IV. MITEN PAAVO HERÄSI.
Veljen emäntä oli vetänyt hiilet uunista ja työntänyt hiilikoukun uunin päälle, kun sieltä alkoi kuulua nukkuissaan uneksivan kamalata hätähuutoa. Emäntä säikähti kovasti, mutta nousi sitten uunille ja alkoi kiskoa Paavoa kädestä.
— Kuule! kuule! mikä sinulla on?
Nyt kohosi Paavo kauhistuneen näköisenä istualleen ja alkoi läähättäen kertoa, että hän oli helvetissä, jossa polttaa kamalasti.
— Vieläpä sinä olit helvetin takana, kun kuuman uunin päällä, sanoi veljen emäntä säikähdyksestä harmistuneena.
— Ihan varmaan olin, väitti Paavo. Nytkin vielä polttaa.
— Mitä paikkaa se polttaa?
— Kättä polttaa.
Paavo näytti kättänsä, jossa todellakin oli sormen levyinen palaman jälki kalvosen kohdalla.
— Ihmekö on jos polttaa. Aikamies nukkuu niin raskaasti, että työntää kuumaan hiilikoukkuun kätensä.
Paavo ei puhunut mitään, laskeutui vaan hoitelemaan palaman jälkeä. Hän ei enää vilkaissutkaan laskuihinsa, vaan alkoi katsella vaatteitaan ja kysyi:
— Missähän on minun sarkahousuni?
— Aittaan vein penkin pyyhkeenä olemasta, vastasi emäntä.
— Nyt minä tarvitsen ne jalkaani, sanoi Paavo. Hän pukeutui sarkatamineihin, jota ei ollut tapahtunut kuukausiin, ja lähti Hartikaisen luokse. Tämä luuli laskujen valmistuneen ja kysyi:
— Joko tuli selväksi iankaikkisuuden pituus?!
— Ei siitä tulekaan selvää, vastasi Paavo väräjävällä äänellä. Ei pidä kenenkään ruveta laskemaan sellaista laskua.
— Joko sait kyliäsi, ähitteli Hartikainen.
— Jo sain. Et usko, hyvä naapuri, mitä minulle tänä päivänä tapahtui. Minun annettiin maistaa helvetin tuskaa ja iankaikkisuuden pituutta.
— Sitä minä toivoinkin. Kunpa olisi polttanut oikein.
— Älä hyvä naapuri toivota tuollaista. Kyllä se oli niin pitkä ja hirveä aika, että voi tokiinsa.
Ja Paavo aivan vapisi kertoessaan miten pirut köyttivät hänen kätensä ja vetivät hirmuisen kuumaan ja suureen uuniin, jossa toiset pirut pitkissä riveissä tanssivat ja irvistelivät hänelle, ja niiden hirmuisen pitkät hampaat olivat numeroiden näköisiä.
Kerrottuansa loppuun tämän kauhean unen, hän kysyi rukoillen:
— Sano, hyvä naapuri, pitääkö minun joutua tuollaiseen tuskaan?
— Se on oma tahtosi, vastasi Hartikainen. Mutta jos vaan elät tuota entistä, surutonta elämääsi, niin sinne sinun täytyy joutua.
— Neuvo sinä, mitenkä minun pitäisi elää.
— Itsekin olen neuvon tarpeessa, sanoi Hartikainen. Vaan jos haluat kokeneimpain miesten neuvoja, niin saat minulta lainaksi kirjan, jossa sanotaan, mitä sinun on tehtävä.
— Minä otan heti lainaan. Ja siitäkö tietää kaikki?
— Tietää siitä, sillä se on "Uskon speili", vakuutti Hartikainen.
Paavo sai kirjan ja aikoi lähteä heti kohta kotiinsa lukemaan.
— Istuhan vielä, pysäytti Hartikainen. Tuohonko vanhaan kuoreen sinä aiot ruveta rakentamaan uutta ihmistä?
Paavo ei oikein ymmärtänyt.
