LOISTAVA NÄKY
Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan suuri päivä — se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi, valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.
Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo, kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin — se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.
Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.
"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko sinä nukkunut?"
"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet aivoihini."
* * * * *
Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.
Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.
Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys, oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti olivat alistuneet.
Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet, että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.
Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri tointa.
Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi, ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona painaen kättä sydämelleen.
"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen, kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."
"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat", sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla porttien samalla puolen; mutta me emme saa — minä tiedän, että emme saa-a!"
"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi, miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti — muista arkoja pukujamme!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin, ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.
Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen kulkuetta — Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana, miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun" vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut puoli vuosisataa aikaisemmin.
Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni, yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"
"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä jätän koulun sikseen. Mutta en minä itke sen tähden, vaan siksi, että minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"
He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.
Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.
Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti, hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat" nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.
Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat — ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan musliinihamettaan — käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella, jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin. Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta moneksi päiväksi.
Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin, joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.
"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla!
Sanokaa", — ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinin
tyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden — "sanokaa, herra
Aladdin, oletteko tyytyväinen?"
"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä, että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"