DRYADI
Kaukana, kaukana seetripuu tummaan virtahan kuvastuu.
Käy rannalla huntujen huiske, helisee ilo, hilpeä kuiske, nyt kukkaskeijuset karkeloi. Vedenneitoset nousevat mukaan, pois piiristä ei jää kukaan, kun Ahdin kantele tanssiin soi.
* * *
Verkkaan, verkkahan seetripuu kuulee, herää ja — avautuu.
On kuin säihkyisi tummat silmät lehvien alta, on kuin neitonen astuisi esiin, hento kuin kukka, kuin haihtuva auer, katsoisi syviin vesiin.
Ahdin kantele soi ja soi, viita ja ranta unelmoi, keijujen karkelo käy yli vehreän maan.
Silmät tummat, syvät, kyynelkosteat virran kalvoon haavein katsovat, huulet armaat hiljaa kuiskaavat:
Vierii vuodet, vierii vuosisadat, puuni vankina ma yhä oon, juuret sen käy aina syvemmälle, latvus kohoo ylös aurinkoon.
Rakas on se mulle, elämäni on se,
kun se kuolee, kuolen itsekin,
haihdun, kastehelmi, aamun heloon,
niin on elon määrä dryadin.
Tiedän tään ja sentään tahdon, pyydän:
tule, turma, tuho puulle tuo!
Kahleet multa katkee, irti pääsen
kaikkeuteen, Kaivattuni luo.
Virralla kerran venho kiikkui,
Ihmisen. Lapsi purjeessaan.
Kuohahti aalto — hän oli poissa —
Missä mä kaivatun kohdata saan?
Ihmiset toinen toisensa jälkeen
syntyvät, kuolevat. Miksikä, oi?
Mistä he tulivat? Minne he menevät?
Luonto ei mulle vastata voi.
Virralla kerran venho kiikkui,
Ihmisen sieluhun katsoa sain.
Hän oli poissa — polttava kaipuu,
etsinnän pakko jäi mulle vain.
* * *
Ahdin kantele vaikenee. Keijuiskarkelon huiskavat hunnut viidakon varjoon, lehtojen kätköön, aaltojen helmaan pakenee.
— Verkkaan, verkkahan astuu neito lehvien alle, tummat silmät kuin uni häipyvät, haihtuvat.
Kultainen viiru piirtyvi aamun taivahalle.
* * *
Kaukana, kaukana seetripuu päivän nousuhun havahtuu.