IV.
Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.
Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on tullut, Rolandsenissa on kuohua.
Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän, Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta hän ei ottanut niitä vastaan.
"Tuon terveiset Rosengårdin sähköttäjiltä", sanoi tyttö.
Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, — hohhoo, sen aikoi hän maksaa takaisin korkojen kanssa.
"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa", sanoi tyttö.
"Kernaasti. Milloin hyvänsä. Saatte minun kitarani."
Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise
Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.
"Ei kiitos", vastasi tyttö. "Mutta emmekö voi hiukan yhdessä harjoitella?"
"Te saatte sen."
Silloin heitti Elise ylpeästi niskaansa ja sanoi:
"En halua sitä ensinkään, suokaa anteeksi."
Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:
"Aijoin vain antaa teille ainoan, minkä omistan."
Hän kumarsi syvään ja poistui.
Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät, Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta. Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle. Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja hänen kainoutensa oli ihastuttava.
Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja, joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt. Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"
Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.
"Miten Te haluatte sen leikattavaksi?" kysyi hän.
"Niinkuin Te tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi kysymykseenkään?"
Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha mies keittiöön.
Rolandsen tekeytyi suurenmoiseksi ja oli korkealentoinen. Hän sanoi:
"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."
Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi:
"Niin."
"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän luoksenne."
"Nyt en kai saa enää leikata tästä kohdasta?" kysyi Olga.
"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja piiloutua… mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."
Rolandsen oli nähtävästi aivan hullu.
"Jos Te pitäisitte päänne hiljaa, niin voisin helpommin leikata", sanoi tyttö.
"Minä en siis saa nähdä Teitä. Kuulkaahan nyt, Olga, oletteko Te kihloissa?"
Mutta tätä kysymystä vastaan ei Olga ollut varustautunut. Eikä hän sitäpaitsi ollut niin hirveän vanha ja kokenut, ettei mikään kykenisi saattamaan häntä hämilleen.
"Minäkö? En", vastasi hän vain. "Luulen, että sen nyt pitäisi olla suunnilleen oikein leikattu. Kunhan nyt vain saan sen tasaiseksi." Olga päätti puhua muutamia ystävällisiä sanoja Rolandsenille, sillä hän epäili, että tämä oli päissänsä.
Mutta Rolandsen ei ollut päissänsä, vaan aivan selvä. Hän oli viime aikoina tehnyt kovasti työtä, sillä monet vieraat nuottaseurat olivat antaneet sähkölennätinlaitokselle paljon tekemistä.
"Ei, älkää vain lopettako", pyysi hän; "leikatkaa koko pää ympäriinsä vielä kerran tai kaksi niin olette kiltti."
Silloin hymyili Olga:
"Eihän siinä olisi mitään järkeä."
"Oh, Teidän silmänne loistavat kuin tähtipari", sanoi Rolandsen. "Ja
Teidän hymynne valaisee minut, kuin kirkkain auringonpaiste."
Olga otti päällysvaatteen hänen yltään ja harjasi hänet ja keräsi hiukset lattialta. Rolandsen laskeutui myös lattialle auttamaan, heidän kätensä yhtyivät. Olga oli nuori tyttö, Rolandsen tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä, ja lämmin virta kohisi hänen ruumiissaan, Hän tarttui tytön käteen. Hän huomasi, että tämän puseroa kiinnitti kaulan kohdalla vain yksi tavallinen nuppineula. Se näytti hyvin köyhältä.
"Elkää nyt — miksi Te noin?" sanoi Olga sammaltaen.
"Eipä juuri minkään takia. Tai, oikeastaan haluan kiittää teitä työstänne. Ellen olisi varmasti ja pysyvästi kihloissa, niin rakastuisin Teihin."
Olga nousi seisomaan leikatut hiukset käsissään, mutta Rolandsen jäi yhä lattialle.
"Vaatteenne tomuuttuvat nyt", sanoi tyttö poistuessaan huoneesta.
