JUNNUKKA.
Kun Junnukka tuli kylään ja astui huoneeseen, hipasi hän äänetönnä hattunsa laitaa, joka merkitsi jotenkin samaa kuin hyvää päivää. Sitten hän käveli hiipettelevillä askelilla penkin luokse, istahti siihen huulet hiukan hymyssä, ikäänkuin ajattelisi: tunnetaan minut monessa talossa… minä olen Junnukka, tämän seudun työmiehiä. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan piipun, käänteli sitä, täytti tupakalla, sytytti, vetäsi muutamia savuja ja taas katseli.
Saattoi sattua, ettei hänen puolen piipun palama-aikana tarvinnut suutaan avata, mutta nyt kysäsee joku:
— Milloinka on Junnukka viimeksi vaihtanut piippua?
Näytti kuin Junnukka olisi odottanut tätä kysymystä. Hän naurahti, vilkasi piippuunsa ja virkkoi:
— En ole vaihtanut moneen päivään enkä taida vaihtaakaan. Tästä lähtee niin hyvät savut.
— Et taida uskaltaakaan, jatkaa joku. Annukka saattaisi torua.
Hänellä oli tämän niminen vaimo.
— Ei se toki saa torua.
— Kerrotaanpa sen tukistaneenkin sinua takin kaupasta.
— Valehtelevat ilman aikojaan. Ei toki aikamiestä tukisteta.
Oli hyvin tarpeellista, että Junnukka huomautti olevansa aikamies, sillä vaikka hän oli ikänsä puolesta yli kolmenkymmenen, omisti piipun, vaimon ja pari lastakin, ei häntä juuri kukaan puhutellut kuten aikamiestä, eikä hän sellaiselta näyttänytkään. Vartalon pituus oli kyllä aikamiehen, kasvotkin laihat ja pitkänpuoleiset, mutta muuten niin vähä miehuutta ilmaisevat, että pienet poikaset pitivät luonnollisena asiana puhutella häntä vertaisenaan. Tulipa ihmettelemään miten hän oli saanut vaimonkin, vieläpä niin tarmokkaan Annukan, joka kykeni huonojen kauppojen päällisiksi tukistamaan. Se oli sittenkin tapahtunut asia, vaikka Junnukka koetti sitä väittää valheeksi.
* * * * *
Sattuipa sitten kevättalvella, viimeisten jääkelien aikana, että Junnukka kohotti arvoansa. Varsinkin pienet pojat olivat aivan hämmästyneinä.
— Junnukalla on hevonen! huusivat he jokaiselle vastaantulijalle.
— Jokohan, epäilivät aikaihmiset.
— Ihan varmasti, vakuuttivat pojat. Me nähtiin ja saatiin olla reessäkin.
— Minkälainen hevonen?
— Aivan oikea hevonen. Viisitoista markkaa oli maksanut.
— Pysyikö tuo omin apuinsa seisaallaan?
— Sekö seisaallaan! Joka juoksikin! Meitä oli kolme poikaa reessä ja
Junnukka ohjasti aivan kuin juoksijata.
Pojat olivat ylpeitä Junnukan puolesta. Sehän oli jotenkin samaa kuin jos jollakin heistä olisi oma hevonen. Muut eivät niin selvästi ymmärtäneetkään sitä iloa, minkä se tuotti Junnukalle. Hän eli nyt uutta elämää, kykeni puhumaan hevoskaupoista, sai istahtaa omaan rekeensä ja ajaa minne halutti. Ja kun rekikeli oli loppumaisillaan, liikkui hän lyhyetkin matkat hevosella ja oli erittäin mielissään, jos poikaset tulivat rekeen ja kehuivat hevosta ja sen juoksua.
Mutta tämä ilo loppui lyhyeen. Vaikka Junnukka hoiti hevostaan yhtä huolellisesti kuin äiti lastaan, syötti ja harjasi parhaansa mukaan, ei se enää muutamana päivänä noussutkaan jaloilleen. Ensimäiset huolen pilvet ilmestyivät Junnukan kasvoille, ja kun hevonen eräänä aamuna, jäiden lähdön aikana, oikasi koipensa, itki hän niin hartaasti, ettei tuo kolmenkymmenen vanha ruuna ollut koskaan osannut toivoa niin sydämellistä surua kuolemansa jälkeen.
Murhemielin toimitti Junnukka hautauksen, otettuaan ensin nahkan lyhytaikaisen toveruuden muistoksi. Muisto jäikin elämään. Jokikinen päivä kiertyi puhe tähän omaan hevoseen. Piipun kaupat olivat nyt pieniä asioita. Rohkenipa hän jo puhua toisen hevosen ostamisesta ja teki siinä toivossa työtä entistä ahkerammin. Ja tämä Junnukan toivo toteutuikin, vaikka toista tietä.
