II.
Ei, Rolandsen ei odottanut, hän tunsi neitsyt van Loosin ja tiesi mitä oli odotettavissa. Ja harvoinpa hän tekikään muuta, kuin mikä häntä itseään huvitti.
Tiellä tapasi hän kalastajan, joka ei ollut ehtinyt vastaanottamaan pappia. Se oli Enok, herännyt ja hiljainen mies, joka aina painoi silmänsä maahan ja jonka pää oli korvapakotuksen takia kiedottu kaulahuiviin.
"Sinä olet myöhästynyt", sanoi Rolandsen ohimennessään.
"Joko pastori on tullut?"
"Jo. Annoin itse kättä hänelle." Rolandsen huusi vielä olkapäänsä yli:
"Huomaa sanojani, Enok: Kadehdin papilta hänen rouvaansa!"
Olipa koko älykästä lausua niin julkeita ja kevytmielisiä sanoja. Enok oli varmasti levittävä ne laajalle.
Rolandsen kulki kulkemistaan metsää ja tuli joen partaalle. Siinä oli kauppias Mackin kalanliimatehdas, muutamia tyttöjä oli siellä työssä ja Rolandsen laski aina ohikäydessään mielellään hiukan leikkiä heidän kanssaan. Siinä suhteessa oli hän koko naisten mies, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli sitäpaitsi hyvällä tuulella ja pysähtyi siihen kauemmaksi aikaa. Tytöt huomasivat heti, että hän oli vallaton ja päissään.
"No, Ragna, minkä takia luulet minun niin usein tulevan tänne?"
"En tiedä", vastasi Ragna.
"Luulet tietysti, että vanha Laabani ajaa minua."
Tytöt naurahtivat:
"Hän sanoo Laabani, vaikka tarkoittaa Aatamia."
"Tahdon pelastaa sinut", sanoi Rolandsen. "Varo tämän seudun kalastajapoikia, sillä ne ovat kovia viettelijöitä."
"Ei kukaan ole sen pahempi viettelemään kuin Te itse", sanoo toinen tyttö. "Teillähän on kaksi lasta. Teidän pitäisi hävetä!"
"Sinäkö, Nikoline, tässä puhut? Sinähän olet aina ollut sydämenpolttoni ja katkera kuolemani, senhän sinä varsin hyvin tiedät. Mutta sinut, Ragna, minä säälittä pelastan."
"Voittehan mennä neiti van Loosin luo!" sanoo Ragna.
"Miten tyhmä sinä oletkaan", jatkaa Rolandsen. "Miten monta tuntia sinä esimerkiksi keität kalanpäitä, ennenkuin suljet ilma-aukon?"
"Kaksi tuntia", vastaa Ragna.
Ja Rolandsen nyökäyttää päätänsä. Niin oli hän itsekin edeltäkäsin ajatellut. Oh, tämä naisritari Rolandsen tiesi tarkasti, minkätähden hän joka päivä käveli tehtaalle ja tiedusteli ja kyseli tytöiltä kaikkia.
"Elä nosta sitä kantta, Pernille", huusi hän. "Oletko järjiltäsi?"
Pernille punastui. "Fredrik on sanonut, että pataa on hämmennettävä", väitti hän.
"Joka kerta kun nostat kantta, haihtuu lämpöä", sanoo Rolandsen.
Mutta kun Fredrik Mack, kauppamiehen poika, kohta sen jälkeen tuli paikalle, käänsi Rolandsen taas puheensa leikilliseksi:
"Sinähän, Pernille, palvelit nimismiehellä yhden vuoden? Olit niin vihanen ja tulinen, että löit rikki kaiken muun, paitsi sängyn patjat."
Kaikki nauroivat. Pernille oli näet päinvastoin maailman sävyisin olento. Sairas oli hän myös ja lisäksi urkujenpolkijan tytär, niin että hänessä oli hiukan jumalista leimaa.
Tultuaan tielle, näki Rolandsen uudelleen lukkarin Olgan. Olga oli arvattavasti käynyt puodissa. Hän käveli kaikin voimin; päästäkseen pakoon, sillä olihan häpeä, jos Rolandsen luuli, että tyttö oli odottanut häntä. Mutta Rolandsen ei ajatellut mitään sen suuntaista, hän tiesi vallan hyvin, että jolleivät he sattuneet joutumaan juuri kasvot vasten kasvoja, niin nuori tyttö väisti häntä ja pakeni. Eikä Rolandsenillakaan ollut mitään erityistä halua tavata tyttöä, ei ensinkään. Eihän Olga ollut hänen ajatustensa esine.
Rolandsen tulee kotiinsa lennätinasemalle. Hän tekeytyy juhlallisen näköiseksi, ettei tarvitsisi antautua puheisiin suulaan apulaissähköttäjän kanssa; Rolandsen ei ollut näihin aikoihin ensinkään miellyttävä virkatoveri. Hän sulkeutuu syrjäiseen huoneeseensa, johon eivät pääse muut, kuin hän itse ja vanha siistijävaimo. Siellä hän elää ja siellä hän nukkuu.