Kun lukkari tuli huoneeseen, täytyi Rolandsenin jälleen olla hilpeä, hän ojenteli lyhyeksi leikattua päätänsä ja veti hatun korville, näyttääkseen miten suureksi se oli käynyt. Äkkiä katsahti hän kelloon, sanoi, että nyt oli lähdettävä konttoriin, ja poistui.
Hän meni kauppapuotiin. Hän pyysi nähtäväkseen rintaneuloja ja kaulakoristeita, mutta kaikkein kalleimpia. Hän valitsi väärennetyn kameen ja pyysi pidennettyä maksuaikaa. Sitä ei myönnetty, hän oli jo ennestään liian paljon velkaa. Silloin otti hän halvan, agatin näköisen lasineulan, jonka hän maksoi pikkurahoillaan. Ja Rolandsen jatkoi aarteineen matkaa.
Tämä tapahtui eilen illalla…
Nyt istuu Rolandsen huoneessaan, voimatta työskennellä. Hän tarttuu hattuunsa ja menee katselemaan kuka huojuttaa puuta metsässä. Hän kulkee suoraan jalopeuran kitaan: neitsyt van Loos on antanut hänelle tämän merkin ja seisoo nyt odottaen häntä. Rolandsenin olisi pitänyt hillitä uteliaisuuttaan.
"Hyvää päivää", sanoo neitsyt van Loos. "Mihin merkilliseen kuntoon sinä olet laittanut tukkasi?"
"Leikkautan tukkani aina keväisin", vastaa Rolandsen.
"Minä leikkasin sen viime keväänä. Tänä vuonna minä en enää kelpaa."
"En halua riidellä kanssasi."
"Etkö?"
"En. Eikä sinun sovi seistä tässä, heiluttamassa koko metsää juurineen maasta, niin että koko maailma näkee sinut."
"Eläkä sinä seisoskele siinä tekemässä minusta pilaa."
"Sinun tulee päinvastoin seistä alhaalla tiellä ja viitata minulle rauhan oliivioksalla", jatkoi Rolandsen.
"Oletko itse leikannut tukkasi?"
"Olga leikkasi minut."
Olga, josta kenties kerran oli tuleva Fredrik Mackin puoliso, oli leikannut hänen tukkansa. Hän ei aikonut sitä salata, vaan päinvastoin toitottaa sitä koko maailmalle.
"Olga, sanot sinä?"
"Entä sitten? Hänen isänsä ei osannut leikata."
"Sinä menet niin pitkälle, että meidän välimme jonakin kauniina päivänä rikkoutuvat", sanoo neitsyt van Loos.
Rolandsen tuumiskeli hetkisen.
"Se onkin kenties parasta", vastasi hän.
Silloin huusi neitsyt:
"Mitä sinä sanot?"
"Mitäkö minä sanon? Sinä olet keväisin aivan sekaisin, sanon minä. Katsohan minua, näytänkö minä keväisin pienintäkään levottomuuden merkkiä?"
"Sinähän oletkin mies", vastasi morsian. "Mutta minä en aijo tyytyä tähän kuherteluun Olgan kanssa."
"Onko pappi rikas?" kysyi Rolandsen.
Neitsyt van Loos verhosi silmänsä käsillään, muuttuen taas käytännölliseksi ja tuimaksi.
"Rikas? Luulen että hän on rutiköyhä."
Toivo petti Rolandsenin.
"Näkisitpä hänen vaatteitaan", jatkoi neitsyt. "Ja rouvan vaatteita. Muutamat liinavaatteet ovat kuin… Mutta hän on mainio pappi. Oletko kuullut hänen saarnaavan?"
"En."
"Hän on kaikkein harvinaisimpia pappeja, joita olen kuullut", sanoo neitsyt van Loos Bergenin murteella.
"Oletko varma, ettei hän ole rikas?"
