V.
TIE- JA LAIVAPUUHAT.
Paavo oli istunut Raamatun ääressä lähes puoli vuotta, nimittäin
Pärttylistä Kynttilänpäivään. Päästyään "kannesta kanteen" hän alotti
heti uudestaan ja oli jo Kuningasten kirjaa lukemassa, kun naapuri
Hartikainen tuli häiritsemään muilla puuhilla.
— Yhä sinä vaan lukea jauhattelet, hän virkkoi.
— Mitäpä minä muutakaan tekisin talviseen aikaan, vastasi Paavo oudoksuen, kun vanha herännyt mies arvostelee hänen lukemistaan noin välinpitämättömästi.
— Olisi sitä tekemistä talvellakin, sanoi Hartikainen. Sinä joutaisit parhaiten puuhaamaan meidän kylään maantietä, josta on ollut aina vähäväliin puhetta, mutta ei kukaan pane asiata alulle.
— Pidätkö maantiepuuhaa tärkeämpänä kuin Raamatun lukemista? kysyi
Paavo jotenkin pontevasti.
— On se ainakin yhtä tärkeätä, vastasi Hartikainen.
Paavo siirti kirjan syrjemmä ja tarttui tositoimella keskusteluun.
— Enpä olisi odottanut sinun suustasi tällaista sanaa. Maantien puuha yhtä tärkeätä kuin Raamatun lukeminen? Huokeastipa sitten vältetään kadotuksen kita ja päästään kaidalle tielle. Oletko sinä kääntynyt takaisin lavealle tielle, kun noin puhut!
Näin ahdistelevista sanoista jo Hartikainenkin harmistui.
— Lukemisellako sinä luulet pääseväsi kadotuksesta. Aiotko tuomiopäivänä kehastella sillä, että olet talvet istunut Raamatun ääressä. Ei sinulta siellä kysytä osaatko edes lukeakaan, vaan sitä sinulta kysytään mitä olet tehnyt.
Tiedän minäkin sen, että tekoja siellä kysytään, mutta ei siellä ainakaan maantien tekoa kysytä, vastasi Paavo varmasti.
— Kysytään sitäkin, kivahti Hartikainen. Minä selitän sinulle tämän asian. Väitä vastaan, jos uskallat. Ajattele että pimeänä, myrskyisenä syysyönä tulee veljesi tai kummipoikasi hengenvaarallisesti sairaaksi. Tarvitsisi noutaa pappi tai lääkäri. Pääsetkö veneellä suuren selän ylitse? Et pääse. Sairas saattaa kuolla ennen myrskyn asettumista. Mutta jos on sileä maantie, niin kyllä hevonen osaa kulkea pimeässäkin. Voitko viimeisellä tuomiolla puolustaa itseäsi sillä, ettei ollut maantietä. Luuletko, ettei siellä tiedetä miksi ei ollut. Sentähden, kun istuit talvikaudet Raamatun ääressä, etkä asettanut tikkua ristiin tie-asian hyväksi. Tiedätkö minkä tuomion saat… helvettiin nakataan, vaikka olisit lukenut Raamatut läpi sata kertaa.
Paavon pää painui alas. Kauhistutti ajatus, että veli kuolisi saamatta puhutella pappia, ja kipeästi koskisi sekin, jos kummipoika kuolisi maantien puutteessa.
Paavosta tuli nöyrä mies ja hän tunnusti:
— Kyllä olet, naapuri, oikeassa. Minä en ole tätä asiata ennen ymmärtänyt.
— Hyvä että nytkään ymmärrät, sanoi Hartikainen lempeämmin. Ehkäpä ryhdyt aivan ensi päivinä maantie-asiaan.
— Vaikka paikalla, jos vaan osaat neuvoa miten tätä asiata ajetaan, sanoi Paavo, painaen Raamatun kiinni pistettyään päretikun lehtien väliin merkiksi.
