TIEDON POLKUJA
Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa tiedon pohjattomille lähteille.
Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin. Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua. Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse, ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita, sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival", jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla; "metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä, — sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.
Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua, joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua, munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili "kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain iltapuolella:
"Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy:
ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."
Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:
"Mut Bingen, armas Bingen,
sit' emme enää nää!"
Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen, kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin tutustuessaan runouden suureen maailmaan):
"Puu tämä yksin säästä vain,
en salli siihen kajota;
sen varjoss' ennen suojan sain,
nyt sitä suojaan ma."
Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä. Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli asettunut.
"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän, missä se olisi ollut paikallaan, — 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"
"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.
"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti nyt, siinä kaikki. Mitenkä sinun äitisi pitelee käsiään? Nyt minä aloitan:
"'Oi äiti! Kolme maissinjyvää
sa anna mulle vain,
niin elän, kunnes aamu jälleen
koittavi sarastain'."
Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.
Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin siskoskatraansa kotona Temperancessa.
Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten. Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.
Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja, menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa. Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa "Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka, ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti, sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin rinnalla.
Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten, päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi. Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet; hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella ulkoa läksyjään — kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät naulittuina vastapäiseen seinään — kaikki antoi Heiluri Simpsonille aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi väsyneesti.
"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.
"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.
Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."
Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden, kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan sävyyn:
"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään olet pyrkinyt juomaan?"
"Tämä on n-n-neljäs kerta."
"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään. Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja purevasti.
"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton tyrskähdys luokasta.)
"Arvasin sen. Seiso siinä sangon toisella puolella, Samuel."
Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.
Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta, sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin sisältyvän toiveen:
"Yhtehen, yhtehen voimmekohan tulla kerran tuolla puolen Jordan-virran —"
Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.
"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka. Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä. Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"
"'Mun vanha tammikorvoni', jos opettaja sallii."
"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun' me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."
Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.
Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle; ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia sen varalle, jonka itse tiedät."
Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä ylenkatsetta.
"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut Rebekan moista oppilasta.
"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."
"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä, niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti, kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan. Sellainen täytyy estää."
"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään, vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin — luulen, etten olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä, että hän seisoi siellä myöskin."
"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan, että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."
"Minä olisin voinut olla.
Sinä olisit voinut olla.
Hän olisi voinut olla.
Me olisimme voineet olla.
Te olisitte voineet olla.
He olisivat voineet olla."
"Ole hyvä ja muodosta esimerkkejä."
"Minä olisin voinut olla iloinen.
Sinä olisit voinut olla iloinen.
Hän, se olisi voinut olla iloinen."
"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa henkilöä; mutta olisiko myöskin 'se' voinut olla iloinen?" kysyi miss Dearborn, joka piti saivartelusta.
"Miksikä ei?" kysyi Rebekka.
"Sana 'se' tarkoittaa eläintä tai esinettä tai —"
"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"
"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja elottomia esineitä ja muita."
Rebekka mietti kotvan ja sitten hän kysyi:
"Onko villiruusuköynnös kasvi?"
"On; onpa tietenkin, Rebekka."
"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan kuin todella iloinen'?"
Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä kauhuissaan, Rebekka-kulta!"
"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta minä ainakin uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"
"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."
"Minä olisin tiennyt.
Sinä olisit tiennyt.
Hän olisi tiennyt.
Me olisimme tienneet.
Te olisitte tienneet.
He olisivat tienneet."
"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset tietäisivät, niin kaikki asiat olisivat paremmin!"
Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on todellakin "surullisia taivutustapoja".
"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo riittää täksi päiväksi", sanoi hän.
"Jos minä en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja sulki kielioppinsa. "Jos sinä olisit pitänyt minusta enemmän, niin sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi häijy, niin hän ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."
"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.