HERRA JA RENKI.
Olivathan ne entisajan herrat nykyajan herroihin verraten paljoa "karskimpia", mutta eipä heidän alamaisiltaankaan puuttunut keinoja herrojaan hallita. Kuuluisimpia karskiudestaan oli ruununvouti Jobfors, jonka nimi kansan suomentamana kuului Jorokki.
Voudilla kun oli hevonen ja lehmiä, niin pitihän silloin olla renkikin. Mutta siihen toimeen ei ollut poikasista eikä hätähousuista. Ne (nimittäin housut) rupesivat lepattamaan, kun vouti sai aihetta karjahtaa. Ja ainahan sitä aihetta löytyi.
Onnistuipa hänen sitten saada mukaisensa renki, Matti Mehtonen. He olivat voimiltaan tasaväkisiä ja pelko ei puistellut kumpaakaan. Ja kun Matti ei näyttänyt kovistakaan sanoista hätäilevän, niin koetti vouti vähäväliin taivuttaa käsivoimillaan. Mutta siitäkään ei tullut sen parempata, paitsi jos sattui ottelun aikana syrjäisiä saapuville. Silloin jäi Matti sen verran alakynteen, että kykeni vaatimaan sovinnoita. Ja kun Matti ei ollut sovinnoissaan ilkeän voiton pyytäjä, ainoastaan muutamia markkoja tupakkarahoiksi, niin vouti maksoi mieluummin sovinnot kuin erosi rengistään tai lähti oikeuspaikkaan. Väliajoilla olivat miehet kuin veljekset.
Mutta se seikka, että jokaisesta voitosta täytyi maksaa rahat, sai voudin vähitellen hallitsemaan pikaista luontoaan. Ottelut harvenivat, vaikkei Matti ollut vielä läheskään mallikelpoinen. Niinpä hän kerrankin keskitalvella halkometsään hankkiutuessaan katkaisi uudesta köydestä pätkän ja kävi siitä tekemään rekeensä saverikkoa. Vouti näki tämän kamarinsa ikkunasta ja hyppäsi heti tukka hartona kartanolle. Matin teko oli voudin mielestä niin ilkivaltainen, että hän päätti antaa muutamia ropsauksia köydenpäällä. Mutta eikös vaan nytkin kaksi ukkoa tulla tallustellut aivan lähellä. Vouti huomasi tulijat ja heti johtui sovinnot mieleen. Hän päätti tyytyä sanoilla rankaisuun ja karjasi:
— Mistä sinä tolvana teet rekeen saverikkoa?
— Tuostahan minä köydenpäästä, vastasi Matti rauhallisena.
— Niin! Siitähän sinä! Mutta tiedätkö, vetelys, kuka siitä on rahat maksanut. Olenko minä sanonut, että se on ostettu katkottavaksi!
— Ei tässä ollut muutakaan ja piti joutua halkoja hakemaan.
— Niin. Eihän sitä ole, kun ei jouda makuultaan katselemaan kapineitaan ennenkuin lähtöhetkellä.
Ukot olivat joutuneet voudin portille, mutta kiivasta puhetta kuullessaan seisattuivat siihen.
Vouti päätti kärsivällisyytensä lisäksi olla armollinenkin ja ääntänsä alentaen sanoi miehille:
— Saapi tänne tulla, jos on asiata.
Miehet katsoivat parhaaksi seurata kehoitusta ja nostaen hattuansa astuskelivat lähemmäksi. Vouti halusi nolata Mattia vähän enemmänkin ja jatkoi:
— Minä luulen näidenkin miesten voivan todistaa, ettei kukaan kunnon renki katkaise uutta köyttä saverikoksi. Vai mistä teidän seudulla saverikot tehdään?
— Vitsaksista niitä on tähän asti tehty, vastasi rohkein mies.
Vastaus oli voudin mieleinen.
— Niinhän minäkin olen kuullut, mutta ei tämä meidän Matti rupea niin suureen puuhaan.
Ukkojen ihmeeksi osasi vouti nauraakin sanojensa päälliseksi. Sepä koski Mattiin enemmän kuin monet nuhdesaarnat ja pyöräyttäen rekeään hyvin kipakasti porttia kohti, virkkoi:
— Jospa tässä minäkin opin, kun neuvotaan.
