"VÄISTÄMÄTÖN IES"
Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.
"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.
"Rakas lapsi, meidän täytyy nyt kertoa sinulle huonoja uutisia."
"Miranda täti on heikontunut, onko? Voi, näen sen teidän kasvoistanne", sanoi Rebekka kalveten.
"Häntä kohtasi uusi taudinpuuska eilisaamuna, kun hän parhaillaan auttoi Janea kokoamaan tavaroita tämänpäiväisen matkan varrelle. Jane kielsi meitä puhumasta sinulle mitään, ennen kuin tutkinto on lopussa."
"Minä tulen heti kotiin teidän kanssanne, Sara täti. Minun täytyy vain juosta neiti Maxwellin luo ja kertoa se hänelle, sillä meidän oli määrä lähteä huomenna Brunswickiin. Miranda täti raukka! Ja minä kun olen ollut niin iloissani koko päivän, lukuunottamatta sitä, että olen ikävöinyt äitiä ja Jane tätiä."
"Rakas lapsi, eihän ole väärin iloita — juuri iloisena Jane täti sinun tahtoikin pysyvän. Ja Miranda on jälleen saanut puhelahjansakin takaisin; saimme äsken Janelta kirjeen, jossa hän kertoo, että tätisi voi nyt paremmin. Minä valvon ensi yön hänen luonaan, joten sinä voit kyllä jäädä tänne nukkumaan kunnollisesti voidaksesi huomenna koota tavarasi kaikessa rauhassa."
"Minä täytän sinun matkalaukkusi, rakas Pekka, ja haalin kokoon sinun kaikki tavarasi", sanoi Emma Jane, joka oli liittynyt ryhmään ja oli kuullut kivitalosta saapuneen surusanoman.
He vetäytyivät sivummalle ja istuivat tyhjään penkkiin, jolloin Hanna miehineen ja John liittyivät heidän seuraansa. Silloin tällöin tuli joku tuttava onnittelemaan Rebekkaa, ja luokkatoverit huutelivat häntä innokkaasti: Rebekka ei vain saisi unohtaa heidän huviretkeään ja hänen pitäisi tulla ajoissa luokan yhteiseen illanviettoon. Kaikki tämä tuntui Rebekasta omituisen epätodelliselta. Hän oli näiden kahden viime päivän hilpeän touhun ja innon keskelläkin tuntenut kaiken aikaa, että tämä iloinen hurmio oli vain ohimenevää ja että vaivat, vastukset ja huolet kohoaisivat jälleen pian näköpiiriin.
Tällä välin olivat Adam Ladd ja herra Cobb puhelleet varsin vilkkaasti keskenään.
"Bostonissa on tietysti tuollaisia tyttöjä niinkuin mustikoita kuusikossa?" kysyi Jerry setä viitaten samalla päällään merkitsevästi Rebekkaan.
"Voi olla", vastasi Adam hymyillen, sillä hän tajusi hyvin ukon mielentilan. "Saattaahan niitä olla, vaikka minä en ole sattunut tapaamaan ainoatakaan."
"Kaiketi minä olen heikkonäköinen, mutta minun mielestäni hän oli kaunein tyttö koko lavalla."
"Minun silmissäni ei ainakaan ole vikaa", vastasi Adam, "ja samanlaiseen käsitykseen minäkin tulin."
"Mitä te arvelette hänen äänestään? Jollakin tavoin eriskummainen, vai mitä?"
"Sen rinnalla tuntuivat kaikkien muiden äänet ohuilta ja heikoilta minun mielestäni."
"Hyvä; onpa hauskaa kuulla teidän ajattelevan näin, te kun olette maailmaa kokenut mies; äiti nähkääs väittää aina, että minä olen sekaisin päästäni heti kun Rebekasta tulee puhe. Muori toruu, että minä hemmottelen tytön pilalle, mutta enpä tiedä, että hän itse jäisi siinä suhteessa tippaakaan jälkeen minusta. Siunatkoon! Tulen ihan kipeäksi, kun ajattelen niitä raukkoja, jotka rientävät tänne peninkuormien takaa ihailemaan lapsiaan tutkintojuhlassa ja joiden sitten täytyy verrata heitä Rebekkaan! Hyvästi, herra Ladd. Pistäytykää meillä jonakin päivänä, kun tulette Riverboroon."
