YKSI KERRALLAAN.
Vanha Partanen ei viskellyt vihojaan "jumalanviljalle", vaan ei myöskään käyttänyt väärin. Harvoin hän sitä osti itselleen, mutta oli kaupungissa käydessään valmis tuomaan köyhälle tai rikkaalle, joka vaan antoi rahan. Ja vaivoistaan ei vanha Partanen ottanut penniäkään. Sen verran tuli toki jokaisen auttaa lähimaistaan. Ja ettei kukaan ajattelisi hänen kuljettelevan "jumalanviljaa" nautinnon toivossa, vielä vähemmin himossa, ei hän koskaan ottanut hyvästä työstään kuin yhden ryypyn, senkin aina hatun heittäen. Jos sitten jonakin toisena päivänä sattui uusi tarjous, niin se tuli muusta naapurien ystävyydestä ja oli aivan eri asia.
Ja tätä hän ei salannut pojaltaankaan, nuorelta Samulilta. Se sai olla aivan vierellä katsomassa. Ja jos joku halusi tarjota tällekin, oli vanha Partanen kehottamassa poikaansa ja puhui hyvin vakavasti aivan näillä sanoilla:
— Ota pois, kun annetaan, älä houkututa. Ei se miestä pahenna, jos ei mies itseänsä. Minä olen maistanut polven korkuisesta ja tiedän sanoa mitä se on ja miten sitä on käytettävä. Se on yhtä virkistävää kuin leipäkin, sillä se on valmistettuna samoista jumalanviljoista. Mutta kun tähän on erotettu ainoastaan virkistävin, puhtain ravintoaine, niin ei sitä saa nauttia samalla tavalla kuin leipää, miten paljon milloinkin. Yksi ryyppy kerrallaan ja sekin niin pieni, ettei jalat vähintäkään horjahtele. Ja pää pitää pysyä aina selvänä, että olkoonpa toimitettavana miten tärkeitä asioita hyvänsä, ei saa tulla hairahduksia. — Jos, poikani, seuraat näitä sääntöjä, niin ota ryyppy, kun annetaan, mutta älä ota toista.
Samuli-poika muisti tämän säännön ulkoa ja kunnioitti kultaisena ohjeenaan. Hän oli päättänyt sitä seurata järkähtämättä ja suoritti, erittäinkin isänsä läsnä ollessa, tuon "jumalanviljan" nauttimisen kaikella kunnioituksella: hatun heittäen ja isän tavalla kiittäen, jotta tämä ja muutkin näkisivät, ettei pojasta polvi muutu. Vanha Partanen näki sen ja iloitsi. Hän saattoi olla tyytyväinen sekä itseensä että poikaansa. Hänellä on poika, jota ei maailman myrskyt horjuttele.
Tyytyväinen oli Samulikin. Sopi olla ystävänä kaikkien kanssa. Jos juopommat alkoivat tyrkyttää lakkaamatta "jumalanviljaansa", torjui Samuli tämän tuumittelemalla: yhteen se minulta asettuu, ei enempää. Hän pääsi aikamieheksi kertaakaan poikkeamatta isän tavoista. Olisi ehkä päässyt pitemmällekin, mutta kerran kylän poikain kanssa ryypiskellessä huomasi naapurin Pekka tuon Samulin selityksen kovin yksipuoliseksi. Samuli oli silloinkin lausunut, että yksi kerrallaan, ei enempää, jolloin Pekka paukautti sanoa:
— Kuka sinulle tarjoaakaan kahta yhtäaikaa. En minäkään ole ottanut, en ikäpäivänä kahta ryyppyä samalla kerralla.
— Pitää olla välillä aikaa, puolusteli Samuli.
— No onhan tässä ollut aikaa, eikä iankaikkisuutta, tenäsi Pekka. Vai luuletko sinä tulevasi toisen kerran tänne maailmaan ja sitten vasta otat uuden ryypyn.
Samuli jäi sanattomaksi. Todellakin hän oli ajatellut ajan määräämistä kovin ahtaasti. Eihän siihen tarvinnut päiviä. Ottihan isäkin jo toisessa talossa, vaikkei talon väliä kulkiessaan olisi viipynytkään kovin monta minuuttia. Mutta kuluuhan aika kävelemättäkin, niin ettei siinä tule mitään virhettä, jos joskus ottaa lyhemmänkin väliajan perästä. Isän sääntöjen pääpykälähän onkin se, ettei jalat horjahtele ja että pää pysyy selvänä. Samulia hiukan harmitti, ettei ennen huomannut tätä, vaan on tuon toisen, paljoa vähäisemmän säännön tähden kinastellut vuosikausia tuttaviensa kanssa. Nyt hän seuraa tätä toista tärkeämpää pykälää, pitää päänsä mittarinaan ja välittää vähät ajan kulusta. Sen hän kumminkin pitää niin varmasti, ettei isä eikä kukaan kykene sanomaan sanallakaan.
Samuli pääsi kuin pahasta painajaisesta. Nyt hän vasta tunsi ensi kerran nauttivansa toverien seurasta. Ei tarvinnut muistella milloin on ottanut. Joskus vaan toisten huomaamatta pudisti päätään, että voi olla varma sen selvyydestä. Ja selvä se oli, kun hän viimein erosi ystävistäänkin ja alkoi astua kotiinsa. Hän käveli yhtä jalaksen jälkeä ja melkein hoipertelematta pysyivät jalat samassa suunnassa. Eikä siinä liukkaassa jalaksen uurnassa pysy kenenkään jalka aivan horjahtelematta. Mutta jos tie olisi yhtä suora ja kova kuin tuvan lattia, niin varmaan pysyisi. Samuli oli siitä asiasta aivan varma. Hän oli niin varma, ettei siitä tarvitse kenenkään epäillä. Ja hän näyttää sen todeksi jokaiselle. Hän ei välittänyt enää kulkea jalaksen jälkeä, astuipahan mihin astui, mutta tuvassa hän sen näyttää.
Kun Samuli joutui kotinsa tupaan, seurasi hän tiellä tekemäänsä päätöstä, alkoi heti kävellä tuiki vakavana yhtä sillan rakoa myöten ja puheli lakkaamatta:
— … ja minä uskallan näyttää sen vaikka kelle, että minun jalkani ei horjahtele. Tällä lailla ei kävele se, jonka pää ei ole aivan selvä… mutta minä saatan tätä tehdä vaikka päiväkaudet… Yks, kaks… näin minä marssin kuin sotamiehet ja jalan pitää sattua mihin minä vain tahdon… Ja jos kirjoitatte numeroita peräkkäin, niin minä lasken yhteen. Saatte kirjoittaa vaikka taulun täyteen, niin minä lasken, ja summa pitää tulla oikein. Mutta jos ette usko, niin koettakaa… Vai luuletteko ettei summa satu paikalleen… Sen pitää sattua, sillä minun ajatukseni juoksu ei ole ollut milloinkaan tämän selvempi…
Vanha Partanen istui jotenkin myrtyneen näköisenä nurkassa ja katseli äänetönnä poikansa kävelynäytteitä. Mutta vaikka hän näki, että poika astuu aivan hänen määräystensä mukaan, horjahtelematta, niin sittenkin… niin sittenkin… ja vielä sittenkin… on hänen oma esikoisensa ja ylpeytensä melkeinpä sikahumalassa.
Tätä seikkaa ei vanha Partanen enää oikein ymmärtänyt.