VANHA SATU
»Oli kerran kyttyräselkä prinsessa —»
Näin alkoi lapsuuteni surullisin satu.
Lienet kuullut sen kauan sitten, Jessica?
Näin edessäni soikeat enkelikasvot,
siniset silmät ja kultatukan
— ja ruman, ruman kyttyrän.
Kuningas ja kuningatar säälivät poloistaan.
Hän sai katsella itseään vain pikkuruisesta peilistä,
ja hän näki vain kauneutensa.
Siniset silmät keksivät kerran prinssin, niin nuoren ja uljaan, ah! Siniset silmät tähtinä tuikkivat, enkelikasvoille nousi vieno punerrus ja kultatukka aurinkona paistoi.
Mutta prinssi, hän näki vain ruman kyttyräselkä prinsessan, nauroi — ja meni tiehensä.
Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene joskus Joku, jonka olisi pitänyt pysähtyä, kulkenut outona ohitsesi?
Jessica,
sattuuko tämä vanha satu sinuun?
Eikö liene jokaisella meistä oma kyttyrämme,
jonka huomaa juuri hän,
jonka tulisi katsoa vain sielumme enkelisilmiin?