SUUTTUU SUUNNANKIN MIES.
Kun Kalle Kovanen erosi palveluspaikastaan ja otti vaimon, ei hänellä ollut sen suurempia takavarikoita kuin vaatteensa ja kirves. Mutta hän tunsi jäntevyyttä jäsenissään ja arveli, että ehkäpä tässä eletään, kun puristaa kovasti kirvesvartta. Sitä hän sitten puristikin talven ajat läpeensä ja kesät lapion ja viitakkeen vartta. Hän eli näillä ryskätöillä yhtä hyvästi kuin nekin, jotka kykenivät kirvestään käyttelemään tuottavammissa rakennustöissä. Mutta kun leipäkannikan kuluttajain luku alkoi hipua yli puolen tusinan, niin jopa kohosi Kovasen käsi korvalliselle. Ennen oli jauhosäkillä päässyt kuukauden ja enemmänkin, mutta nyt siitä alkoi pohja paistaa parin, kolmen viikon perästä. Olihan hänellä apulaisia joutumassa, terveitä ja virkeitä poikia, mutta ne olivat nuoria ja tarvitsivat käydä kansakoulua. Viimein sai vanhin oppimääränsä suorittaneeksi. Nyt meni Kovanen lähistöllä asuvan sahanomistajan luokse kysymään olisiko täällä hänen pojalleen sopivaa työtä.
— Onhan täällä työtä, jos vaan poika haluaa tehdä, sanoi sahan isäntä.
— Sittenpähän näkisi haluaako, sanoi Kovanen. Sen kumminkin lupaan, että jos poika on laiska tai tottelematon, niin lähettäkää pois samana päivänä.
— Onko niin, sanoi sahan isäntä. Sellainen lupa panee aavistamaan, että poika on kunnon poika.
— En rupea kehumaan, mutta kunnollisesti tuo kävi kansakoulun.
— Se on aina parempi, virkkoi sahan isäntä. Antaa pojan tulla aivan heti.
Asia oli sillä päätetty.
Viikon kuluttua kävi Kovanen kysymässä miten hänen poikansa on käyttäytynyt.
— Ahkerampaa ja kunnollisempaa poikaa meillä ei ole ollut milloinkaan, sanoi lähin työnjohtaja.
Kovanen ei ollut koskaan palannut kotiinsa tyytyväisemmällä mielellä. Ja viikko eteenpäin hän oli vieläkin tyytyväisempi, kun sai tuoda vaimolleen poikansa ansaitseman jauhosäkin.
— Ei näy tarvitsevan katua nuorena naimistaan, hän virkkoi iloisena.
— Joko sinä yritit katua? kysyi vaimo.
— Jopa yritin. Mutta nyt kun meitä on kaksi miestä hankkimassa, niin laulellaan taas.
Se ei ollut tyhjää kehumista. Elämä todellakin alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Jo ylettyi joku markka henkisiinkin harrastuksiin. Kun tarjottiin työväen lehteä, niin hän tilasi sen. Hän alkoi tuntea olevansa yhteiskunnan jäsen niinkuin muutkin ja melkein häpesi sitä, ettei ollut edellisinä vuosina joutanut ajattelemaan juuri muuta kuin joukolleen leivän hankkimista. Nyt saattoi pistäytyä työväen kokouksissakin, jonne niin halulla pyydettiin tulemaan. Kuuntelijana hän siellä tosin oli, eikä alussa oikein ymmärtänyt, mitä varten ne pitivät niin kovin suurta melua. Kaikki valta pitää tulla työväelle, joka tekee raskaimmat työt. Niin ne huutivat. Ja sitten alas porvarit.
— Eikö tämä ole joutavata tällainen touhu, hän arveli naapurimökin
Kustolle. Mitä valtaa me tarvitaan, kunhan tullaan hyvästi toimeen.
— Sinussa on vielä porvaria, sanoi Kusto, joka oli kiivaimpia sosialisteja. Valtaa me etupäässä tarvitaan, muuten porvarit laativat lait oman mielensä mukaan, joilla sortavat ja näännyttävät köyhälistöä.
— Eihän nuo ole ennenkään tehneet niin hulluja lakeja, sanoi Kovanen.
— Vähäkö ovat tehneet, väitti Kusto. Kaikki porvarien lait ovat puristuslakeja. Ainoat oikeat lait ovat ne, jotka sosialidemokraatit laativat. Lue enemmän meidän kirjallisuutta, niin tiedät paremmin.
Kovanen huomasi joutuvansa vihattavaksi, jos yhäkin väittää vastaan, ja taipui ostamaan niitä kirjasia, joissa selitettiin samaa asiaa. Hän alkoi vähitellen taipua uskomaan, että oikeassa ne taitavat olla.
* * * * *
Oli tullut entistä enemmän vilkkautta pieniinkin mökkeihin, sillä eduskunta oli taas hajoitettu ja määrätty uudet vaalit. Tuskin kului yhtään iltaa, ettei joku tullut Kovasenkin tuvalle selvittämään miten nyt on tehtävä, miten toimittava.
