RIVERBORON SALAISUUKSIA
Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien "vaihdossa" — yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.
Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo. Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista, ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä, joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt eikä kuulunut.
Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.
Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä vaistomaisesti erillään.
Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen, vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy sievistelevillä kasvoillaan.
Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä, kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois suupielestäsi."
Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.
Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani — tiedäthän?"
"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin saita", huomautti Emma Jane.
"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."
Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana, kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset, jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua, ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:
"Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"
näin kysyi joka mies.
"Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"
sen opettaja ties.
Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi, jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö kääntyi, ja kohtasi — miellyttävää jännitystä tuntien — Rebekan katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.
Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento, joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä näky.
"Minnie Urkkija, jos — minä — vielä kerrankin — kuulen — sinun laulavan — jälleen samaa — Simpsonin — lapsille, — niin tiedäthän, kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.
"En tiedä — enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.
"Minä otan pois korallipalani — minä luulen, että sinä samalla saat korvapuustin!"
"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon äidille ja opettajalle — tiedätkös!"
"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai — tai koko maailmalle!" lopetti hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin. Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä', niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän velvollisuuteni."
Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän uhkasi minua", kuiskasi Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."
Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.
Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin suostumuksen. Kirje kuului näin:
"Minnie Urkkija on ilkimys,
ja verraton viel' siksi.
Ma lahjain vaadin takaisin,
sen survon ruumeniksi.
J.K.— Uskotko nyt?"
R. Randall.
Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.