Miehensä tietämättä otti Annukka hevosen nahan ladon ovelta, jonne Junnukka oli sen vesissä silmin levittänyt, möi nahkurille ja osti saamillaan rahoilla porsaan. Kun porsas kasvoi suureksi, möi hän sen ja osti lehmän, josta oli enää vaan yksi askel uuteen hevoseen.
Junnukka voi nyt puhua lehmästä ja lukeutua varallisten joukkoon. Puuttui vaan hevonen, ja siinä toivossa hän kulki kaikissa lähiseudun huutokaupoissa, joiden ilmoituksissa mainittiin annettavan luotetuille velaksi. Hyvin miehevänä hän selitti olevansa hevosen huutaja, ja kun se aika joutui, oli hän aina toisena miehenä sanomassa: vielä yksi markka. Ja se oli Junnukalle juhlahetki, kun hänen huutonsa päälle "lyötiin" ja kysyttiin: kenen huuto?
— Minun! ilmoitti Junnukka rohkeasti. Mutta sitten seurasi tällainen kysymys:
— Onko Junnukalla takausmiehet?
— Ei ole, mutta minulla on hyvä lehmä.
— Ei riitä lehmä. Kenen oli edellinen tarjous? Näin nolosti päättyi aina hevosen huuto. Hän koetti kerran onneansa pienemmässä kaupassa ja pääsikin luotettavien joukkoon. Hänelle "lyötiin" hieho ja sitä kauppaa ei peruutettu. Kotikylän pojat tulivat taas lyödyiksi hämmästyksellä.
— Tiedättekö, kun Junnukka on ostanut huutokaupasta toisen lehmän.
Vanhempi väki ei enää ivaillut, vaan joku virkkoi aivan vakavana:
— Niin se on tässä maailmassa. Junnukkata pidetään naurun-alaisena, mutta se saattaa mennä edelle monesta viisaammasta.
Vuoden kuluttua oli heillä kaksi lypsävätä lehmää, ja Annukka aikoi jo ilmoittautua meijeriosakkaaksi, mutta se puuha meni myttyyn. Junnukkaan oli tarttunut taas hevos-innostus, pahempi kuin koskaan ennen. Hän tuli syyskesällä kotiinsa niin hyvän mielen vallassa kuin olisi löytänyt suuren aarteen. Heti ovesta astuttuaan hän huudahti:
— Nyt minulla on tiedossa hevonen, nelitalvias ruuna, niin kaunis ja vireä, ettei herroilla parempaa.
— Kuka lienee taas narrannut, epäili Annukka.
— Sepä ei olekaan narria. Näreikön mökin Antti itse tuli tarjoamaan, kun sillä on toinenkin hevonen, ja sanoi, että hän saattaa tehdä kaupat vaikka tänä päivänä, kun vaan sinä suostut.
— Minäkö, sanoi Annukka. Saat kaiketi minulta ostaa, kun vaan on millä maksat ja elätät.
— Ei sille tarvitse penniäkään rahaa, hyvitteli Junnukka. Antti antaa niin hyvällä kaupalla, että tukka tukasta meidän lehmien kanssa.
— Minä jo arvasin, sanoi Annukka. Siinä mielessä se Antti meidän lehmiä sivu kulkiessaan kiittelikin, ja nyt sinä antaisit ne ruuna-kuttelosta.
— Kunhan näet, niin et sano kutteloksi, kehui Junnukka. Se on lihavakin.
— Olkoon, mutta lehmät ovat minun, päätti Annukka.
Junnukkakin tiukkeni:
— Minun ostama on toinen, hän sanoi.
— Minäpä sen maksamiseen voita säästin ja olen hoitanut ja kerännyt heiniä, että kynnet ovat verissä.
— Niitin minäkin heiniä. Ja kukas osti ja maksoi hevosen, jonka nahkalla sait porsaan, jolla ostit lehmän.
— Kukas kasvatti porsaan.
— Vähät siitä. Minun on lehmät ja minä niillä kaupat teen.
— Etpään tee!
— Teenpään!
— Nähdäänpähän. Jos hyvin intoilet, niin minä näytän, uhkasi Annukka ja nousi seisaalleen.
Silloin ei Junnukka enää uskaltanut hiiskahtaa. Hän odotteli, kunnes Annukan luonto lauhtui, ja puhui sittenkin muista asioista, aivan kuin ei riitasanaa olisi vaihdettu. Vasta toisina päivinä hän mainitsi varovasti hevosesta ja oli tuiki onnellinen, kun Annukka salli hänen sitä kiitellä. Löytyikin siitä kiittelemistä. Annukka vain kuunteli valmista. Viimein hän virkkoi:
— Saathan sinä sen sanoa vaikka kuinka hyväksi, kun en ole nähnyt.