— Nyt otetaan porvareilta viimeisetkin edustajapaikat ja lähetetään oman paikkakunnan miehiä, intoili naapurimökin Kusto.
— Kukapa täällä niin viisas olisi, uskalsi Kovanen epäillä.
— Kuka tahansa, joka vaan ajaa meidän asiata, päätteli Kusto. Sinäkin olisit monta vertaa kykenevämpi kuin viisainkin porvari. Et ainakaan äänestäisi puristuslakien puolesta.
— Ei minusta ole sinne, sanoi Kovanen. Mutta sinä siellä kyllä kykenisit puhumaan, jos valitsisivat.
— Mitä sinä minusta, esteli Kusto mielissään. Kuka se oman kylän miestä äänestäisi. Mutta lähtäänhän sunnuntaina sinne suureen kokoukseen, jossa ehdokkaita asetellaan. Ja meidän pitää asettaa ehdolle uudet miehet. Viime kerrallakin valittiin äänettömiä tuppisuita. Mikä sen tietää mitä ne äänestävätkin. Nyt asetetaan tiettyjä oman seudun miehiä, jotka uskaltavat puhua suunsa puhtaaksi. Niin kai sinäkin tahdot.
— Niin toki.
He menivät suureen kokoukseen ja Kustoa todellakin mainittiin siellä varamiehenä. Tästä tämä niin innostui, että riensi ulkokylien kokouksiin, ja Kovanen oli saatava mukaan. Jos ei muuten saanut lähtemään, niin Kusto pani hevosensa, ja tottahan nyt valmiiseen kyytiin piti lähteä.
Tämän touhun kanssa supistuivat ansiot niin vähiin, että Kovanen viimein kyllästyi ja virkkoi:
— Ei tällä eletä. Nyt täytyy lähteä tukinhakkuuseen.
— En minä vielä malta lähteä, sanoi Kusto. Mutta tulen minä sinne pariksi viikoksi vaalien edellä.
Kovanen ei odottanut. Hän nakkasi kontin ja kirveen olalleen ja painautui Suojärven salolle. Mutta sama touhu oli sielläkin. Tuon tuostakin tuotiin ilmoitus, että lähikylälle on tullut etevä työväen puhuja, jota pitää mennä kuulemaan. Kovanenkin meni ensimäisellä kerralla, mutta kun sai pari pitkää tuntia seista ja peninkulman verran hiihtää pimeässä yössä, niin päätti vasta painautua nukkumaan.
Ehkäpä hän olisi muiden kehoituksilla pysynytkin päätöksessään, mutta kun Kusto joutui ja vaalien edellisellä viikolla tuli vielä yksi puhuja, niin pitihän sinne lähteä. Se olikin kaikista puheista kiivain. Siinä kasattiin kaikki kurjuus ja köyhyys porvarien niskaan. Ne olivat petojakin pahempia. Peto raatelee ainoastaan kynsillään ja hampaillaan, mutta porvareilla on kymmenetkin kiristyslait, vankilat ja poliisit. Peto on armelias, se lopettaa uhrinsa kärsimykset, mutta porvari ei ole niin armollinen. Se rientää auttamaan sen verran, että henki vielä säilyisi ja kärsimystä kestäisi. Sitä varten se rakentaa köyhäintalot ja palkkaa lääkärit ja papit, jotka pitävät henkeä yllä ja kehoittavat kärsimään.
Alkupuoli oli tuollaista ja lopussa lausuttiin hirveitä tuomioita niille, jotka jäävät pois äänestyksestä taikka äänestävät porvareita. Ihan viimeiseksi näytettiin se lista, johon punainen viiva on vedettävä.
Täynnä vaali-intoa palasivat tukkimiehet majapaikoilleen.
— Menikö hukkaan jalkavaivasi? kysyi Kovasen naapuri, Kusto. Nyt kuultiin mitä on porvarit, niiden lait ja laitokset. Nyt ei ole kukaan epätietoinen ketä äänestetään.
— Olisi tuon uskonut vähemmälläkin, virkkoi siihen Kovanen.
* * * * *
Vaalipäivän aattona palasivat naapurukset tukkityöstä ja Kovanen pyysi poikkeamaan sahan isännän kaupassa, että saisi jauhosäkin menemään hevosessa. Kusto taipui siihen mielellään. Mutta kun kaupan kartanolla sattui olemaan miehiä, jäi Kusto sinne väittelemään vaaliasioista sinä aikana, kun Kovanen osteli ostoksiaan.
Kovanen osti ensiksikin sarkaa itselleen ja pojilleen, sitten palttinata ja kenkätarpeita.
— Jauhosäkin minä otan pojan työn nimiin, ei näy siihen rahat riittävän, hän virkkoi lopuksi.
— Kyllä se sopisi muuten, mutta poika ei ole ollut enää pariin viikkoon meidän työssä, sanoi puotimies.
