hänet käyttämään vihreään verhottua kamiinaa sammaleisena rinteenä, jonka kupeella maalaistyttö saattoi istua lampaitaan kaitsemassa. Tämä luonnonmukaisuus sai Emma Janen tuntemaan itsensä aivan vapaaksi, ja hän lausuili osansa paremmin kuin koskaan muulloin. Rebekka oli ajatellut, että Miranda täti ihastuisi kuullessaan, miten hyvin hänen sisarentyttärensä menestyi koulussa; mutta ei, ei kannattanut toivoakaan, että hän voisi miellyttää tätiä enempää tällä kuin millään muullakaan tavalla. Hänen täytyy huomenna lähteä herra Cobbin mukana Maplewoodiin ja sieltä jollakin tavoin kotiin Ann-serkun avulla. Uudelleen ajatellessaan tätä seikkaa Rebekka tuumi, että tädit kenties eivät suostuisi aikeeseen. Mutta — no niin, hän voisi nyt hiipiä herra Cobbin luo kuulemaan, saisiko hän olla yötä siellä ja pääsisikö hän lähtemään aamulla jo ennen aamiaista.
Valitettavasti Rebekka ei koskaan harkinnut kauan suunnitelmiaan; hän puki ylleen vanhimman pukunsa, hattunsa ja päällysnuttunsa, kietoi yöpukunsa, kamman ja hammasharjan pieneen myttyyn ja pudotti sen hiljaa alas ikkunasta. Hänen huoneensa oli kulmarakennuksessa eikä ikkuna ollut kovinkaan korkealla maasta; ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskin mikään olisi voinut tyttöä pidättää tällä hetkellä. Joku nuohooja oli aikoinaan katolle kiivetessään naulannut lankunpätkän talon seinään noin puolimatkaan Rebekan ikkunan ja eteisen katon välille. Rebekka kuunteli ruokasalista kuuluvaa ompelukoneen hyrinää ja keittiöstä erottuvaa kalkutusta; ja kun hän näin oli saanut selville, missäpäin tädit olivat tällä hetkellä, hän kapusi ulos ikkunasta ja liukui, ukkosenjohdattimesta tukea hapuillen, lankunpätkälle, joka nyt oli hyvin tarpeeseen. Siitä hän hypähti eteisen katolle ja laskeutui edelleen maahan käyttäen tikkainaan humalaköynnöstä varten pystytettyä ristikkoa. Sitten hän syöksyi rajusäässä eteenpäin maantietä myöten ehtimättä punnita sen tarkemmin tekoaan ja vastaisia aikeitaan.
* * * * *
Jeremias Cobb istui yksinäisellä ateriallaan keittiön ikkunan edessä olevan pöydän ääressä. "Äiti", kuten hän nimitti vaimoaan vanhanaikaiseen tapaansa, oli hoitelemassa erästä sairaana makaavaa naapuria.
Sade valui maahan herkeämättä, ja avaruus oli pimeänä, vaikka kello oli vasta viisi. Kun vanha ajomies silmäsi ovelle kesken teenjuontiaan, huomasi hän oviaukossa surkeannäköisen olennon. Rebekan kasvot olivat niin itkun turvottamat ja huolten vääristämät, että herra Cobb aluksi tuskin saattoi tuntea häntä. Kuullessaan tytön kysyvän: "Saanko tulla sisään, herra Cobb?" ukko huudahti: "Hoh, katsopas vain! Siinähän on minun pieni matkustajani! Tulit tervehtimään Jerry setää ja hiukan rupattelemaan ajankuluksi, vai? Pahkeinen, sinähän olet märkä kuin pesuriepu. Tule tänne uunin luo. Minä rakensin tulen takkaan, vaikka ilta olikin lämmin, sillä halusin jotakin kuumaa illallisekseni. Olen näes vähän noin yksinäinen, kun äitimuori on poissa. Tänä yönä hän valvoo Seth Stroutin vuoteen pielessä. Kas noin, ripustamme valuvan hattusi tähän naulaan; sitten pannaan nuttusi levälleen tuohon tuolinselukselle, ja kun nyt käännät selkäsi tuleen päin, niin kuivut sentään kelpo lailla."
Jerry setä ei koskaan ennen ollut pudotellut suustaan näin monta sanaa yhteen menoon. Hän näki tytön punottavat silmät ja kyynelten liottamat posket, ja hänen kunnon sydämensä paisui säälistä.
Rebekka seisoi hetken äänetönnä, kunnes Jerry setä jälleen siirtyi paikalleen pöydän ääreen. Mutta sitten tyttö ei enää voinut hillitä mieltään, vaan huudahti:
"Voi, herra Cobb, minä olen karannut kivitalosta ja tahdon kotiin jälleen! Saanko olla yötä täällä, ja otatteko minut mukaanne Maplewoodiin aamulla? Minulla ei ole yhtään rahaa, millä maksaisin kyydin, mutta kyllä minä myöhemmin ansaitsen jollakin tavoin sen verran."
"No-o, mehän kyllä sovimme aina maksusta, sinä ja minä", sanoi ukko. "Se meidän ajomatkammehan onkin vielä tekemättä, vaikka niinhän se aikomus oli, että lähdettäisiin virran alajuoksua kohden eikä vastakkaiseen suuntaan."
"Minä en koskaan saa nähdä Milltownia!" nyyhkytti Rebekka.
"Tulepa tänne minun viereeni ja kerro minulle koko juttu", sanoi Jerry setä suostutellen. "Istu vain tuohon puujakkaralle ja anna minun kuulla ihka kaikki."
Rebekka nojasi lumottavaa päätään herra Cobbin sarkapolveen ja kertoi murheellisen tarinansa. Vaikka illan tapahtumat tuntuivatkin suurenmoisen onnettomilta hänen kiihkeästä ja kesyttömästä mielestään, kertoi hän kaiken totuudenmukaisesti ja liioittelematta.