VIII,
Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä, kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.
"Olen kuulevinani laulua", huutaa pappi rouvansa huoneeseen.
"Se kuuluu täältä minun ikkunani alta", vastaa rouva.
Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan kuumottivat mielenliikutuksesta.
Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."
Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa; tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.
"Taitaa olla kysymyksessä serenaadi", sanoi hän hymyillen.
"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse arvelet?"
Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä
nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!"
Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi
Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.
"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.
Rolandsen katsahti ikkunaan. Itse pappi seisoi siinä omassa korkeassa persoonassaan.
Laulu vaikeni. Rolandsen näytti perin nololta, hän oli hetken kuin lamautunut ja hiipi senjälkeen pois pihasta.
Pappi sanoi: "No, nyt sain hänet lähtemään." Hän oli varsin tyytyväinen, että pelkällä esiintymisellään oli saanut niin paljon aikaan. "Ja nyt hän saa minulta huomenna kirjeen", sanoi hän. "Olen kauan pitänyt häntä silmällä hänen sopimattoman elämänsä takia."
"Enkö minä mieluummin voi sanoa hänelle, ettemme tahdo kuulla hänen lauluaan öisin?"
Pappi jatkoi, huomaamatta vaimonsa ehdotusta: "Ja sitten menen puhumaan hänen kanssansa." Pappi lausui tämän vakuuttavan varmasti. Oli kuin olisi suuriakin seurauksia sillä, että hän menisi puhuttelemaan Rolandsenia.
Hän palasi huoneeseensa, makasi kauvan aikaa ja tuumaili. Hän ei aikonut enää ensinkään kärsiä tuota hulluttelijaa, joka vain kopeili ja vapaalla elämällään teki koko seudun epävarmaksi. Pappi ei erotellut ihmisiä arvojärjestyksen mukaan, vaan lähetteli kirjeitään niin yhdelle kuin toisellekin ja vaati kunnioitusta. Pimeää seurakuntaa oli valaistava. Levionin sisar oli vielä hänen mielessään. Tämä ei ollut parantanut tapojaan ja papin oli täytynyt erottaa hänen veljensä kirkonisännän toimesta. Kova onni oli ahdistellut Levionia, hänen vaimonsa kuoli, mutta jo itse hautajaistilaisuudessa oli pappi häntä ahdistellut. Kamala juttu. Kun näet tuon kelpo kirkonisännän piti haudata vaimonsa, muisti hän, että hän oli luvannut Fredrik Mackille tapetun vasikan. Matka oli yhteinen, ja kun ei ilmakaan enää ollut niin kylmä, että lihaa olisi voinut kauemmin säilyttää, otti hän vasikan mukaansa. Enok, peitekorvainen nöyrä mies kertoi asian papille ja tämä kutsui Levionin heti puheilleen.
"En voi enää pitää sinua kirkonisäntänä", sanoi pappi. "Siskosi makaa ja tekee syntiä talossasi, sinä et pidä huonettasi kurissa ja järjestyksessä, sinä makaat ja nukut öisin, kun vieras mies tulee taloosi."
"Ikävä kyllä", vastasi kirkonisäntä, "niinhän sitä monasti sattuu."
"Sitäpaitsi eräs toinen asia — sinä viet vaimosi hautaan ja kuljetat samalla kertaa kuolleen vasikan. Mitä se sellainen merkitsee?"
Mutta nyt heitti kalastaja pappiin aivan ymmärtämättömän katseen ja piti häntä omituisena. Kalastajan vaimo oli ollut käytännöllinen sielu, ja hän olisi ensimäisenä huomauttanut vasikan myötäottamisesta, jos vaan olisi voinut. "Sinähän ajat juuri sitä tietä", olisi eukko-vainaja sanonut.
"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.
"Se on minun asiani", vastasi pappi. "Mutta sinä olet erotettu."
Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.
Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"
"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."
Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole…?" Ja kun hän vihdoin käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."
"Kuka tulee siksi?"
"Sitä minun ei tarvitse sanoa sinulle. Mutta Enok se on."
Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän vain ja läksi.
Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies, joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä — monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja. Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!" mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua. Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa: "ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata." Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika, joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli Enok.
Papin maatessa ja miettiessä näitä, joutui aamu. Tuo onneton sähköttäjä Rolandsen oli turmellut hänen yöunensa, hän nousi levolta jo kello kuusi. Silloin huomasi hän, että rouva jo oli pukeutunut kaikessa hiljaisuudessa ja mennyt ulos.
Aamupäivällä meni rouva sähköttäjä Rolandsenin luo ja sanoi: "Te ette saa laulaa meille öisin."
"Ymmärrän, että käyttäydyin tyhmästi", sanoi Rolandsen. "Luulin, että neitsyt van Loos oli siinä huoneessa, mutta hän onkin muuttanut."
"Te lauloitte siis hänelle?"
"Niin. Pienen laulunpätkän näin aamuhetkellä."
"Siinä huoneessa makasinkin minä", sanoi rouva.
"Neitsyt makasi siinä ennen, edellisen papin aikana."
Rouva ei sanonut enää mitään, hänen silmänsä olivat käyneet tuhmiksi ja sameiksi.
"Niin, niin, kiitos vaan", sanoi hän poislähtiessään, "olihan laulua hauska kuulla, mutta Te ette saa enää tehdä niin."
"Minä lupaan sen. Jos olisin aavistanut… En tietysti olisi uskaltanut tehdä sitä."
Rolandsen näytti aivan haluavan vajota maan alle.
Kun rouva tuli kotiin, sanoi hän: "Olen todellakin hyvin väsynyt tänään."
"Onko se mikä ihme?" vastasi pappi. "Eihän se ulvoja antanut sinun maata viime yönä."
"Taitaa olla parasta, että neitsyt lähtee tiehensä", sanoi rouva.
"Neitsyt?"
"Rolandsenhan on kihloissa hänen kanssaan, näetkös. Ei taida olla kovinkaan rauhallista öisin."
"Rolandsen saa minulta kirjeen tänään."
"Kaikkein yksinkertaisintahan on, että neitsyt lähtee tiehensä."
Jolloin pappi ajatteli, että se ei ensinkään ollut yksinkertaisinta, koska uuden talousneitsyen hankkimisen tuotti hänelle lisättyjä kustannuksia. Sitäpaitsi oli neitsyt van Loos hyvin kunnollinen — ilman häntä ei talossa olisi mitään järjestystä. Hän muisti, miten oli alussa, kun rouvan oli ohjattava ja järjestettävä kaikki omin päin, niin, hän ei tulisi sitä koskaan unohtamaan.
"Kenenkä haluaisit hänen sijaansa?" kysyi pappi.
Rouva vastasi: "Teen mieluummin itse hänen työnsä."
Silloin naurahti pappi katkerasti ja sanoi: "Kyllä, silloinhan kaikki tulee tehdyksi."
Rouva virkahti loukkautuneena ja harmissaan: "En huomaa muuta, kuin että minun joka tapauksessa täytyy koko ajan olla mukana ja hoitaa taloani. Niin että neidin työ ei kovinkaan suuria merkitse."
Pappi vaikeni. Ei hyödyttänyt mitään kysellä ja vastata edelleen,
Jumala paratkoon! "Neitsyt ei voi matkustaa tiehensä", sanoi pappi.
Mutta hänen vaimollaan oli niin huonot kengät jalassa, että oli aivan
surkean näköistä, ja hän sanoikin lähtiessään:
"Meidän täytyy ensi tilassa hankkia sinulle uudet kengät."
"Oh, nythän on kesä", vastasi rouva.