RUUSUNPUNAISTA
Seuraavana perjantaina oli pienellä koulutalolla luvassa suuret juhlallisuudet. Ylipäänsä oli perjantain iltapuoli aina varattu runojen, vuoropuhelujen ja laulujen esittämiseen, mutta ei voinut väittää, että tämä seikka olisi tehnyt siitä juhlapäivän sanan varsinaisessa mielessä. Useimmat lapset kammoksuivat "kappaleiden lukemista"; heistä oli tukalaa opetella niitä ulkoa, ja samalla he pelkäsivät unohtavansa kenties kaiken keskellä esitystä. Neiti Dearborn menikin tavallisesti perjantaisin kotiin pää kipeänä ja paneutui huoneeseensa päästyään aina vuoteeseen, josta hän ei sinä päivänä enää noussut. Ja ne harvat äidit, jotka silloin tällöin kävivät kuulemassa perjantaiesityksiä, istuivat jossakin kaukaisimmalla penkillä ja kuuntelivat kylmä hiki otsallaan kaikkia liiankin tutuksi käyneitä hämmennyksestä johtuvia pysähdyksiä ja änkytyksiä.
Rebekan saavuttua Riverboroon nämä pelottavat iltapäivät kuitenkin vähitellen muuttuivat toisenhenkisiksi. Tyttö oli opettanut Elias ja Elisa Simpsonin lukemaan kolme säkeistöä niin hauskalla tavalla, että lapset itse ihastuivat, samalla kun he huvittivat sillä opettajaa sekä koko koulua. Pehmeäkielinen Susan taas sai Rebekalta luettavakseen humoristisen runon, jossa hän joutui esittämään sammaltelevan lapsen puhetta. Emma Jane ja Rebekka lausuivat yhdessä vuoropuhelun muotoon kirjoitetun runon, ja elävä toveruuden tunne antoi Emma Janelle niin paljon voimaa ja itseluottamusta, että hän selviytyi esittämisvaikeuksista. Siksipä neiti Dearborn olikin ilmoittanut, että erityisesti tänä perjantaina lupasivat esiintymisharjoitukset paljon mieltäkiinnittävää, minkä vuoksi hän oli pitänyt asianmukaisena kutsua koululle tohtorin rouvan, kappalaisen rouvan, pari kouluneuvoston jäsentä sekä joitakuita lasten äitejä. Living Perkins sai tehtäväkseen koristella toisen mustan taulun, ja Rebekan oli määrä koristaa toinen. Living, joka oli koulun taiteilijasuuruus, piirsi taululleen Yhdysvaltain kartan. Rebekka taas mieluummin piirteli vähemmän vaativia aiheita, ja niinpä syntyikin hänen taululleen pikaisesti ihastuneen lapsijoukon katseltavaksi Amerikan tähtilippu punaisella, valkoisella ja sinisellä liidulla vedeltynä niin, että jokainen tähti oli oikealla paikallaan ja lipun jokainen raita näytti läpättävän tuulessa. Lipun viereen hän piirsi Columbian kuvan sellaisena kuin hän sen oli nähnyt sen sikaarilaatikon kannessa, jossa liituja säilytettiin.
Neiti Dearborn oli ihastunut. "Ehdotan, että me taputamme kelpo tavalla käsiämme Rebekalle, koska hän piirsi noin kauniin taulun — taulun, josta koko koulu saattaa ylpeillä."
Oppilaat taputtivat käsiään kaikesta sydämestään, ja Dick Carter hurrasi valtavasti kättään huiskutellen.
Rebekan sydän hypähteli ilosta, ja hän tunsi hämmästyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä. Tyttö tuskin näki sen jälkeen kävellä takaisin paikalleen, sillä hän ei ollut koskaan yksinäisessä, vähäpätöisessä elämässään ollut sellaisen suosion ja ylistyksen esineenä kuin tänä ihmeellisenä, häikäisevänä hetkenä. Jos "jalous synnyttää jaloutta", niin varmaan myöskin innostus aiheuttaa innostumista ja samoin älykkyys ja kyvykkyys nostattaa ympärillään älyä ja kyvykkyyttä. Alice Robinson ehdotti laulettavaksi: "Kolmesti eläköön puna-valko-sininen!" ja vaati, että laulun kertosäkeisiin ehdittyään kaikki viittaisivat Rebekan lippuun. Dick Carter ehdotti, että Living Perkins ja Rebekka Randall kirjoittaisivat nimensä piirrostensa alle, jotta vieraat näkisivät, kenen työtä ne olivat.
Hulda Meserve pyysi saada peittää kalkittujen seinien pahimmat kolot vihreillä lehvillä, ja hän halusi myös täyttää vesisangon luonnonkukilla. Rebekan mieli leijui kaikkien käytännöllisten pikkuseikkojen yläpuolella. Hän istui äänetönnä, sydän niin täynnä kiitollisuutta ja iloa, että hän tuskin jaksoi muistella tulevan vuoropuhelunsa sanoja. Välitunnilla hän käyttäytyi ujostellen valtavasta voitonriemustaan huolimatta; ja tässä yleisen hyväntahtoisuuden ilmakehässä haudattiin nyt Minnien—Rebekan sotakirves maahan, ja Minnie taitteli vaahteranlehviä ja somisteli niillä rumaa kamiinaa Rebekan valvonnassa.
Neiti Dearborn päätti aamupuolen tunnit jo neljännestä vailla kaksitoista, jotta ne, jotka asuivat kyllin lähellä, ehtisivät kotiin muuttamaan pukujaan. Emma Jane ja Rebekka juoksivat sulasta mielenjärkytyksestä melkein koko matkan pysähtyen vain jalkaportailla hetkiseksi hengähtämään.
"Antaakohan Miranda täti sinun panna yllesi parhaan leninkisi vai vain keltaisen karttuunipukusi!" mietti Emma Jane.
"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan napinreikiä, kun läksin."
"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."
Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että avain oli kynnyskiven alla — ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun konsertti-iltaan?
"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."
Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.
Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon, jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla. Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä, uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen myöskin hengästyneenä mutta loistavana.
"Rebekka Randall!" huudahti Emma Jane. "Sinä olet kaunis kuin kuva!"
"Minä?" nauroi Rebekka. "Loruja, se on vain minun punainen pukuni."
"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"
"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"
"Miranda tätihän kieltää aina, eikö totta?" kysyi Emma Jane.
"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen — merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä kuin pyhäkoulukonsertti."
"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä kaksinpuhelumme ja muuta."
Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut; mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä keksittiin.
Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä — vastenmieliset mietteet eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa, ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.