"Sen teenkin", vastasi Adam ja pudisteli voimakkaasti ukon kättä. "Tulen kenties jo huomenna, jos saan kyyditä Rebekan kotiin, kuten nyt tarjoudun tekemään. Luuletteko neiti Sawyerin tilaa vakavaksi?"
"Niin, tohtori ei näy olevan siitä oikein selvillä, mutta joka tapauksessa hän on saanut halvauksen eikä tule enää liikoja keikkumaan. Mutta hän osaa jo taas puhua, ja se toki on pieni lohdutus."
Adam lähti kirkosta ja tapasi kadulla neiti Maxwellin, joka kierteli vierasryhmästä toiseen. Koska Aladdin tiesi, että neiti Maxwell tunsi mielenkiintoa kaikkeen mikä koski Rebekkaa, kertoi hän tälle, että tytön täytyisi huomenna lähteä Warehamista pois, Riverboroon.
"Tämä on sentään jo sietämätöntä!" huudahti neiti Maxwell istuutuen puiston penkille ja pistellen päivänvarjollaan kiihtyneenä ruohomattoa. "Näyttää siltä, ettei Rebekka voi koskaan saada todellista vapaa-aikaa. Minä olin laatinut monen monta suunnitelmaa hänen varalleen lähimpien kuukausien ajaksi, jotta tyttö olisi valmis uuteen toimeensa, ja nyt hän joutuukin jälleen talouspuuhiin ja hoitelemaan vanhaa, marisevaa ja sairasta tätiraukkaansa."
"Ellei tätä vanhaa ja marisevaa tätiä olisi ollut, niin Rebekka asuisi edelleen Hopeapurollaan, ja opintomahdollisuuksista hän olisi silloin yhtä kaukana kuin aarniometsien villit", huomautti Adam Ladd.
"Olette oikeassa; puhuin äsken närkästyksissäni, sillä olin ajatellut, että miellyttävämmät ja iloisemmat ajat nyt koittaisivat minun helmelleni ja ihmelapselleni."
"Meidän helmellemme ja ihmelapsellemme", oikaisi Aladdin.
"Ah, niin!" myönsi neiti Maxwell nauraen. "Minä unohdan alituisesti, että te kernaasti väitätte 'keksineenne' Rebekan."
"Sittenkin uskon, että onnellisemmat ajat koittavat nyt hänelle", jatkoi Adam Ladd. "Meidän kesken sanoen: rautatieyhtiö ostaa rouva Randallin talon. Meidän täytyy suunnata ratamme hänen tiluksiensa halki, ja asematalo tulee rakennettavaksi hänen maalleen. Hän saa talostaan kuusituhatta dollaria, mikä nyt tosin ei ole mikään valtava omaisuus, mutta tuottaa kuitenkin hänelle korkoina neljäsataa dollaria vuodessa, jos hän sallii minun huolehtia pääomansa sijoittamisesta. Kun kiinnitys on maksettu ja Rebekka pystyy itse huolehtimaan toimeentulostaan, on äidin ajateltava vanhimman poikansa kasvattamista, sillä hän on kyvykäs ja kunnianhimoinen nuorukainen. Hänet täytyy vapauttaa maanviljelyspuuhista ja antaa hänen hoidella lukujaan."
"Meidän pitäisi yhdessä perustaa 'Randallien Suojelus-Osakeyhtiö'", tuumi neiti Maxwell. "Minun täytyy tunnustaa toivovani, että Rebekka luo nimen itselleen."
"Sitä minä taas en toivo", sanoi Adam äkisti.
"Ei, ette tietenkään. Miehet eivät koskaan soisi naisten saavuttavan mainetta tai itsenäistä asemaa maailmassa. Mutta minäpä tunnen Rebekan paremmin kuin te."
"Te tunnette paremmin hänen mielensä, mutta ette ehkä hänen sydäntään. Tällä hetkellä ajattelette häntä etusijassa ihmelapsena — minä sen sijaan helmenä."
"No niin", huoahti neiti Maxwell itsepintaisesti, "olkoonpa hän nyt ihme tai helmi ja ohjatkoon Randallien suojelusyhtiö häntä mihin suuntaan tahansa, niin varmaa on, että Rebekka valitsee itse tiensä."
"Siihen minäkin tyydyn", sanoi Adam vakavasti.
