KOHTAUS.
Pekka Rytkösellä oli valtamaantien varrella pieni mökki, jossa hän on Karoliinansa kanssa asunut aina siitä lähtien, kun kävivät "vannetta puristamassa" ja lupaamassa auttaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Kun he ovat pysyneet uskollisina toisilleen ja hyvissä väleissä naapuritalojensa kanssa, joiden palvelijoina olivat ennen olleet, niin ei heiltä ole työ eikä leipä puuttunutkaan. Mutta heidän keskinäinen hyvä sopunsa, varsinkin yksimielisyys, yritti mennä aivan pilalle, kun nykyajan aatteiden mukaan köyhät nousivat vaatimaan oikeuksiansa. Pekka kuunteli niitä puheita ainoastaan toisella korvallaan, mutta Karoliina oli kiihkeämpi ja kiepsautti pois huivinkin korviensa päältä, kun mökkiin poikennut puoluepuhuja alkoi kaivella rikasten syntiluetteloa. Vähitellen hän edistyi niin paljo tiedossa, että kykeni puhumaan "roletaarien" taistelusta "kapitalisteja" vastaan. Jopa hän kerran selitti aivan tolkussaan Pekalle, miten nuo kapitalisti-porvarit anastavat heidän vaivannäkönsä.
— Hym, vai niin, hymähti Pekka. Mitä ne ovat sinultakin anastaneet?
Karoliinaa harmitti tämä Pekan porvarillisuus ja hän kivahti:
— Minultako! Vähäkö minä niille tein työtä nuorena ollessani.
— Joutenko sinua olisi pitänyt elättää?
— Ennemmin jouten kuin sellaisella palkalla, päätteli Karoliina. Ja vähäkö sinä olet tehnyt ja yhäkin teet, kun vaan rikkaat sinua hyvittelevät.
Pekka vain hymähteli ja virkkoi:
— Niinhän minä olen tehnyt ja teen edeskin päin, sillä tehdystä näkyy aina jotain tulevan, vaan tekemättömästä ei mitään.
— Tulee siitä rikkaille…
Karoliina keskeytti lauseensa, sillä vieras, tuntematon mies pistäytyi tupaan. Se oli nuori, jotenkin hyvissä vaatteissa oleva mies. Karoliinaa vähän hävetti, että jos se luulee hänen riidelleen, ja alkoi hyvin sävyisällä äänellä kysellä mistä vieras on.
— Tuolta minä olen Etelä-Suomesta, vastasi tämä.
Kyselyjen kautta selvisi, että mies palautui Pohjolasta ja oli poikennut mökkiin pyytämään ruokaa rahalla.
— Ne on niin kuivat ruuat näin pienissä paikoissa, selitti Karoliina. Olisihan tässä lähellä suuria taloja, joissa on antaa uutta jos kystäkin.
— Niin, jos antavat, sanoi vieras. Ja vaikkapa antaisivatkin, niin en sittenkään mene heitä pokkuroimaan, sillä minä tunnen rikkaat liiankin hyvin. Ne ovat kaikki niitä proletaarien sortajia.
Karoliina naurahti mielissään ja virkkoi:
— Vai on vieras tullut sellaiseen käsitykseen rikkaista. Tämä meidän mies se ei niitä moiti. Niistä tämä on hyvänsä löytänyt ja niiden takinliepeessä tämä kulkee.
Vieras ei tahtonut kovin kovasti painostaa mökin isäntääkään, joskin on jäänyt jälelle ajastaan, vaan puheli rauhallisesti.
— Niinhän täällä on moni muu kulkenut, kunnes on saanut silmänsä auki. Harvassa sentään löytyy enää proletaareja, jotka eivät oivaltaisi, että luokkarajat ovat pidettävät selvinä. Tuolla suurissa savottatöissä sen oppii, jos ei missään muualla. Oletteko ollut koskaan niissä?
Vieras teki tämän kysymyksen Pekalle, joka oli noussut jonnekin lähteäkseen.
— En ole ollut savottatöissä, vastasi Pekka.
— Tarvitsis olla, vakuutti vieras.
— Mahtaisipa tarvita.
Pekka ei joutanut pitempään keskusteluun. Hänellä oli parin virstan päässä asuvan sepän pajalla viikate vasarrettavana, ja se oli haettava sieltä, sillä heinäaika lähestyi. Paluumatkalla tuli mökkiin jäänyt vieras vastaan. Pekka ei tuntenut erityistä vetovoimaa seisahtua sitä puhuttelemaan, mutta vieras pysähtyi ja virkkoi:
— Minä söin ja vaimonne määräsi vain viisitoista penniä ruuasta. Mutta minulle sattui kaksikymmentäviisi penniä pientä rahaa ja vaimollanne ei ollut vastata.
— Eipä taitanut olla, sanoi Pekka. Ehkäpä minulla on.
Hän kaivoi kukkaronsa ja löysi sieltä kymmenpennisen, jonka pisti miehelle. Nyt he erosivat ja Pekka käveli mökilleen.
Karoliina oli siellä pyyhkimässä pöytää ja heti oven avattua kääntyi kysymään:
— Tuliko se mies sinua vastaan?
— Tuli, vastasi Pekka, ja minä annoin sille kymmenpennisen, kun sinulla ei kuulunut olleen vastata viisikolmattaisesta.
— Mistä viisikolmattaisesta? Maksamatta se roikale meni.
— Niinkö, ihmetteli Pekka. Maksaneensa minulle sanoi ja uskonhan minä miestä tuon verran.
— Niin, sinä uskot kaikkia, torui Karoliina. Nyt se söi minulta ilmaiseksi ja sinulta vei kymmenen penniä. Jo sinäkin olit…
— Tuo yksi lantti ei ansaitse pitkältä puhua, keskeytti Pekka. Oppia tämä on minulle ja pitäisi sen olla sinullekin. Tuo mies, jota nyt nimitit roikaleeksi, oli tunti takaperin parhaita miehiä ja minä tuollainen pilkattava rikasten turkinhelmassa ryömijä. Sinä olet koko viime talven ja tämän kesää ihaillut noiden tuonlaisten, muka köyhien ystävien puheita ja niiden mukana panetellut talollisia, jotka kovalla työllä koettavat rehellisesti elättää itseänsä ja muitakin. Minä olen ollut tyhmä ja tollo, kun en ole huutanut samaa. Sinä olet puhunut proletaareista, miten ne elättävät muita. Nyt näit sen oikean proletaarisi, ja näit senkin, elättääkö se muita. Tehneekö vieläkin mielesi kulkea niiden turkinliepeessä. Minä en kulje ja ennemmin jään tyhmäksi, ennenkuin lähden savotoihin oppimaan miten työansiot juodaan ja sitten köyhistä mökeistä syödään ilmaiseksi. Minä toivoisin, että sinäkin pysyisit erilläsi koko sakista.
Karoliina ei virkkanut myöten eikä vastaan. Häntä harmitti, että sattuikin tuon vieraan tupaan tullessa olemaan puhe näistä asioista. Nyt tuota Pekkaa ei käännytä enää mikään, vaikka itsekin pysyisi aatteelle uskollisena. Jos voisi saada selville, ettei tuo mies ollut oikea proletaari, joksi sitä Pekka väittää. Mutta jos se on oikea, niin mitä tässä osaa uskoa.
Karoliinan kuunteluhalu laimeni, eikä hän enää ollut oikein hetas ruokaa laittamaan, vaikka pyytäjä olisi osannut puhua proletaaristakin.