RAHAKAUPPIASTA TERVEHTIMÄSSÄ.
Isäntä Rantanen ajaa ratuutti keveässä pärelaitareessä kaupunkia kohti. Hevonen hölkkäsi tasaista tahtia ja kolmikielinen kuppitiuku soida liritteli luokissa. Matka oli puolitiessä. Alkoi jo kaupunkitunnelmat kuvastella mielessä, varsinkin sikaarit ja naukut, joita vielä siihen aikaan annettiin puotiloissa kaupanpäällisiksi.
Ollapa jo nyt hyvä ruunariima hampaissa savuamassa, hän ajatteli siinä mukavasti istuissaan. Ja saanhan minä sen, kun poikkean tuonne kauppias Kuperaiselle hevosta syöttämään. Onhan se vähän syrjässä, mutta ei kovin paljoa. Ehkäpä kutsuu ukko puheilleen ja tarjoaa tupakat aivan ilmaiseksi… Nälkäjärveläisten rahajumala… Eipäs kuollut, kiskuri, vaikka kuuluu huonona sairastaneen… Jospa menen aivan kutsumatta ukon puheille, sanon olevani rahan tarpeessa… Niin minä teenkin.
Rantanen myhäili keksinnölleen ja kiirehti ruunaansa. Kohta hän olikin kauppiaan kartanolla. Sinne oli varustettuna ulkorakennuksen seinämälle apelaatikot ja kiinnipitimet ostajain hevosille.
Ollapa joka talossa näin mukavasti, hymähti Rantanen kauroja kaataessaan. Jospa olisi kauratkin valmiina, niin ei ainakaan hevoset kanteleisi ukon päälle viime tilissä.
Hän ennätti parhaiksi saada hevosensa ruokituksi ja peitellyksi, kun itse kauppias Kuperainen kömpi rappuja alas. Rantanen kohotti hattuansa oikein juhlallisesti ja lausui:
— Hyvä päivä, herra kauppias!
— Päivää, päivää, vastasi Kuperainen ja alkoipa erityisen uteliaana tirkistellä tunteaksensa tätä näin kohteliasta ja arkailematonta tervehtijää.
— Terveisiä sieltä meidän puolelta, Savonlahdelta, lisäsi Rantanen auttaakseen kauppiaan muistia.
— Kiitoksia, kiitoksia! Nythän minä alan olla jäljillä. Onko se isäntä Rantanen?
— Sillä nimellä ne ovat muutkin nimittäneet.
— Niin, aivan oikein. Tutut miehet, tutut miehet. Minnekä matka?
— Kaupunkiin on matka, poikkesin vaan tuttuun taloon hevosta syöttämään.
— Oikein, aivan oikein. Sopii se hevonen talliinkin.
— Hyvä sillä on tuossakin.
— No mennään sitten huoneeseen. On oikein hauska tavata senkin puolen ihmisiä.
— Eikö täällä ole sattunut muita käymään?
— Kyllä, kyllä niitä aina käypi… käypi niitä väliin enempi kuin toivoisikaan… Mutta niillä on väli miehillä ja miehillä… Turkki naulaan ja sitten istumaan… Tässä on tupakkaa… Eipä kestä kiittää… Niin, mistä minä puhuinkaan?
— Että miehillä on väli.
— Niin, aivan oikein. Miehillä on väli. Jos kysyt yhdeltä, miten on se ja se asia, niin rehellinen mies katsoo rohkeasti silmiin ja sanoo yrkäilemättä, että niin on asia. Tulee toinen mies, kysyt siltä miten on se asia. Niin ja niin hyvästi on muka asiat. Mutta tämä mies ei katso suoraan silmiin eikä sano sanottavaansa rohkeasti. Se on niitä miehiänsä, joille en tarjoa tupakkatakaan, jopa että rahoja uskoisin.
— Niitä ehkä ujostuttaa ilmaista köyhyyttään.
— Vielä niitä mikä ujostuttaa. Valehdella vaan pitää rahaa saadakseen. Mutta minä näen miehen silmistä, milloin se valehtelee. Ne Savonlahden pitäjään miehet ovat yleensä rehellisiä miehiä.