Tämä huone on Rolandsenin maailma. Rolandsen ei ole pelkkää kevytmielisyyttä ja paloviinaa, vaan myös suuri ajattelija ja keksijä. Hänen huoneensa tuoksuaa hapoilta, nesteiltä ja lääkkeiltä, niiden haju tunkeutui aina käytävään asti, niin että jokainen tunsi sen. Rolandsen ei ensinkään salannut, että kaikkien näiden lääkkeiden tarkoitus oli vain olla vastapainona kaiken sen paloviinan hajulle, jota hän käytti. Mutta siinä hän valehteli, verhoutuen siten hämärän salaperäisyyden vaippaan.
Kaikkia laseissa ja pulloissa olevia nesteitä käytti hän päinvastoin kokeilujaan varten. Hän oli kemian avulla keksinyt uuden keinon valmistaa kalanliimaa, ja sen kautta tulisi hän täydellisesti lyömään kauppamies Mackin valmistustavan laudalta. Mackin tehdas oli perustettu jotakuinkin suurin kustannuksin, hänen kuljetustapansa oli epämukava ja hän sai raaka-aineita vain kala-aikana; sitäpaitsi hoiti koko liikettä hänen poikansa Fredrik, joka ei ollut ammattimies. Rolandsen osasi valmistaa kalanliimaa muustakin kuin kalanpäistä, vieläpä kaikesta siitäkin, jonka Mack viskasi pois. Ja juuri poisviskatusta saattoi valmistaa erinomaista väriainetta.
Ellei sähköttäjä Rolandsenin esteenä vain olisi ollut hänen suuri köyhyytensä ja avuttomuutensa, olisi keksinnöstä tullut täysi tosi. Mutta tällä paikkakunnalla saattoi hankkia itselleen rahoja vain kauppamies Mackin välityksellä, ja hänen puoleensa ei Rolandsen voinut luonnollisista syistä kääntyä. Hän oli eräänä päivänä uskaltanut huomauttaa, että tehdas tuli kosken luona liian kalliiksi, mutta Mack oli, niinkuin sellaisen suuren ja lihavan miehen sopikin, vain heilauttanut kättään ja sanonut, että tehdas oli kultakaivoksen arvoinen. Rolandsen halusi kiihkeästi saada näyttää kokeilujensa tuloksia. Hän oli lähettänyt liimaansa sekä ulko- että kotimaisille kemisteille ja nämä olivat väittäneet alkua hyväksi. Mutta sen kauvemmaksi hän ei päässyt. Nyt olisi vain pitänyt esittää maailmalle puhdas, kirkas liimaneste ja hankkia sille patentti kaikissa maissa.
Eipä ollut Rolandsen tänäänkään vain huvin vuoksi tullut laivasillalle pappia vastaanottamaan. Rolandsen lurjus aikoi senkin kautta ajaa omaa asiaansa. Jos pappi nimittäin oli rikas, panisi hän kenties jonkun verran rahaa suureen ja varmaan yritykseen. "Jolleivät muut sitä tee, niin minä ainakin!" sanoisi pappi. Rolandsen oli hyvässä toivossa.
Niin, Rolandsen oli suuri optimisti, tarvittiin perin vähän hänen innostuttamisekseen. Mutta hän kantoi myös miehuullisesti vastoinkäymiset, kukaan ei voinut sitä kieltää; hän oli kopea, jäykkäniskainen eikä lannistunut. Ei Mackin tytär Elisekään ollut saanut häntä lannistumaan. Elise oli suuri ja kaunis, ruskeaihoinen ja punahuulinen, kaksikymmenkolmivuotias. Huhuttiin, että rannikkolaivan kapteeni Henriksen ihasteli häntä salaa; mutta vuodet kuluivat toisensa jälkeen, eikä asiasta mitään tullut. Mikähän sen vaikutti? Jo kolme vuotta sitten, kun Elise Mack oli vasta kaksikymmenvuotias, oli Rolandsen alentunut täydeksi narriksi hänen takiansa ja viskannut sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tyttö oli tekeytynyt niin rakastettavaksi, ettei ollut ymmärtänyt Rolandsenin tarkoitusta. Silloin Rolandsenin olisi luonnollisesti pitänyt pysähtyä ja vetäytyä takaisin, mutta hän astui yhä etemmäksi, ja viime vuonna oli hän käynyt suoraan käsiksi asiaan. Tytön oli täytynyt nauraa itserakasta sähköttäjää vasten kasvoja, saadakseen tämän ymmärtämään heidän välisensä erotuksen. Olihan hän antanut itse kapteeni Henriksenin vuosikausia odottaa vastausta. Silloin lähti Rolandsen suoraan tiehensä ja meni kihloihin neitsyt van Loosin kanssa. Hän aikoi näyttää, ettei hän vielä kuollut, vaikka hänet olikin karkoitettu korkeimmasta paikasta.
Mutta nyt oli taas kevät. Suuri ja lämmin sydän saattoi vain vaivoin kestää sitä. Äärimmilleen ahdisti se ihmiskurjaa ja tuoksuavilla tuulillaan täytti se viattoman ihmisen nenän.