— Osaan minä neuvoa aluksi ja itse saat kysellä lisää tietävämmiltä, sanoi Hartikainen. Ensin on kirjoitettava anomus ja kerättävä sen alle kaikkien nimet, jotka tätä tietä tarvitsevat.
— Mutta jos ne pelkäävät kustannuksia eivätkä kirjoita nimeänsä, epäili Paavo.
— Ei niitä moni pelkää, vakuutti Hartikainen. Ja jotka pelkäävät, niille on sinun selitettävä miten tärkeä tämä asia on.
— Ja mitä sitten, kiirehti Paavo.
— Sitten on saatava kuntakokoukselta puoltolause ja ryhdyttävä hakemaan valtio- apua.
— Mutta jos ei kuntalaiset katso tietä välttämättömän tarpeelliseksi eivätkä anna puoltolausetta.
— Ne antavat, kun käyt vähää ennen puhuttelemassa kaikkia suuri-äänisiä ja selität niille asian tärkeyden.
— Mutta on siinä puuhaa, arveli Paavo.
— Vähäkö on sinulla aikaa.
— No onhan sitä aikaa, myönnytti Paavo. Hän oli jo seuraavana päivänä nimienkeruumatkalla ja alkoi osata melkeinpä paremmin kuin Hartikainen kuvailla sen kauhean edesvastuun, mihin ne joutuvat syyllisiksi, jotka eivät tätä tietä puolusta. Hän ei jättänyt yhdessäkään talossa selittämättä miten käypi, jos myrskyisenä syysyönä joku sairastuu vaarallisesti. Tämä hidastutti nimien keruuta, niin että tieto tästä hommasta ennätti kerääjän edelle. Osasipa moni ulkoa nuo painavimmat pykälät.
* * * * *
Tämä Paavon uusi harrastus huvitti Siltasuon Lappalaista ja hän varustautui tekemään kiusaa, vastustamaan. Kun Paavo saapui ja pääsi sairaita koskevan pykälän loppuun, virkkoi toinen:
— Kyllähän tie olisi tarpeellinen, mutta en minä voi yhtyä anomukseen, jos on tarkoituksena estää luojan kuritukset.
Paavo hämmästyi tällaisesta vastauksesta ja kysyi:
— Mitenkä sinä sanoit?
— Niin minä sanoin ja sanon vieläkin, että tämä on aivan samallainen homma kuin jos naapurit tekisivät liiton estääkseen minut omaa lastani rankaisemasta, olipa se vaikka kuinka tottelematon.
Paavo olisi pitänyt pilapuheena koko selitystä, mutta puhujan naama näytti aivan vakavalta.
— Jopa sinä olet suuressa ereyksessä, täytyi Paavon ihmetellä.
Onhan Luojalla keinoja rangaista sittenkin, vaikkapa tie laitetaan.
Lienethän kuullut miten minuakin rangaistiin hirveällä unella, kun
rupesin numeroilla laskemaan iankaikkisuuden pituutta.
Lappalainen hairahtui naurahtamaan, kun sanoi:
— Ei unet tepsi kaikkiin eikä olisi tepsinyt sinuunkaan, ellet olisi kiivennyt kuuman uunin päälle.
— Voi, kun sinä puhut leikkiä vakavista asioista, vaikeroi Paavo.
Heitä jo pois turhat väitteet ja kirjoita nimesi.
— En kirjoita niiden syiden perusteella, mutta jos voit todistaa tiestä olevan aineellista etua, niin sitten ehkä.
Paavo ihastui.
— Aineellista etuahan siitä enimmän onkin. Maatilojen arvo kohoaa puolella. Entäs eläinten ja kaiken maamiehen tavaran hinta, kun ostajat pääsevät mihin aikaan hyvänsä. Voit kasvattaa vaikkapa juoksijahevosia, kun on maantie, jossa saapi kärrien edessä opettaa. Ja enhän minä näin yhtäkkiä kaikkia etuja muista luetellakaan.