— Lähtikö se pois vai tuliko kipeäksi? kysyi Kovanen ihmetellen.
— Ei, mutta muuten se on täytynyt laittaa pois.
— Minkä vuoksi?
— Isäntä sen parhaiten tietää, käykää häneltä kysymässä.
Kovanen meni kiivaana miehenä isännän puheille.
— Poisko minun poikani kuulutaan laitetun sahan työstä?
— Niin täytyi laittaa, ikävä kyllä, sanoi isäntä. Nyt juuri on astunut voimaan sellainen laki, ettei saa pitää alaikäisiä tehtaan työssä. Tänne tuli sellainen ammattitarkastelija, joka käski pois ja uhkasi sakottaa, jos vastakin otetaan.
— Kuka on laittanut sellaisen lain ja sellaiset tarkastelijat? kysyi
Kovanen kiivaasti.
Isännän selitellessä oli hänen mieleensä iskenyt ajatus porvarien puristuslaista, joista oli viime aikoina niin paljon kuullut.
— Kyllä ne ovat teidän itsenne laatimia niin lait kuin tarkastelijatkin, sanoi sahan isäntä rauhallisesti.
— Kenenkä teidän?
— Teidän työväen, eli toisin sanoen sosialistiakitaattorien, joita työväki äänestää eduskuntaan.
— Niidenkö laatimia… en usko.
— Jos et usko, niin lue tästä, sanoi isäntä ja otti hyllystä painetun vihkosen. Tässä se laki on ja katso vaan vuosiluvuista, niin näet että se on laadittu aivan sosialisti-eduskunnan aikana ja juuri heidän kiivaista vaatimuksistaan. Ja eikä se siihen pääty, saat uskoa, vielä ne laativat sellaisiakin lakeja, ettei aikuisetkaan saa tehdä työtä niinkuin itse tahtovat.
— Kaikkia minä kuulen, tuskaili Kovanen. Mitä ne aikoo…
— Ne suojelevat työväkeä rasittumasta. Poika muka rasittuu siinä, kun latoo pieniä rimahalkoja pinoon.
— Vie… Kovaselta pääsi kirous.
— Saanko minä lainaan tuon vihkon?
— Saat tämän aivan omaksesi, on täällä toinenkin.
— Hyvä on… Vieläköön nuo… minua sokaisevat.
Hänen täytyi päästä väljempään paikkaan. Kartanolle tultuaan hän alkoi kiroilla niin karvaasti, että kaikki keräytyivät hänen ympärilleen.
— Mikä sinulle tuli? kyseli Kusto ihmetellen.
— Mikä… Kun poika on ajettu pois työstä ja nyt jäi jauhosäkki saamatta.
— No niin, ilakoi Kusto. Sitä ne porvarit tekevät.
— Porvaritko… Pidä sinä turpasi kiinni… Siinä ei ole porvarien syytä, vaan niitä h—n halunkkeja, niitä sosialistien akitaattoreja minä haluaisin tavata ja kysyä, että tämäkö se on sitä nälkäisille leivän laittamista, kun heidän asetuksiensa tautta minun poikani ajetaan pois työstä.
— Nyt sinua ovat porvarit narranneet, väitti Kusto. Ei sosialistit laita sellaisia lakeja.
— Sinäkin muka tiedät, kivahti Kovanen. Se on tuossa se asetus, jonka tähden minun poikani on ajettu työstä, ja se laki on sosialistien laittama, siitä et pääse mihinkään. Se kuuluu muka suojelevan työväkeä rasittumasta liika nuorena. Ne eivät saa enää halkojakaan latoa, saanevatko tuoda tupaankaan. Niitä pitää elättää aivan jouten ja kasvattaa niistä yhtä laiskoja roikaleita kuin ne akitaattorit itsekin ovat. Tokko saanevat kättä työhön laskea, ennenkuin ovat ensi työkseen äänestäneet heitä eduskuntaan yhtä hyviä uusia lakeja laatimaan. Ne ovatkin vaahdossa-suin huutaneet miten porvareilta otetaan valta ja sitten tehdään ne ihanat lait. Siinä se nyt on jo yksi ihana laki, ja sen siunauksesta minä saan kävellä kotiini ilman leipäjauhoja.
— Ereys siinä on sinulla, väitti Kusto.
— On siinä se ereys, että harmittaa, kun minäkin noita kuuntelin, vieläpä uskoin, että ne, oikeita asioita ajavat. Mutta kyllä minä ne nyt tunnen ja toivoisin, että joku armelias ihminen upottaisi joka ikisen akutaattorin järven syvimpään paikkaan, jossa eivät olisi nuotta-apajiakaan pilaamassa.
— Älä puhu liikoja, kielteli Kusto.
— En ole puhunut tarpeeksikaan, kivahti Kovanen ja lähti astumaan.
Kusto meni kääntämään hevostaan tielle ja huusi:
— Tule rekeen!
— Omia matkojanipa olen taas ajatellut kävellä, virkkoi Kovanen eikä kääntänyt päätänsäkään.