III.
PITKÄ LASKU.
Niinä aikoina, kun Peltoniemen Paavo urheili talviajat numeroilla ja pitkillä ruoka-unilla, oli hänen huomaamattansa paikkakunnan vanhemmassa väestössä herännyt uskonnollinen harrastus.
Naapuri Hartikainenkin oli siihen yhtynyt, ja tältä se Paavokin ensin kuuli tästä asiasta. Hartikainen kävi usein Peltoniemessä ja valitteli miten paljon on suruttomia maailman lavealla tiellä ja huomauttipa jo muutamana päivänä, että Paavokin on tuossa samassa joukossa. Paavo ei ollut tästä asiasta läheskään niin varma kuin kuutio- ja prosenttilaskuista, mutta sanoi kumminkin:
— Siellä kaiketi minä mahtanen olla.
Tämän syvällisemmiksi eivät heidän keskustelunsa päässeet. Mutta kun Hartikainen tuli yhä useammin valittamaan tätä samaa asiata, niin jopa Paavokin yritti siihen syventyä. Hän kysyi varovaisesti:
— Mihinkähän joukkoon ne sellaiset kuuluvat, jotka eivät tee kellekään mitään pahaa?
— Mihinkäs muuhun kuin suruttomiin, selitti Hartikainen varmasti.
Kaikki kuuluvat niihin, jotka vaan eivät käy sananharjoituksissa.
— Vähäpä niitä sitten onkin muita kuin suruttomia, tunnusti Paavokin.
— Paljoko sinä olet luullut olevan. Rippeiksi niitä vain on.
— Tottahan nyt yksi kymmenestä.
— Ei ole niinkään paljon.
— No tottahan nyt yksi kahdestakymmenestä.
— Se saattaisi olla paremmin suunnilla, myönnytti Hartikainen.
Paavo jo innostui asiaan.
— Se on viisi prosenttia, hän virkkoi, etsien liitupalasta. Miljoonittain niitä sittenkin karttuu, sillä maapallolla on toistatuhatta miljoonaa asukasta.
— Ettäkö rupeat sitä numeroilla laskemaan? kysyi Hartikainen.
— Se on sukkelaan tehty: viidellä vaan kertoo nuo miljoonat ja sadalla jakaa.
— Heitä, heitä kädestäsi se liitupalanen, sanoi Hartikainen aivan kauhistuneena. Se asia on niin kallis ja vakava asia, etten minä salli sitä silmieni edessä liidulla tuhrittavan.
Paavo aivan ällistyi.
— Saapi minulta olla laskematta, jos se siitä pahenee, hän virkkoi ja kiipesi uunille nukkumaan.
Sen hän teki tästä lähtien aina, kun näki tulevan sellaisia, joiden tiesi alottavan puheen tuosta suruttomuuskysymyksestä.
Hartikainen mahtoi myöhemmin katua kiivastumistaan, koska muutamien viikkojen kuluttua tuli hyvin ystävällisenä miehenä Peltoniemelle.
— Kotonakos Paavo on, hän kyseli, kun ei sitä näkynyt.
— Tuolla se on uunilla levottelemassa, selitti veljen emäntä. Tule puhuttelemaan vierasta. Taitaa olla asiata.
Paavo käännähti toiselle kyljelleen.
— Olisihan minulla yksi lasku lasketettava, vaan taitaa nukkua.
— En minä niin raskaasti nuku, kuului uunilta. Onko se velan koron laskua?
— Ei se ole kuin muu mutkikas lasku, jota harvat uskaltavat yrittääkään, selitti Hartikainen.
Paavoa jo nauratti.
— Jokohan on sellainen lasku, etten minäkään uskalla yrittää. Keltä sinä sen kuulit?
— Joku tuttava sen kertoi, ja kun kuuli, että sinä olet mainio laskija, niin käski käydä sinulla laskettamassa.
Paavo oli harvoin tullut niin sukkelasti uunilta kuin nyt.