— Ehkäpä ei olekaan enempää. Jos voisit mainita vielä yhdenkään, mutta hyvän.
— On niitä paljonkin, vakuutti Paavo. Ajattelehan, kun poikasi joutuvat aikaisiksi ja alkavat etsiä emäntiä itselleen, niin on varma, että rikkaatkin tyttäret tulevat mielellään maantienvierustaloon.
— Se sinun piti mainita aivan ensimäiseksi, ihastui Lappalainen. Jospa lisäät siihen, että itsekin otat emännän aivan samassa kun maantie valmistuu, niin ei ole nimi kinttusiteissä.
Paavon käsi kohosi korvalliselle.
— Mitä sinä minusta vanhasta sotket niihin asioihin. Eikä siitä olisi sinulle mitään hyötyä.
— Täytyy sitä ajatella huviakin. Saataisiin suuret häät.
— Saadaan ne häät toki minuttakin, sanoi Paavo ihastuen. Jahka minun kummipoikani, pieni Paavo ottaa emännän, niin meillä on suuret häät… Nyt sinulla ei ole enää mitään esteitä.
— On vielä. Ne häät joutuvat milloin joutuvat, ja jos poika tulee kummiinsa, niin emäntä jääpi ottamatta.
— Ei jää, vakuutti Paavo.
— Oletko varma siitä.
— No ihan varma. Kyllä minä muistutan kummipoikaa.
— Mutta jos ei sittenkään ota, niin otatko itse? Paavo mietti vähän aikaa ja vastasi päättävästi:
— Minä otan, jos ei pieni Paavo ota.
— Nyt kirjoitetaan nimi, mutta muistakin lupauksesi.
— Se muistetaan, lupasi Paavo kättänsä vilhauttaen.
Nyt hän pääsi toiseen taloon.
* * * * *
Kaksi vuotta ja vähän päällekin kului Paavolta tässä maantietouhussa. Edellisinä vuosina hän ei ollut vetänyt talvikausiin jalkaansa sarkahousuja, nyt kului viikkoja, ettei joutanut niitä heittämään pois yöksikään. Kruunun palvelijoita ja kunnan virkailijoita hän ei ennen tavannut juuri muualla kuin joskus kotonansa, milloin sattuivat siellä käymään; nyt oli Paavo melkein joka viikko heidän luonansa tie-asiasta kyselemässä. Kiireisimmät yrittelivät tuskastuakin alituisiin kiirehtimisiin. Mutta sitten tulikin tie päätetyksi ja tehdyksi sellaiseen kuntoon, että Paavo jo toisen kesän lopulla sai istua kärryihin kotiveräjällä. Hän oli tyytyväinen ja valmistautui viettämään talvea Raamatun ääressä. Ennättipä jo lukea muutamia lukuja Kuningasten kirjasta, kun naapuri Hartikainen tuli juttelemaan uusista kulkuneuvoihin kuuluvista hankkeista.
— Oli se maantiepuuha vähän liika aikaista, hän sanoi.
— Mistä sinä sellaisen ajatuksen olet saanut, kummasteli Paavo.
— Siitä, kun tätä meidän järvestä juoksevaa virtaa ruvetaan valtion varoilla syventämään laivoilla kuljettavaksi.
— Ei maantie jää sen tautta tarpeettomaksi, lohdutteli Paavo.
— Jos ei aivan, mutta ei sitä paljokaan tarvita. Etkö ole ajatellut, että tällä rannalla asuvien on hankittava laiva, oma laiva, jolla pääsee joka aamu lähtemään.
— Ei ruveta niin suuriin puuhiin ja kustannuksiin, kun on tie saatu, esteli Paavo.