"Etenkin, jos hänen tiensä johtaa teidän suunnallenne", sanoi neiti
Maxwell ja katsahti puhetoveriinsa kiusoittavasti hymyillen.
Rebekka oli ollut kivitalossa jo useita päiviä, ennen kuin hän pääsi katsomaan Miranda tätiään, joka itsepäisesti kielsi ketään muita kuin Janea tulemasta huoneeseensa, ennen kuin hänen pingottuneet kasvonsa saisivat jälleen luonnollisen ilmeen. Mutta hän halusi pitää oveaan aina hiukan raollaan, ja Jane kuvitteli, että hän oli iloinen kuunnellessaan Rebekan kevyitä, nopeita askelia. Sairaan ajatukset olivat jo aivan järjelliset; hän ei voinut avutta liikutella jäseniään, mutta muuten hän kärsi ruumiillisesti tuskin ollenkaan sairaudestaan. Ainakin hän tuntui joka hermollaan tajuavan kaiken, mitä tapahtui talossa, sisällä tai ulkona. "Olivatko tuulen pudottelemat omenat kerätyt? Kasvoivatko perunat hyvin vakoharjoissa? Joko maissi alkoi tehdä terää? Kynnettiinkö pellon ylisiä sarkoja? Totta kai he olivat levitelleet kärpäspaperia joka puolelle taloon? Näkyikö maitokamarissa muurahaisia? Oliko sytykepuita vielä riittävästi? Joko pankki oli lähettänyt heille kupongit?"
Miranda Sawyer parka! Suuren tuonpuoleisen rajalla — ruumis lamaantuneena ja hänen rautaisen tahtonsa määräämättömissä — hän koki pelkkiä pikku huolia ja matalia murheita. Mitkään jumalalliset näyt eivät välähdelleet hänen väsyneissä aivoissaan. Miranda virui oman elämänsä luomassa vankilassa, luonteensa paksujen muurien aitaamana, sokeana ilmestyksille, sillä hän ei koskaan ollut kehittänyt hengensilmäänsä, ja kuurona enkelien äänille, sillä hän ei ollut milloinkaan turvautunut henkiseen kuuloaistiinsa.
Tuli sitten muuan aamu, jolloin hän kysyi Rebekkaa. Hämärän sairaskammion ovi avautui, ja Rebekka näyttäytyi ovella, auringon kirkas kajastus takanaan ja kädet täynnä hajuherneitä. Mirandan kalvaat, terävät kasvot, joita yömyssy kehysti, näyttivät riutuneilta, ja hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana peitteen alla.
"Tule sisään", hän käski. "En minä vielä ole vainajana. Mutta älä sotke vuodetta noine kukkasinesi, kuuletko."
"En toki; minä panen ne veteen, johonkin lasiastiaan", sanoi Rebekka kääntyen pesutelineeseen päin ja koettaen hallita ääntään sekä pidättää kyyneliään.
"Annahan, kun tarkastelen sinua; tule lähemmäksi. Mikä puku sinulla nyt on ylläsi?" kysyi täti särkyneellä heikolla äänellään.
"Sininen karttuunipukuni."
"Pitääkö sinun kashmirpukusi värinsä?"
"Kyllä, Miranda täti."
"Säilytätkö sinä sitä nurinpäin käännettynä pimeässä kaapissa, niinkuin minä olen neuvonut?"
"Aina."
"Joko sinun äitisi on hillonnut?"
"Ei hän ole puhunut mitään siitä."
"Hän onkin aina osannut kirjoittaa kirjeitä, joissa ei ole mitään sisältöä. Minkä jäsenensä Mark on taittanut minun sairauteni aikana?"
"Ei mitään."
"No, mikä häntä sitten vaivaa? Rupeaako hän laiskaksi, vai mitä?
Mitenkä John näyttää kehittyvän?"
"Hänestä tulee paras meistä kaikista."
"Toivon, ettet sinä hätiköi ja hutiloi keittiössä, vaikken minä olekaan saapuvilla. Tyhjennätkö sinä aina illalla kahvipannun ja pistät sen alassuin astiahyllylle?"
"Kyllä, Miranda täti."