— Onhan siellä koetettu totuuden tynkää säilytellä, vaikka paha se on kulumaan, nauratteli Rantanen. Monella on suuri halu hiukan kaunistella tai korjailla muilta kuulemiansa asioita. Nytkin tänä talvena liikkui siellä huhu, että kauppias on sairastanut ja vielä hyvin huonona. Olikohan siinä puheessa mitään perää?
— Se on ollut ihan totista totta, tunnusti Kuperainen. Minä olin niin huonona, että kaikki, yksin tohtorikin, luuli kuoleman tulevan.
— Niin puhuttiin sielläkin yleisesti. Nyt ovat siihen lisänneet, että kauppias on tämän sairauden perästä ruvennut lainaamaan rahaa tavallisella korolla. Ehkä on sekin totta.
— Se ei ole enää totta, kielsi Kuperainen päätään pudistellen. Se on jo puhdasta valetta. Sitä en tee elämässä enkä kuolemassa… Ja vähätpä siitä, onko ne sen seutulaiset vaurastumaan vaiko köyhtymään päin?
— Jotkut vähän vaurastuvat, mutta enin osa taitaa pysytellä tasapainossa.
— Hyvä se on sekin, jos tasapainossa. Täällä on monen miehen paperi.
Ovatko ne Niemen Niiraset vaurastumaan päin?
— Ehkä vähän sinne päin.
— Hyvä, hyvä. Entäs Lammin Nousiaiset?
— Tasallaan taitavat pysytellä.
— Kunhan pysyisivät, kunhan pysyisivät.
— Muistaako kauppias kaikki velkamiehensä näin ulkoa, kirjasta katsomatta? kysyi Rantanen.
— Mikä ne kaikki muistaa.
— Onkohan se Heikki Hentiläinen maksava tänne?
— En jaksa muistaa. Vaan miksikä sitä kysyt? Mikä sillä on?
— Ei erittäin mitään. Näyttää vaan siltä että se köyhtyy.
— Vai köyhtyy! Se saattaisi olla maksava ja köyhtyy.
Kuperainen otti hyllyltä paksun nimikirjan, selaili sen lehtiä ja sormeansa vetäen poikki nimien toisteli harvakseen:
— Heikki Hentiläinen… Heikki Hentiläinen. Mikähän helvetin Heikki Hentiläinen sekin on, joka köyhtyy… Heikki Hentiläi… ja tuossa se nyt on sama kappale… Onhan se vielä velkaa, sata markkaa, ja nyt köyhtyy. Millä juuttaan kurilla se on saanutkin? Enpä minä usein anna niin köyhtymisen partaalla oleville ilman takausta. Sillä on ollut aikaisemmin puolustuslause varallisuudesta. Se on merkittynä tänne kirjaan. Mihinkähän minä olen sen pistänyt, että näkisi kuka sen on antanut? Minä olen luottanut sen Savonlahden papin antamiin varallisuustodistuksiin tähän asti.
— Jospa tämä Hentiläinen on saanutkin todistuksensa muilta, huomautti Rantanen. Se muutti Nälkäjärven seurakunnasta viime syksynä.
— Nyt minä sen ymmärrän! huudahti Kuperainen. Nälkäjärven papit ovat pässinpäitä teidän papin rinnalla. Ne kirjoitella lotikoittelevat todistukseensa, että tämä on hyvämaineinen, rokotettu ja ripillä käynyt. Mitä helvettiä minä näillä tiedoilla teen! Se on minulle yhdentekevä, vaikka ei olisi nähnytkään ripillä käynyttä. Se on pääasia, että onko sillä varoja lunastaa vekselinsä. Ja teidän pitäjään pappi on kunnon mies. Se ei kirjoittele muuta kuin että tämä mies vastaa niin ja niin suuren velan.
— Ehkä ne Nälkäjärven papit arvelevat, että kyllä se hyvämaineinen ja ripillä käynyt mies maksaa velkansa, virkkoi Rantanen salaa naurahdellen.
— Nähdään se nyt tuosta Hentiläisestä, kiivastui Kuperainen. Minä en ota pennin arvosta niitä rokotuksia ja ripityksiä, jos sillä ei muuta ole. Onko sillä oma maa?