— Kuulehan naapuri, sanoi Hartikainen. Minun täytyy taas selittää sinulle. Laiva on laiva, varsinkin oma laiva. Sillä pääsee myrskyllä ja sateella. Omasta rannasta vaan astuu katoksen alle ja istuu kuin huoneessa ainakin. Ei väsy kirkossa käydessään. Jos on sairas kuljetettavana lääkäriin, ei tarvitse koluuttaa rattailla. Ja entä kun saapi joka aamu lähettää kermat suureen meijeriin… Kyllä se asia on sillä lailla, että meidän on hankittava oma laiva. Jos siihen meneekin satanen tai puoli talostaan, niin kyllä se vuosien kuluessa tulee takaisin.
Hartikainen toivoi Paavon innostuvan asiaan, mutta tämä tuumaili:
— Laittakaa vaan, en minä tahdo olla vasten.
— Ei se sitä ole. Sinun on otettava laivan hankkimispuuha omaksi asiaksesi ja aivan paikalla.
— Minunko, ja nyt talvella? ihmetteli Paavo.
— Aivan talvella. Kesän tullessa täytyy laivan olla valmiina, muuten muu syrjäinen yhtiö panee laivansa tänne, joka käypi missä on edullisinta ja ottaa laivamaksua minkä haluttaa.
— Tuokoon vaan, arveli Paavo. Jos vaatii kovin kalliin maksun, niin minä ajan hevosella.
Hartikaisen täytyi löytää vaikuttavampia syitä.
— Toivoin sinun ajattelevan pitemmälle, hän sanoi. Mutta etkö luule koskaan tulevan kysymystä siitä, mitä varten täytyi hevosesi juosta viisi kuusi peninkulmaa mäkistä tietä. Minä sanon sen sinulle nyt ja hevosesi sanoo viimeisellä tuomiolla, että siitä syystä sen täytyi juosta, jotta saisit itse istua talven lämpimässä tuvassa ja että sitten kesällä säästäisit muutamia pennejä. Onko jäänyt lukematta vanhasta virsikirjasta se kohta, jossa sanotaan, että viimeisellä tuomiolla luontokappaleetkin kantavat ihmisten päälle.
Tämä puhe vaikutti.
— Kyllä sinä olet oikeassa, tunnusti Paavo. Laitetaan laiva.
— Se on oikein. Ryhdy vaan nyt keräämään osakkeita.
Samalla viikolla oli Paavo osakekirjoineen seutulaistensa kimpussa.
Niiden täytyi tulla siihen vakaumukseen, että sekä ajallinen että
iankaikkinen onni on suuressa vaarassa, ellei tätä laivaa hankita.
Jos se saadaan, on kaikki hyvin.
Siltasuon Lappalainen oli yrityksen hartain kannattaja, mutta ettei Paavo pääsisi poistumaan talosta parilla sanalla, asettui hän vastustajain puolelle.
— En minä kirjoita nimeäni tähän paperiin, hän sanoi.
— Minkä tähden, tiedusteli Paavo.
— Sen tähden, ettei näistä puuhista näytä tulevan loppuakaan.
— Kyllä tästä tulee loppu heti, kun saadaan tarpeeksi osakkeita, vakuutti Paavo.
— Mutta minä pelkään sinun olevan vuoden tai parin perästä puuhaamassa rautatietä.
Paavo oli pelännyt pahempaakin. Tämä häntä nauratti ja hän virkkoi:
— Jottako rautatie olisi vihattava. Sillähän pääsee kesällä ja talvella. Jospa saataisiinkin se.
— Tuostahan minä jo kuulen, sanoi vastustaja. Tuskin ennättäisi rautatie kulua yhtään, kun sinä olisit listan kanssa puuhaamassa ilmalaivaa. Ja siinä pelossa minä en halua kirjoittaa.
— Ilmalaivan pelossako, ihmetteli Paavo. Oletko sinä päästä vialla, vai luuletko minun olevan. Minäkö puuhaisin Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.
— Ei niitä puuhiaan näy edeltäpäin tietävän, epäili Lappalainen.
Eikä Paavo saanut nimeä osakelistaan ennenkuin oli aivan tosissaan vakuuttanut, ettei hän, vaikka kuinka vanhaksi eläisi, ryhdy puuhaamaan Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.