* * * * *
Todellakin oli Matti ottanut neuvon varteen, sillä hänellä oli iltasella metsästä palatessaan pieniä koivuvitsoja kuormansa päällä moneenkin rekeen saverikoiksi. Vouti olisi varmaankin ihastunut renkinsä edistymisestä, vaan hän oli virkatoimissaan. Mutta seuraavan päivän iltana hän jo sai tästä asiasta tiedon, vaikka toista tietä. Voudin virkahuoneeseen tuli lähikylästä eräs isäntä, joka ei aivan ensi kysymyksellä näyttänyt haluavan ilmaista asiatansa. Vouti kummasteli miehen käytöstä ja tiukkasi:
— Sanokaa vaan selvästi mikä on asia.
— Se on vähän ikävä asia, alkoi mies viimeinkin. Minun maaltani on otettu luvattomasti koivusia vitsaksia.
— Mitä se minuun kuuluu, tiuskasi vouti. Ei tämä ole käräjäpaikka.
— Eihän tämä ole, sanoi mies. Mutta kaikki merkit ja katkottujen vitsaksien kannot osoittavat, että ne on tuotu tähän taloon.
Vouti jo "kirkastui".
— Ettäkö uskallat tulla syyttämään minua vitsaksien varkaaksi?
— En minä ole sanonut voutia varkaaksi, mutta ehkäpä itse tiedätte onko kukaan teidän talosta liikkunut siellä päin.
— En ainakaan minä.
— Entä renkinne?
— Kävi Matti eilen halkoja noutamassa, mutta minä en ole käskenyt häntäkään varastamaan.
Mieskin jo lujeni.
— En minäkään ole velvollinen ottamaan selvää siitä kuka ne on ottanut, mutta voudin halkoliiterin nurkasta löysin yhtä monta koivuvitsasta kuin minulla on täällä taskussa vitsasten kantoja.
Samassa alkoi mies lappaa niitä taskustaan ja yksi putosi lattiallekin.
— Älä tiputtele niitä siihen! hihkasi vouti ja hyökkäsi rappusille.
— Matti! Missä on Matti! huusi hän, että kartano kajahteli.
Matti ilmestyi kartanolle ja kysyi:
— Mikä on hätänä?
— Tule tänne heti.
Kohta he seisoivat kolmisin vastatusten, ja vouti alotti:
— Tämä isäntä syyttää sinun varastaneen hänen maaltaan vitsaksia.
Onko se totta?
— En minä ole varastanut, väitti Matti.
— Mutta tämä sanoo meidän halkoliiterin nurkasta löytyvän heidän maaltaan otettuja vitsaksia.
— On siellä vitsaksia, tunnusti Matti. Mutta en minä ole niitä varastanut.
— Mistä sinä ne sitten otit?
— Tuolta Pajupuron notkosta.
— Kenenkä maata se on?
— En minä tiedä.
— Se on minun maatani, selitti isäntä.
— Mitä varten sinä menit ottamaan kenenkään maalta?
— Herra voutihan käski tehdä saverikot vitsaksista.
— Käski!… käski…! Mutta sanoppa, käskinkö minä niitä ottamaan kenenkään maalta luvattomasti.
— Ei siitä ollut puhetta, vaan minä luulin, että voudin rekeen saapi ottaa saverikko-vitsaksia mistä vaan löytää… ottaa ne muutkin.
— Niin sinä luulit, mutta älä luule enää tästä eteenpäin. Jos vaan katkaset varvunkaan lupaa kysymättä, niin toimita takaisin. Ja mene nyt heti viemään nämäkin vitsakset tämän isännän kotiin.
— Ei niitä tarvitse sinne tuoda, epäsi isäntä. Ei katkaistusta puusta ole enää kasvajaksi.
— Mitäs niille sitten? kysyi vouti.
— Se on teidän asia. Minä vaan vaadin korvauksen puista ja vaivoistani.
— Maksakoon Matti korvauksen.
— En minä maksa, väitti Matti. Siinä oli kuulijat, kun vouti sanoi, että täytyy tehdä saverikot vitsaksista.
— Kuulijat, äyhki vouti, muistaen entisiä sovinnon maksuja. On sinulla aina ne kuulijat.
Tämä oli tavallaan anteeksi-anto Matille ja hän sai poistua. Vouti suoritti isännälle 10 markkaa korvausta, mutta sitä ei olisi tapahtunut, jos hän olisi tietänyt, että koko jupakka oli Matin toimeenpanema ja että hän se oli toimittanut isännälle nuokin katkotut kannot.