— Minäpä tuon sen sinun nähdäksesi, innostui Junnukka.
— Mitä sinä siitä. Eikä se anna hevostaan sinun talutettavaksi.
— Antaa varmasti.
Junnukka sai uutta toivoa. Hän olisi tehnyt vaikka mitä Annukan mieliksi. Ensi yönä hän jo meni hakemaan hevosta, ja kyllä sen karva ja jouhet olivat moneen kertaan harjatut aamusella Annukan eteen tuotaessa. Kun se nyt vaan näyttäisi kyllin hyvältä.
— Kehuinko liikaa? hän puheli ja ääni pyrki vapisemaan. Onhan se niin siro, ettei ole jokaisessa talossakaan parempata. Ja entäs kun me talven tultua ajetaan omalla hevosella kirkossa ja markkinoilla… Mitä sinä niistä lehmistä suret. Minä lähden heti rekikelin tultua tukkimetsään ja liikun siellä tämän kanssa kevättalvelle, niin että meillä on rahaa ostaa kesäksi kaksikin lehmää.
— Mutta jos menee syödessä minkä saakin, epäili Annukka, vaikka huulet olivatkin jo hymyssä.
— Minä en hävitä syömällä, lupasi Junnukka. Sinulle tuon kaikki rahat, mitä jääpi yli hevosen evään ostolta. Itselleni en tahdo voitakaan.
— Jospa niin tekisit.
— Niin minä teen, vakuutti Junnukka. Ja jos en tee, niin silloin saat…
Hän oli vähällä antaa tukistamis-luvan, mutta pysäytti, että jos muuten suostuisi. Ja Annukka suostuikin.
— Jos annettaneen sillä puheella.
Ei voi kukaan kuvata Junnukan ihastusta, kun hän törmäsi taputtelemaan ruunan kaulaa ja hoki:
— Nyt sinä olet minun ja nyt sinut nimitetään Puteksi… Putte,
Putte, Putte minun Putte… meidän Putte.
— Älä nyt vielä omistele, kielteli Annukka. En minä anna lehmiä parhaana lypsyaikana.
— Milloin tahansa, kunhan annat tehdä kaupat… Putte, Putte, minun
Putte…
— Se sinun pitää myös luvata, että pysyt työssä ja viet hevosen muutamiksi viikoiksi omille laitumilleen.
— Kyllä minä pysyn, kun on Putte minun… Putte se on minun Putte, meidän Putte…
* * * * *
Junnukka ei aavistanut, kuinka vaikeata oli erillään olo Putesta kaupan päätyttyä. Oltuaan pari päivää näkemättä, tulivat tunnit niin ikävän pitkiksi, että täytyi lähteä keskellä päivää Annukan luokse juttelemaan. Oli ruvennut ripeksimään vettä ja tuulemaan pohjoisesta, joten sitä saattoi sanoa tulonsa aiheeksi.
— Missähän Puttekin sadetta pitänee, hän surkutteli.
— Menköön kuusen juurelle, sanoi Annukka.
— Kylmäpä se on sielläkin näin pohjatuulella.
— Laukkailkoon lämpimikseen.
— Pahapa siellä on metsässä laukkailla… sattuu jalka soljahtamaan puun juuren alle.
— Mikä sen nyt soljauttaa pahemmin kuin ennenkään.
— Ei sitä tiedä. Olen minä kuullut, että hevonen piehtaroidessaankin säkeytyy mätästen lomaan ja kuolee siihen.
— No, jos sinua huolettaa tapaturmat, niin sillähän siitä pääsee, kun käypi purkamassa pois koko kaupan.
Junnukka aivan hätääntyi.
— Ei, en minä sitä… ajattelin vaan, että jos olisi käydä katsomassa.
— Jo minä arvasinkin, sanoi Annukka terävästi. Anna vaan hevosen olla siellä ja mene työhösi. Minkä hyvänhuomenen sinä sille katsomalla saat…
Allapäin kävellä törpötteli Junnukka työpaikalleen. Hän asetti nyt itselleen määrätyöt kunkin päivän osalle, ja sillä tavoin tuli muutamissa päivissä niin paljo voitettua aikaa, ettei Annukka kykenisi juonittelemaan jouten juoksentelemisesta, vaikka kävisikin Puttea katsomassa. Mutta jos se sittenkin sanoo, että kauppa on purettava, koska sitä ei uskalla pitää laitumella vahtimatta. Niin se saattaisi sanoa. Junnukka oli kahden tulen välissä. Mitä tehdä, ketä totella. Eikä lopulta auttanut muu kuin mennä salaa, niin salaa syrjäteitä myöten, ett'ei kukaan lähiseutulainen näkisi häntä tällä matkalla ja sieltä kautta tieto itäisi Annukalle. Yritys onnistui. Hän sai taputella Puttea keskellä viikkojakin.
