TOISEN LANKONSA APULAISENA.
Jo vanhanaikaisessa katekismuksessa oli vakava varoitus siitä, ettei pidä kenenkään hyvää nimeä eikä arvoa millään tavalla turmella. Tämän oli Metkakin lukenut jo koulupoikana, mutta vasta lankonsa huomautuksesta hän oikein käsitti, miten varovainen siinä asiassa täytyy olla. Siksipä hän matkustaessaan toisen lankonsa, maalla asuvan kihlakunnan tuomarin luokse, tilasi viimeisestä majatalosta kaksi hevosta. Tosin eivät ajopelit olleet kahdelle hevoselle varustetut, mutta kun kyytimies solmeili köydenpään vara-aisaksi, niin kaksivaljakko siitä tuli kuin tulikin. Vastaan tulevat väistyivät hyvin kunnioittavasti tien syrjälle.
Valjakon lähestyessä määräpaikkaa istui arvoisa lanko, kihlakunnan tuomari, pöytänsä ääressä ikkunan edessä, josta näki etäälle koivukujaa pitkin. Huomasipa hänkin kaksivaljakon.
— Kukahan sieltä kahdella hevosella tulee, hän virkahti.
Ylhäiset tuttavat muistuivat mieleen ja hän nousi mennäkseen muuttamaan päällensä juhlallisempaa pukua. Katsahti kumminkin vielä kerran kujalle, ja kun ajopelit näyttivät kovin kapeilta, niin jäi odottamaan. Eivät nuo olleet vaunut, mutta mitkä ne sitten olivat. Nyt ne jo lähestyivät taloa ja kyytimies hyppäsi avaamaan porttia. Tuomari asetti rillit nenälleen.
— No, mutta kenet minä näen… Metka totisesti…!
Tuomarin huudahdus osoitti, ettei kaksivaljakko ollut turhan tautta. Arvoa se lisäsi. Kyytimieskin teki mitä vähänkin osasi herransa avustukseksi rattailta laskeutuessa. Epäilemättä oli tämä suuri herra, jonka näki siitäkin, että tuomari itse seisoi rappusilla vastaanottamassa.
Kyytimies alkoi kääntää hevosiaan, joita tuomari yhäkin katseli, ja pistettyään Metkalle kättä, kysyi:
— Mikä rakkine se on tuo?
— Mikä tuo?
— Tuo jolla tulit.
— Etkö ole ennen nähnyt parihevosia?
— En tuollaisten kyytikärrien edessä ole nähnyt enkä ymmärrä mitä varten niitä on kaksi.
— Luulinpa sinun ymmärtävän, ettei kihlakunnan tuomarin kotiin sovi ajaa yhdellä hevosella.
— Siitäkö tämä johtuukin!
— Ajattelitko minun itseni vuoksi?
— En tässä osannut ajatella mitään, ihmettelin vaan, mutta nythän minä ymmärrän, että tämä on "hunööri" minulle.
— Tietysti sinulle ja tottahan nyt mielihyvällä maksat kyytimiehelle palkan.
— Kukapa ei näin harvinaisesta kunnioituksesta maksaisi vaikka paljonkin.
Kohta tiesivät muutkin pitäjän herrat miten arvokkaasti heidän uusi tuttavansa on saapunut. Ja kun Metka viipyi paikkakunnalla, niin ei hän jättänyt muitakaan aivan osattomiksi samansuuntaisista "hunööreistä".
Metkan tulo sattui otolliseen aikaan. Entinen kirjuri oli kuollut, ja kukapa hänen paikalleen olisi ollut soveliaampi. Hän pääsi heti kohta työhön, ja kun istuntokausi joutui, tuli hänen toimia pöytäkirjan pitäjänä, joka oli paljoa arvokkaampaa kuin jäljennösten kirjoittaminen kaupunkilangon luona. Muutenkin oli maaelämä muhkeampaa. Hauskoja toti-iltoja vietettiin tuon tuostakin, joihin pitäjän herrat kokoontuivat. Se oli toista kuin ryyppyjen naukkiminen jossain nurkkakapakassa. Metka olisi vaan toivonut, että jokainen ilta olisi ollut toti- ilta. Onhan yksi päivä yhtä hyvä kuin toinenkin. Hän huomautti tästä lankoansa, mutta tämä katsoi sen mahdottomaksi ja virkkoi: mistä sitä riittäisi, hyvä kun kerran viikossakaan.
