II.
KIVET JA NUMEROT.
Paavo ei ollut yksinäisyydessä elävä murjottaja, jollaiseksi hänet olisi luullut kasvoista katsoen, vaan oikea harrastusten mies. Hänellä oli useampia tuttavia kuin monella kauniimmalla, sillä jokainen tiesi että minkä asian Paavo ottaa ajaakseen, sitä ei keskeytä muu kuin kuolema tai lavantauti. Mutta Paavo ei ottanutkaan harrastaakseen yhtäaikaa kaiken maailman asioita. Yksi asia kerrallaan ja lujasti, se oli hänen työjärjestyksensä.
Nuoruuden ikäkaudella, jolloin muut katselevat itselleen elämänkumppania, oli Paavo saanut väkikiven nostoharrastuksen. Sitä ei kestänyt monta vuotta, mutta niin kokonaan se piti vallassaan, ettei hän tullut katsoneeksikaan hameväkeen päin. Paavon huomio oli niinä vuosina kääntynyt vankimman näköisiin miehiin, ja niiden täytyi olla peräti välinpitämättömiä voimainsa suuruudesta, jos eivät suostuneet väkikiven nostoon.
Tätä nostoharrastusta seurasi urheilu numeroilla. Jonkun sattuman kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä. Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta, ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset, niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan. Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan. Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut.
Nämä harrastukset veivät monta vuotta ja ne pitivät niin vallassaan, ettei hänelle johtunut mieleenkään hommata taloon nuorempaa emäntää, vaikka äiti alkoi käydä aivan kykenemättömäksi. Nuoremman veljen oli täytynyt ajatella tätä asiata ja Paavo huomasi senkin oikein toden teolla vasta silloin, kun velimies tuli pyytämään kummiksi pojalleen ja sanoi, että siitä tehdään Paavo, kummin kaima. Silloin hän vasta oikein havahtui ja kummin-rakkauden innostamana laski ensi töikseen kuinka rikas tämä pieni kummipoika olisi, jos joku hyvä ihminen olisi sille Kristuksen syntymävuotena tallettanut pankkiin yhden pennin ja se siellä olisi kasvanut tänne asti korkoa korolle. Kun nyt ei kukaan ollut tehnyt tuollaista säästöönpanoa, niin se puute täytyi kummin korjata ja hän veikin pankkiin heti sata markkaa. Mutta kun siitä ei joutunut kohtakaan miljoonia, niin hän aikoi korvata sen sillä, että kummipoika yksinään saapi hänen osansa maasta ja tavarasta. Veljestä ja hänen nuoresta emännästään ei ollut tämä puhe tervalle, mutta naapurin isäntä, Hartikainen, jolle Paavo kertoili aikomuksistaan, oli aivan toista mieltä.
— Hulluhan sinä olet, jos veljesi pojalle lahjoitat osasi, torui Hartikainen. Somempihan sinun on ottaa itsellesi emäntä ja jättää osasi omille lapsillesi.
— Ei yhdessä talossa tarvita kahta emäntää, väitti Paavo.
— Mikä vahinko siitä olisi? kysyi Hartikainen.
— Saattaisi tulla riita ja muutenkin on siinä vain syömässä, selitti
Paavo.
— Syömässäkö, jamasi Hartikainen. Taloisessa talossa ei emännän syönti tunnu ei kerrassaan mitään.
— No lasketaanpa, virkkoi Paavo ja otti heti esille laskuvehkeensä. Jos nyt ajatellaan 20 penniä aterialta, niin se on 60 penniä päivältä. Siihen lisää 15 penniä kahvista, joka ei ole paljo, niin se on yhteensä 75 penniä päivältä. Jos sitten eläisi ja söisi 50 vuotta, niin se on 75 kertaa 365, tämä kerrottuna tuolla 50:llä. Kohta se nähdään…
Paavo ei touhunnut kovinkaan monta minuuttia, kun jo sanoa mäkäsi summan:
— Kolmetoistatuhatta kuusisataa kahdeksankymmentä seitsemän markkaa ja viisikymmentä penniä… onko se sitten sama kuin ei mitään… keskinkertaisen tilan hinta. Jos lasketaan vaatteetkin, noin 50 markkaa vuotta kohti, joka kerrottuna 50:llä tekee 2500 markkaa, yhteensä 16187 markkaa 50 penniä… Sillä ostetaan jo meidän seudun parhaita taloja.
Hartikainen kuunteli ihmetellen, mutta virkkoi kuitenkin:
— Onkohan nuo sinun laskusi oikeita laskuja… minä epäilen.
— Et tarvitse epäillä, vakuutti Paavo. Hae vaikka tuomari laskemaan, niin ei muutu pennilläkään.
— Ei se sittenkään pidä paikkaansa, väitti Hartikainen. Ei emäntä syö rahaa, vaan leipää ja mitäpähän sattuu talossa olemaan.
— Lasketaan sitten leipänä, sanoi Paavo ja pyyhki pois entiset numerot.
Hartikainen koki estellä, mutta Paavolla oli jo kyynäräpuu kädessä, saadakseen selville kuinka monta kuutiotuumaa tuo toinen emäntä voisi syödä kutakin lajia kerrallaan. Painomittoja ei tarvinnut, koska ei pyrittykään rahasummiin. Sittenkin vei tämä lasku aikaa paljoa enemmän kuin edellinen, sillä leipä, voi, kalat ja piimä oli laskettava erillään. Mutta kun laskut viimein valmistuivat ja Paavo mittapuulla määräili millaisen hatiskan tuo toinen emäntä söisi leipää 50:ssä vuodessa, niin täytyipä Hartikaisenkin ihmetellä. Oli hyvin täpärältä sopiko siihen tupaan, jossa laskuja tekivät. Piimän ja vellin paljoutta ei ollut yrittäminenkään yhteen huoneeseen.
Viimein ei ollut Hartikaisella muuta keinoa kuin ruveta tinkimään vähemmäksi vuosia.
— Minkä laskutavan perustuksella? kysyi Paavo.
— Sen laskutavan, ettei moni emäntä elä puoltakaan tuosta ajasta, ja sattuupa välistä niiniin, että vuoden tai parin perästä kuolee.
Paavo ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— No tuon vähän ajan saattaa sitten olla kotonaankin.
— Ja kyllä sinäkin näyt saavan olla yksinäsi, vahvisti Hartikainen eikä tullut sen päivän perästä kehottelemaan Paavoa emännän ottoon.