Niin kului kesä ja viimein koitti se odotettu ilon päivä, jolloin he saivat ajaa omalla hevosellaan kirkolle. Junnukka piti aivan varmana, että kaikki ihmiset huomaavat hänen Puttensa ja miten se juoksee.
— Katsoipa kanttorikin ohi mennessään Putteen, hän virkkoi mielissään Annukalle.
— Muuten ehkä sattui päätään kääntämään, sanoi Annukka.
— Minä näin, että Putteen katsoi. Annukka ei ruvennut väittämään. Olihan tämä oma hevonen hänestäkin hyvä, vaikka joka päivä ne lehmätkin muistuivat mieleen, ja usein tuli sanotuksi, että tokkohan enää saanee omasta lehmästä kirnuta. Silloin joutui aina Junnukka lohduttelemaan. Älä hätäile, hän sanoi. Kyllä me Puten kanssa lehmärahoja hankitaan. Ja tukin vetoon lähtiessään hän viime sanakseen virkkoi: jos onni on oikeallaan, niin tällä tiellä sieltä yhden lehmän hinta tulee.
* * * * *
Oli kulunut muutamia viikkoja, kun tuiskuisena iltana joulukuulla Junnukka astui mökkiinsä, pää kääreessä ja kaikin puolin kovin surkean näköisenä.
— Hyvä isä siunatkoon! huudahti Annukka. Puuko sinun pääsi on särkenyt?
Hän sai kysyä toisen ja kolmannenkin kerran, ennenkuin Junnukka urahti:
— Ei sitä puu…
— Mikäs? Sano hyvä mies, vai onko sinulta kuulokin mennyt.
— Kuulen minä, urahti taas Junnukka.
— Sano sitten, oletko sinä muutenkin särkynyt?
— Ei kun pää…
— Mikä sen särki?
— Hevonen sen…
— Putteko potkasi?
— Ei sitä Putte…
Hän alkoi pyyhkiä vesiä silmistään.
— Enpä minä uskonut sinun palautuvan noin surkeana. Sielläkö se
Puttekin seisoo tuiskussa?
— Ei se ole siellä, vastasi Junnukka ja alkoi, melkein ääneensä itkeä.
— Hyvä jumala kuitenkin! siunusteli Annukka.
Mikä sinulle on tullut. Eikö sinulla ole enää hevostakaan.
Hän hyökkää ulos ja kiertää huoneen, mutta ei siellä näkynyt mitään. Kohta hän tuli takaisin ja kysyi tiukasti, vaikka itsekin itkua pusertaen:
— Missä Putte, kun sitä ei näy?
— Kuulehan… älä suutu, rukoili toinen. Ne veivät minulta Puten…
— Veivät! Kuka ja missä?
— Markkinoilla.
— Markkinoillako? Eihän täällä ole ollut markkinoita.
— Ei täällä, vaan siellä toisessa kaupungissa.
— Ja sinä menit yksinäsi vieraan kaupungin markkinoille; Niinkö?
— Meni sinne muitakin ja ne houkuttelivat mukaansa. Sanoivat, että pistäytään vaan huvin vuoksi.
Annukka alkoi nyt vuorostaan itkeä, jolla aikaa toinen jatkoi kertomustaan.
— En minä mennessäni aikonut ruveta hevoskauppoihin, vaan kun siellä monissa miehin houkuttelivat ja sanoivat, että olen vättö mies, kun en oriiseenkaan vaihda, niin enhän minä malttanut olla vaihtamatta, kun sain kymmenen markkaa päällisiäkin. Mutta kun se entinen omistaja meni pois, niin rupesi ori niin vihaiseksi, että kiskasi hampaillaan ison haavan tuonne takaraivolle. Ja kun se sattui sellainen, niin minä vaihetin taas, kun sain kolmekymmentä markkaa väliä. Mutta se kolmas sattui semmoinen, että kaupungin herrat ottivat sen väkisin viidellä markalla ja minne lienevät vieneet.
Annukka tointui itkustaan ja virkkoi:
— Vai sitä tietä meni Putte, jolla piti hankkia lehmärahat. Näytäpä, onko sinulla nekään päällisrahat tallella.
Vastaan väittämättä luki Junnukka Annukan käteen 45 markkaa, joka itkua vastaan taistellen katseli niitä vähän aikaa äänetönnä ja sitten virkkoi:
— Siinä se on kahden lehmän hinta. Joko nyt uskot, ettei sinussa ole hevosen eikä minkään tavaran haltiata, jos sattuisit saamaankin. Joko?
— Jo, vastasi toinen itku kurkussa.