— Onko se sitä laskettanut muilla?
— En kysynyt, vaan on se sitä itse laskenut päässään monta kertaa.
— Vai päässään, naurahti Paavo. Semmoisia minä lasken useita yhden piipun palama-aikana. Ala jo sanella, niin kohta sen kuulet.
— Lasku on tällainen, alkoi Hartikainen. Kaukana meren takana on timanttivuori: peninkulmaa pitkä, peninkulmaa leveä ja peninkulmaa korkea.
— Nyt minä jo ymmärrän, että se on kuutiolasku, virkkoi Paavo kesken kiireen. Niitä eivät pojat puoletkaan pysty laskemaan, kun eivät tunne muuttolukua.
— Sinäpähän sen ymmärrät, myönnytti Hartikainen. Kerran tuhannessa vuodessa lentää tälle vuorelle eräs lintu ja hioo siihen nokkaansa. Kun vuori on hiomisesta kulunut loppuun, silloin on kulunut ensimäinen sekunti iankaikkisuudesta. Laske nyt se.
— Taitaapa olla pitkä lasku, tunnusti Paavo. Mutta jos vain jollain keinolla pääsen perille minkä verran vuori kuluu kerta-hiomisesta, niin kyllä minä sen lasken.
— Etkö usko yrittämättä.
— En usko.
— Milloinka luulet olevan laskettu?
— No käyhän parin päivän perästä tietämässä, lupasi Paavo.
— Vai menee siihen kumminkin kaksi päivää, hymähti Hartikainen. Mutta jos saat ennen selväksi sen ensimmäisen sekunnin pituuden, niin alahan laskea, kuinka monta sekuntia on niissä vuoren kulumisvuosissa. Ja jos saat senkin lasketuksi, niin alahan ajatella helvetin piinan pituutta, jossa suruttomana kuollut tuntee jokaisen sekunnin tuhannen vuoden pituiseksi.
— Täysillä tuhansilla kertominen on kaikkein huokeinta, selitti Paavo. Pyöräyttää vain kolme nollaa perään. Mutta tuo kerta-hiomisella kuluminen, se se on kaikkein vaikein kohta.
— Etköhän tuosta löydäkään sen vaikeampaa paikkaa, arveli
Hartikainen ja lähti sen sanottua kotiinsa.
Paavo jäi tuumimaan millä keinolla pääsisi alkuun. Hän ajatteli kokeeksi hangata luisella piippunsa varrella juomalasin laitaa, mutta luopui siitä ja määräsi summamutikassa timanttikuutiotuuman kulumisajaksi tuhat miljoonaa vuotta. Siinä ajassa se kuluu, jos on kuluakseen.
Hän alkoi laskea vuorta kuutiotuumiksi, jonka summan perään tarvitsi vain liittää nuo yhdeksän nollaa. Lasku kävi niin huokeasti, että Paavoa nauratti. Hartikainen luuli tätä kovinkin vaikeaksi. Suurin vastus oli enää saada sopimaan numerot taululle.
Paavo oli niin innostunut, että aikoi yhteen kyytiin laskea sekunneiksikin, mutta se jäi kesken — ja on kesken tänäkin päivänä. Aamupuolella yötä alkoi kertominen mennä sekaisin. Täytyi jättää huomiseksi. Mutta silmiin ei tullut unta. Ajatukset kiintyivät noihin tuhannen vuoden pituisiin sekunteihin. — Kyllä pitää olla tavaton tuska jos sekunti, joka on vain silmänräpäyksen aika, tuntuu niin pitkältä.
Hän oli tätä asiata ajattelemassa, kun muu joukko nousi ylös ja vaimoväki korjasi vuoteet kokoon. Paavon täytyi nousta uunille. Täällä hän pääsi heti kohta unen päähän kiinni eikä jaksanut nousta aamiaisellekaan. Kuului vain kuivasti päräjävä kuorsaus, joka muistutti palokärjen pärrytystä kevätaamuna.