"Joka tapauksessa on hän käynyt hankkimassa itselleen luottoa kauppapuodista."
Maailma synkkeni hetkiseksi Rolandsenin silmissä, ja hän aikoi lähteä.
"Joko sinä lähdet?" kysyi morsian.
"Jo, mitä sinä oikeastaan haluat minusta?"
"Vai niin!" Neitsyt van Loos oli uuden papin vaikutuksesta puoleksi "herännyt" ja oli opetellut suureen kärsivällisyyteen, mutta vanha luonto sai taas vallan.
"Sanon sinulle erään asian", virkkoi hän, "sinä menet liian pitkälle."
"Hyvä", sanoi Rolandsen.
"Teet minulle veristä vääryyttä."
"No, olkoonpa vaikka niinkin", jatkoi Rolandsen.
"Minä en siedä sitä, minä lopetan meidän välimme."
Rolandsen mietti asiaa. Hän sanoi:
"Luulin kerran, että liitostamme tulisi jotakin. Ja toiselta puolen: enhän minä ole mikään Jumala, että voisin sitä asiata säätää. Tee kuten tahdot."
"Olkoon se sanottu", vastasi morsian kiivaasti.
"Kun olimme ensimäisen kerran täällä metsässä, et ollut niin välinpitämätön. Suutelin sinua, enkä kuullut muuta, kuin pienen surkean kirkunasi."
"Minä en kirkunut", väitti morsian vastaan.
"Ja minä rakastin sinua koko sydämestäni ja ajattelin saavani sinusta avun ja lohdun itselleni. Niin, niin!"
"Ole vain välittämättä minusta", sanoi neitsyt van Loos katkerana, "mutta miten käy itsesi?"
"Minunko? En tiedä. En enää välitä itsestäni."
"Sillä ei sinun pidä kuvitellakaan, että sinun ja Olgan väleistä totta tulee. Hänen täytyy saada Fredrik Mack."
"Vai niin", ajatteli Rolandsen, "koko maailma tiesi sen." Hän alkoi ajatuksissaan kulkea eteenpäin, ja neitsyt van Loos seurasi jäljessä.
"Leikattu tukka kaunistaa sinua", sanoi hän. "Mutta se on leikattu huonosti, oikein epätasaisesti."
"Voitko lainata minulle kolmesataa taaleria?" kysyi Rolandsen.
"Kolmesataa taaleria?"
"Kuudeksi kuukaudeksi."
"En lainaisi sinulle missään tapauksessa. Meidän välimme ovat loppuneet."
Rolandsen nyökkäsi vain päätänsä ja sanoi; "Olkoon sanottu."
Mutta kun he olivat tulleet pappilan portille, josta Rolandsenin oli kääntyminen kotiinsa, sanoi neitsyt van Loos: "Ikävä kyllä minulla ei ole kolmeasataa taaleria antaa sinulle." Hän ojensi Rolandsenille kätensä ja sanoi: "En voi seistä tässä pitkää aikaa — näkemiin." Kuljettuaan muutamia askeleita, kääntyi hän ympäri ja kysyi: "Eikö enää puutu nimeä mistään vaatteistasi, jotta saisin ommella sen siihen?"
"Mitäpä sellaisia vaatteita minulla olisi?" vastasi Rolandsen. "En ole saanut uusia vaatteita senjälkeen kuin sain viimeksi."
Neitsyt van Loos lähti, Rolandsen tunsi helpotusta ja ajatteli: "Kunpa tämä olisi viimeinen kerta!"
Portin pylväässä oli ilmoitus ja Rolandsen luki sen; kauppamies Mack kuuluutti siinä murtovarkaudesta: Tiedonannosta maksetaan neljäsataa spesietaaleria. Vieläpä itse varas saisi palkinnon, jos hän vain tuli ilmoittautumaan.
"Neljäsataa spesietaaleria!" ajatteli Rolandsen.