"'Kyllä', vastaat sinä aina, ja 'kyllä' vastaa Jane", huokasi Miranda ja koetti liikauttaa jäykistynyttä ruumistaan, "mutta minä saan maata tässä ja tiedän kaiken aikaa, että teette joka asian toisin kuin minä haluaisin."
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja sulkeutuneita silmiä.
"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit naurettavalta!"
"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena ja olen suorittanut tutkintoni — tietäkääs, täti, että minä olin järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi —, ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni. Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."
"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."
Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois itkeäkseen yksinäisyydessä.
Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.
Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.
Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa, luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme dollaria — kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman kunnioittavasti.
Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."
Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.
Kuolema siellä ei kuitenkaan ollut vastassa, vaikka aluksi näyttikin siltä kuin se ei olisi kovin kaukana. Äiti oli seissyt heinäkuormalla ja ohjannut joitakin ladossa tehtäviä muutoksia, kun hän luultavasti oli saanut pyörtymiskohtauksen ja syöksynyt maahan. Oikea polvi oli murtunut ja selkä venähtänyt ja vahingoittunut; mutta hän oli muuten tajuissaan eikä häntä uhannut välitön vaara, kirjoitti Rebekka Jane tädille, saatuaan hetken aikaa siihen.
"En ymmärrä, mistä se johtuneekin", mutisi Miranda, joka tänä päivänä ei jaksanut istua ylhäällä, "mutta jo lapsuudestamme saakka on aina käynyt niin, että jos tauti on kaatanut minut vuoteeseen, niin Aureliakin on sairastunut. Eihän hän mahtanut mitään putoamiselleen — vaikka sen minä sanon, ettei heinäläjä ole mikään sopiva paikka naisihmiselle —, mutta ellei hän olisi loukkaantunut sillä tavoin, niin jokin toinen tapaturma olisi ollut yhtä mahdollinen. Aurelialla ei milloinkaan ole ollut onnea. Nyt hänestä kaiketi tulee raajarikko, ja Rebekan täytyy hoidella häntä sen sijaan, että ansaitsisi rahaa jossakin muualla."
"Hänen tärkein velvollisuutensa on äidin auttaminen", sanoi Jane, "ja toivon, ettei hän unohda sitä koskaan."
"Seitsemäntoista iässä ne unohtavat kaiken", vastasi Miranda. "Nyt, kun minä jälleen olen voimissani, haluaisin neuvotella sinun kanssasi, Jane, eräistä seikoista, jotka yötä päivää pyörivät mielessäni. Kun minä olen poissa, haluatko sinä ottaa Aurelian ja lapset tänne? Heitä on hirmuinen joukko — Aurelia, Jenny ja Fanny; mutta Markista minä en välittäisi, Hanna saa ottaa hänet. Minä en voi sietää sellaista isoa poikaa, joka sotkee matot rikki ja särkee huonekalut. Vaikka kyllähän minä tiedän, että kun minä olen kuollut, niin te teette kaiken oman päänne mukaan."
"Minä en tekisi koskaan vasten sinun mieltäsi, varsinkaan en raha-asioissa, Miranda", lupasi Jane.
"Älä kerro Rebekalle, että minä olen määrännyt kivitalon hänelle. Minä tahdon kuolla rauhassa, enkä halua, että minua kiiteltäisiin. Tietysti Rebekka käyttää isoja portaita yhtä ahkerasti kuin takaportaitakin ja valuttelee vettä keittiöön; mutta ehkäpä se ei vaivaa enää minua, kun olen maannut muutaman vuoden haudassa. Hän antaisi tietysti sinun muutenkin asua täällä niin kauan kuin elät; mutta joka tapauksessa olen pannut testamenttiin määräyksen siitä. Pääasia on, ettei se mies, jonka Rebekka sattuu ottamaan puolisokseen, saa ajaa sinua ulos ovesta."
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Jane vain pyyhkieli kyyneliä silmistään katsellessaan säälittävää olentoa, joka siinä lepäsi voimatonna patjoillaan. Sitten Miranda yhtäkkiä sanoi hitaasti ja heikosti:
"En ymmärrä, mutta kenties sinun on sittenkin otettava myös Mark tänne. Ei ole mitään järkeä siinä, että talossa on sellainen liuta lapsia, mutta eihän perhettä voida pirstoa hajalleen ja sirottaa sen jäseniä sinne tänne. Jos vedät nyt uutimen alas, niin minä koettaisin nukkua."