HAUTAJAISET.
Kun merkillinen henkilö kuolee, on hänen elämäkertansa ja pitkä ansioluettelo seuraavan päivän sanomalehdessä. Siinä luetellaan tarkalleen mitä kouluja vainaja on käynyt, milloin minkin tutkinnon suorittanut ja missä viroissa ja luottamustehtävissä toiminut. Sen, että nämä tiedot tulevat näin sukkelaan haalituiksi, arvelevat monet mahdolliseksi ainoastaan siten, että elämäkerta on kirjoitettu viikkoja, ehkäpä vuosiakin aikaisemmin, johon ei kuolonsanoman saavuttua tarvitse lisätä yhtään sanaa, kun elämäkerta alkaa sanoilla: eilen vaipui j.n.e.
Asianomainen olisi varmaan eläessäänkin utelias tietämään mitä hänestä kuoltua sanotaan, ja se toivo toteutuisikin, jos sanomalehdet olisivat yhtä herkkäuskoisia kuin yksityiset ihmiset ennen aikaan. Silloin näet sattui, että jotkut kuuluisat henkilöt saivat kuolla useita kertoja. Metkakin joutui tästä kunniasta osalliseksi, vaikkei hän ollut mikään kuuluisuus eikä muutenkaan ikäloppu. Hän oli vuosien kuluessa ennättänyt asua monissa paikoissa ja toimia viroissa, milloin tuomarien milloin nimismiesten apulaisena ja väliin itsenäisenä maalaisten asianajajana. Tästäkö muuttelevaisuudesta lienee johtunut, mutta niin se sattui, että monet huhut hänen kuolemastaan osottautuivat perättömiksi.
Kerrankin hän oleskeli N:n pitäjässä odottelemassa käräjien alkamista. Puheenjohtajana tuli siellä toimimaan virkaa tekevä varatuomari Böklin, hauska mies ja Metkan hyvä tuttava. Vanha tuomari ei enää matkustellut kihlakuntansa maaseudun käräjillä, vaan asui kaupungissa. Siellä varatuomarikin asui istuntojen väliaikoina. Mutta juuri kun hänen piti lähteä N:n pitäjän käräjille, oli levinnyt tieto, että Metka on kuollut. Kun hän lähtöpäivänään meni käymään esimiehensä, vanhan tuomarin kotona, tuli siellä ensimäisenä puheeksi juuri tuo asia.
— Metkako kuuluu kuolleen ja aivan äkisti.
— Niinpä kerrotaan, vastasi varatuomari vakavana, vaikka hänelläkin taisi olla osansa tuon huhun liikkeelle laskemiseen.
Vanha tuomari huokasi.
— Vai jo päättyi hänenkin elämänsä ura. Monesti toimittiin yhdessä, ja olkoonpahan miten hyvänsä, mutta kaipauksella häntä muistelen. Tulisin saattamaan viimeiseen lepoonkin, vaan on niin etäällä. Haluaisin kumminkin jollain tavalla ottaa osaa hänen muistonsa viettämiseen. Oletko niin ystävällinen ja toimit minun puolestani.
— Ky-kyllä, jos vaan…
Varatuomarin mieleen jylkähti, että häntä ehkä pyydetään hautaseppeleen laskijaksi.
— En minä mitään erikoista, sanoi vanha tuomari. Ajattelin vaan, että veisit mennessäsi hiukan juomavaroja ja tarjoaisit hautajaispäivän iltana paikkakunnan herroille totilasit.
Varatuomari ihastui. Juuri tätä hän oli odottanut ja virkkoi nyt varmalla äänellä:
— Hyvin kernaasti minä sen toimitan.
Hän aprikoi, kysyisikö miten hautajaisvarojen kanssa menetellään, jos huhu on perätön, mutta katsoi viisaimmaksi olla vaiti. Täytyihän vanhan lakimiehen ymmärtää, että asialla on aina kaksi puolta: jos ei ole syytä surujuhlan viettoon, on vietettävä ilojuhla ja sitä suuremmalla syyllä, koska varatut aineet siihen hyvin soveltuvat.
Iloisena lähti varatuomari toimittamaan ostoksia ja panipa omiakin varojansa lisäksi. Saavuttuaan virantoimitus-alueelleen ei siellä kuulunut mitään Metkan kuolemasta eikä hän sitä kysellytkään. Kumminkin hän lähetti heti kohta kutsut kaikille niille herroille, jotka olivat ennenkin osoittaneet olevansa kykeneviä ja halukkaita milloin mitäkin kuollutta "hautaamaan".
Muissa hautajaisissa ei itse asianomainen ota osaa mihinkään menoihin, ei ainakaan ruumiillisesti, mutta Metka kilisti ja kallisti yhtä ahkerasti kuin toisetkin. Ja kaikki nyt muistivatkin kilistää ja juoda hänen terveydekseen. Menojen jatkuessa muutamat kilistivät niin rajusti, että lasit lohkeilivat, ja huusivat: eläköön Metka! Ei hän nytkään havainnut olevansa sen enempää huomattu, touhusi vaan toisten mukana. Kokoonkutsuja oli varottanut, ettei asiata ilmaista ainakaan alussa. Viimein meni joku Metkan rinnalle istumaan ja kysyi:
— Tiedätkö sinä tämän illanvieton merkitystä?
— En minä tiedä, vastasi Metka.
— Nämä ovat sinun hautajaisiasi.
— Mi… mi… mitä tämä on, en minä ymmärrä, kyseli Metka ällistyneenä.
Varatuomari jouduttautui selittämään.
— Niin, kyllä nämä ovat sinun hautajaisiasi. Kaupungissa oli näet levinnyt huhu, että sinä olet äkkiä kuollut, ja herrassyötinki A. lähetti konjakkia ja valtuutti minun pitämään sinulle hautajaiset, ja nyt näitä on pidetty ja pidetään.
Kaikki odottivat selityksen vaikutusta. Mutta he tulivat jotenkin noloiksi, kun ei Metkan suusta lähtenyt yhtään sanaa, vesikarpalot vaan kihosivat silmistä ja valuivat alas kasvoille. Varatuomarikin nolostu, mutta alkoi kumminkin lohdutella.
— Älä nyt kuitenkaan ota tätä asiata noin vakavalta kannalta äläkä suinkaan loukkaannu. Leikkiähän tämä on.
Metka pyyhkäsi vedet silmistään ja kohauttaen olkapäitään virkkoi:
— Vähät minä semmoisista… Siitä minun mieleni tuli liikutetuksi, kun huomaan, että minulla on todellisia ystäviä… Olkoonpahan elämäni mennyt muuten miten hyvänsä, mutta kun on saanut elää tämmöisiä hetkiä, niin on se kuitenkin suloista.
Nolostuneet kuulijat pääsivät entiselleen. Kaikilla oli jotain sanomista. "Oikein, Metka." — "Oletko sinä epäillyt, ettei sinulla olisi ystäviä." — "Eläköön Metka!"
Vieläkin pyrkivät vedet kihoilemaan Metkan silmistä. Mutta viimein hän pudisti pois kaikki liikutuksen jäljet ja polveensa lyöden huudahti:
— Tahtoisin minä vaan tietää, löytyykö toista, joka on ollut "pätkässä" omissa hautajaisissaan!
Sitäpä ei yksikään tietänyt, ja se onkin "rekorti", jota ei jokainen saavuta.