Metka jäi siihen käsitykseen, että suurimpana esteenä oli aineen puute. Kuka vaan sen poistaisi, niin olisi kaikki hyvin. Ja tulikin se kerran poistetuksi. Lanko laittoi hänet ennen käräjien alkamista ostamaan kaupungista leimamerkkejä ja antoi sitä varten viisisatasen. Kyyti oli kotoa, samoin eväät, joten ei rahaa muuhun tarvinnutkaan. Oli käytävä kiireesti, joten tehtiin varma määrä milloin on jouduttava takaisin. Metka oli aivan samaa mieltä ja meni heti kaupunkiin tultua toimittelemaan asioitansa. Ensimäinen ja tärkein oli tietysti konjakkikauppa.
— Tunnettehan minut… hän esitteli itsensä ja käski mittaamaan kaksi kannua parasta konjakkia sekä merkitsemään hänen laskuunsa.
— Kyllä herra tunnetaan, sanoi myöjä, mutta konjakkia ei anneta laskuun.
Jos tällainen vastaus olisi annettu kotikaupungissa, ei hän olisi yhtään ihmetellyt, mutta kun täällä pienessä, vähemmän tunnetussa kaupungissa rohjettiin sanoa tuolla tavalla, niin se oli jo liikaa.
— Vai ei anneta, sanoi Metka arvonsa tuntevalla äänenpainolla. Onkos teillä sellainen astia, joka maksaa viisisataa markkaa.
— On, jos vaan herralla on rahaa.
Metka levitti pöydälle viisisatasen ja ilmoitti mihin astia on tuotava.
— Ja sen pitää olla hyvää, hän muistutti lähtiessään.
— Parasta mitä löytyy, vakuutti myöjä.
Nyt hän meni leimamerkkien myymälään ja esitteli itsensä.
— Varmaan tunnette kihlakunnan tuomari B:n, lankoni. Antakaa hänen laskuunsa viidensadan markan edestä leimamerkkejä.
Täällä ei tehty pienintäkään vastaväitöstä.
Nyt olivat asiat toimitetut, mutta paluumatkalle lähtö jäi huomiseen. Täytyi tutkia onko tavara sopimuksen mukaista ja, jos siksi tunnetaan, palkata hevonen astiata kuljettamaan. Tutkimiseen kului yö ja puolet seuraavasta päivästäkin. Sitten alkoi matka. Herra ajoi edellä, pieni tutkimusnassakka mukanaan ja perästä tuli ison astian vetäjä. Tätä kallista kuormaa täytyi kuljettaa varovasti, joten matka kului hitaasti. Ja kun eväitä oli näin runsaasti, poikkesivat he tavallista useammin tienvierustaloihin syöttämään. Täten kului aikaa paljo pitemmälti kuin oli lähtiessä laskettu.
Tuomaria alkoi huolestuttaa. Käräjäin alkamispäivä oli käsissä eikä leimamerkkien hakijoita kuulunut eikä näkynyt. Jokohan varotuksista huolimatta ryhtyi ryyppimään ja tulee milloin tulee, tyhjin käsin. Minkä se vähäinen renkipoika taitaa. Tuomari tähysteli vähä väliä tielle ja harmitteli. Nyt tässä sotku syntyy. Rahat menivät, ja uusi reissu.
Kun Metka viimeinkin ajoi rappusten eteen, kiirehti tuomari vastuukseen ja ensi sanakseen kysyi:
— Saitko leimamerkkejä?
— Sain, örähti Metka, ja onpa vielä muutakin.
— Kyllä huomaan, että on ollut muutakin, mutta pääasia on leimamerkit.
Samassa joutui toinenkin hevonen ja pysähtyi edellisen jälkeen.
Nyt sen huomasi tuomarikin ja kyseli:
— Mikä se tuo on? Mitä tynnöriä se vetää?
— Siinä sitä on, selitti Metka.
— Mitä siinä on?
— Siinä on konjakkia ja onkin hyvää.
— Konjakkiako ja täysi tynnöri?!
— Täysi.
Tuomari ei osannut muuta kuin ihmetellä. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, miten tästä selviää ja miten tuon runsauden sarven kanssa menetellään.
Metka toimitti asiansa loppuun asti ja antoi neuvoja kyytimiehelle.
— Vieritä tynnöri tuonne kellarin eteen, mutta vieritä varovasti ja tule sitten saamaan palkkasi.
Nyt ei tarvinnut valittaa aineen vähyyttä, vaikkapa valmisti totipöydän joka illaksikin.
Mutta kun alkavilla käräjillä oli lain mukaan sakotettava salaviinankauppiaita, koetti tuomari löytää entistä enemmän lieventäviä asianhaaroja, sillä Metkan tuomaan tynnöriin täytyi ottaa maksuosallisiksi muitakin pitäjän herroja.