— Mihinkä kuoreen? hän kysyi.
— Tuohon suruttomaan takkiin ja noihin…
— Minulle tehtyjä nämä ovat.
— Sinulle, mutta sanoppa, miksikä et teettänyt tällaisia?
Sitäkään ei Paavo osannut sanoa.
— Siksi, selitti Hartikainen, että olet ollut suruton, jolle kelpaa puvuksi vaikka riikinkukon höyhenet.
Paavo vilkasi noihin höyheniinsä, joissa näkyi merkkejä piipun porosta ja uunin noesta. Vähitellen alkoi selvitä, että hänen nuttunsa helmasta puuttui nuo kolme halkoa.
— Kyllä minäkin teetän nyt halkohelman nutun, lupasi Paavo.
— Se on helposti sanottu ja tehty, virkkoi Hartikainen. Mutta onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa ja maailman ylenkatsetta?
— Minä en menekään heidän pilkattavakseen.
— Vai et mene. Ehkä nukut talvikaudet uunilla kuten ennenkin.
— En minä nuku pitkältä tämän varoituksen perästä, vakuutti Paavo.
Nyt pitää lukea ja tehdä parannusta.
— No menepä häntä tekemään, mutta ehkä siinä vielä hikoilet, sanoi
Hartikainen ennustavasti.
Kotiinsa tultuaan riisui Paavo ensi töikseen nuo synnin pukineet ja asettui aivinaisissaan istumaan arvokkaimmalle paikalle pöydän päähän.
Nyt alkoi lukeminen.
Hän oli sitä tähän asti tehnyt hyvin harvoin ja senkin vähän kinkerilukujen pelosta.
Senpätähden tekivät vaikeimmat sanat kovasti vastarintaa. Mutta Paavo ei antanut perään. Alkukirjaimista vauhtia ottamalla hän mutisti niitä kokoon, kuten juurikoita kesällä. Harvat sanat siinä rynnistyksessä säilyivät kokonaisina. Vakavimmistakin sanoista, kuten "vieraat ja muukalaiset", saattoi syntyä "virrat mukulaiset". Mutta ääni pysyi aina hartaana ja lukunuotti nousi ja laskeutui säännöllisesti.
Velimies ja sen vaimo eivät ensinkään ihailleet tätä Paavon uutta harrastusta. He olisivat voineet sanoa siitä hyvinkin tylysti, jos ei tuo heidän pienelle Paavolleen luvattu perintö olisi ollut alituisena muistuttajana pysymään kärsivällisenä. Mutta renki-Pekka, jolla ei ollut mitään maallisen hyvyyden toivoa enempi itselleen kuin olemattomalle pojalleenkaan, ei malttanut kuunnella monta päivää äänetönnä, vaan keskellä hartainta lukua sanoa mäikäsi:
— Tästä meidän Paavosta se taitaa viime herkuksi tulla pappi.
Paavo käsitti tämän pilkkapuheeksi ja pysäyttäen lukunsa virkkoi:
— Niin se suruton sanoo, mutta kunhan näytettäisiin sinullekin helvetti, niinkuin minulle näytettiin, niin et pilkkaisi heränneitä.
Pekka ei noin vähästä säikähtänyt.
— Sanoppa sinä, valveellaolija, minkälainen ahjo tuo oli.
— Sinä et suruttomassa tilassasi ymmärrä siitä mitään.
— Sinäkö paremmin ymmärrät, torristautui Pekka vastaan. Tämän viikon alussa et ollut yhtään surullisempi minua, koska mittasit helvetin pituutta.
— Senpä synnin tähden se minulle näytettiin.
— Vai sen, hymähti Pekka. Hätäkö tässä sitten. Jos se on suurin synti, niin en pyri leveyttäkään mittaamaan, jopa että pituutta.
Paavo yritti jo suuttua näin hävyttömästä ivasta, mutta ennätti muistaa Hartikaisen sanat, että "onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa". Hän jätti Pekalle viime sanan, ja se oli oleva ensimäinen voitto.