— On sillä ollut, vaan se on jo muiden nimissä.
— Entä eläimiä?
— Muiden nimissä ne ovat nekin.
— No eikö sillä ole enää mitään omissa nimissään?
— On sillä lapsia.
— Lapsia! Mikä hyöty minulle niistä on?
— Eipä tiedä, jos lapsista tulee niin kykeneviä, että maksavat isänsäkin velat.
— Ei minun rahani jouda siellä seisomaan, niiden pitää olla liikkeessä.
— Mutta kun ne pyrkivät liikkeessä häviämään, niin eikö olisi parempi pitää pankissa.
— Minäkö tyytyisin niihin rippeisiin, mitä pankki antaa! Ei ikinä.
Nahjukset pitäkööt rahojaan pankissa, vaan en minä.
— Ennenkö lainaatte Heikki Hentiläisellekin!
— En toista kertaa sille, mutta on niitä muitakin miehiä.
— Jokohan minäkin saisin?
— Arvele tuota. Vaikka tuhansia, jos tarvitset.
— En minä tuhansiin asti, vaan viisisataa otan, jos korolla sovitaan.
— Sovitaan niillä. Kun otat siihen yhteen sen Hentiläisen paperin täydestä arvostaan, niin saat puoleksi vuodeksi kahdeksalla korolla. Voitko sanoa nylkyriksi?
— Ei pahasti, jos vaan sovitaan Hentiläisen paperin täysiarvosta.
— Se on selvä paperi. Siirretään sinulle… Jatka tupakkata.
Kuperainen meni laatikolleen ja selaili tyytyväisenä papereitaan. Rantanen sytytti uuden sikarin ja otti hatun käteensä, ettei olisi hakemisessa, jos tulee kiire lähtö.
— Tuossa se on, virkkoi Kuperainen. Joko kirjoitan siirron… voiton ja tappion uhalla?
— Eikä tarvitse kirjoittaa, jos se arvostaan tulee.
— Mutta ei tämä ole siirtämättä sinulle mistään arvosta.
— On se roskapaperin arvosta.
Kuperainen katsoi tuimasti.
— Mitä sinä puhut? Tämähän on sadan markan arvopaperi.
— Ei sen numeroilla ole mitään arvoa, väitti Rantanen.
— No otatko vai…?
— Otan paperin arvosta.
— Mene hiiteen paperin arvoinesi. Ei sinulla ole rahantarvista.
Kuperainen vei laatikkoon arvopaperinsa ja katseli vähän kierosti vieraaseensa. Tämä arvasi viisaimmaksi lähteä tielle ja nousten seisomaan virkkoi:
— Ei taida siitä rahan lainuusta tulla mitään.
— Ei tule. Eläkä vasta mainitse leikilläsikään rahan lainaamisesta, jos et tarvitse.
— Eikö siihen asiaan leikki sovi? kysäsi Rantanen naurahtaen.
— Ei siihen sovi. Minä en halua puhella raha-asioista niiden kanssa, jotka uskaltavat tinkiä.
— Minä luulin, ettei kauppias pane pahaksi tinkimistäkään.
— Se on toista muun tavaran kaupassa, ostajalla on lupa tinkiä, mutta ei myöjällä. Ja puhtaan rahan kaupassa olen minä ostajana.
— Siinä se on meillä erimielisyys, virkkoi Rantanen. Minäkin luulin olevani Hentiläisen paperin ostaja.
— Niin, niin; olithan sinä tavallaan, mutta kun minä ennätin ajatella toisin, niin ei sitä käy muuttaminen. No poikkea talossa vastakin, että saisi tietää kuka rikastuu.
— Onhan se luottamustoimi, naurahteli Rantanen. Saanenko antaa varallisuustodistuksiakin?
— Anna vaan, lupasi Kuperainen. Mutta muista se, ettei siinä saa olla joutavia laverruksia lapsista ja muista.
He erosivat hyvinä ystävinä, ja Rantanen lähti ajelemaan kaupunkia kohti vedellen sikariansa.