IX.
Nyt ovat viimeiset kalastajavenheet valmiit purjehtimaan tiehensä. Pyydystäminen on päättynyt. Mutta meri oli vielä rikas sillistä, sen näyttivät merkit pitkin rannikkoa, ja hinnat laskeutuivat. Kauppamies Mack oli ostanut kaiken sillin, minkä sai, eikä kukaan ollut kuullut, että maksuissa olisi sattunut mitään keskeytyksiä — vain viimeistä venekuntaa oli hän pyytänyt odottamaan hiukan, kunnes hän ehtisi sähköttää rahoja etelästäpäin. Mutta silloin oli väki heti sihissyt ja suhissut: ahaa, hän on pulassa!
Mutta kauppamies Mack oli mahtava kuten ennenkin. Hän oli kesken muita puuhiaan luvannut papinrouvalle leipuriliikkeen — hyvä, sitä rakennettiin, työmiehet olivat tulleet, perusmuuri oli valmis. Rouvan mielestä oli tosi ilo käydä katselemassa, miten hänen leipuripuotinsa edistyi. Mutta nyt oli itse rakennus rakennettava ja siihen tarvitsi Mack toisia työntekijöitä — hän oli sähköteitse pyytänyt niitäkin, sanoi hän.
Mutta nyt oli leipuri, joka asui nimismiehen talossa, tullut järkiinsä. Mitä papin kirjeet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai Mack perusmuureineen. "Leipää on tuleva, jos leipää kerran halutaan", sanoi leipuri. Mutta aivan hyvinhän ymmärrettiin, että miesparka aivan turhaan potki tutkainta vastaan. Mack oli hänet musertava.
Rolandsen istuu huoneessaan ja laatii ihmeellistä plakaattia, jonka alle hän on kirjoittanut nimensä. Hän lukee sen monta kertaa ja arvelee sitä hyväksi. Sitten pistää hän sen taskuunsa, ottaa hattunsa ja lähtee ulos. Hän suuntaa askeleensa Mackin konttoriin tehtaalle.
Rolandsen oli odotellut, että neitsyt van Loos matkustaisi tiehensä, mutta hän ei matkustanutkaan, papinrouva ei siis ollutkaan sanonut häntä irti toimestaan. Rolandsen oli erehtynyt luullessaan, että papinrouva tekisi hänelle palveluksia, hänen terve järkensä palasi ja hän ajatteli: pysytelkäämme vain maassa, emme näytäkään panneen kenenkään päätä pyörälle.
Sensijaan oli Rolandsen saanut papilta vakavan ja rankaisevan kirjeen. Rolandsen ei salannut, että hän oli sen saanut, hän puhui siitä ylhäisille ja alhaisille. Kirje oli hyvin ansaittu, sanoi hän, ja se oli tehnyt hänelle hyvää — ei kukaan pappi ollut välittänyt hänestä ripillepääsyn jälkeen. Rolandsenin mielestä piti papin lähetellä paljon sellaisia kirjeitä ja ilahduttaa ja tukea hiukan itsekutakin.
Mutta kukaan ei voinut huomata, että Rolandsen olisi käynyt iloiseksi ja varmaksi viime aikoina, päinvastoin, hän mietiskeli enemmän kuin koskaan ennen ja näytti hautovan jotakin erityistä ajatusta, "Teenkö sen, vai enkö tee sitä?" saattoi hän mutista itsekseen. Kun sitten hänen entinen morsiamensa, neitsyt van Loos, saman päivän aamuna oli kiusannut hänet melkein kuoliaaksi tuon tuhman serenaadin takia pappilassa, oli Rolandsen eronnut hänestä sanoen merkitsevät sanat: "Minä teen sen!"
Rolandsen astuu Mackin konttoriin ja tervehtii. Hän on aivan selvä. Isä ja poika seisovat kumpikin omalla puolellaan pulpettia ja kirjoittavat. Vanha Mack tarjoaa hänelle tuolin, mutta Rolandsen ei istuudu, vaan sanoo:
"Minä haluaisin vain sanoa, että se olin minä, joka tein murtovarkauden teidän taloonne."
Isä ja poika tuijottivat häneen.
"Tulen ilmiantamaan itseni", sanoi Rolandsen. "En tee oikein, jos vaikenen kauemmin, asiat ovat muutenkin kyllin hullusti."
"Haluan olla kahdenkesken", sanoo vanha Mack.
Fredrik menee ulos huoneesta.
Mack kysyy: "Oletteko aivan terve tänään?"
"Juuri minä tein murtovarkauden", huutaa Rolandsen. Ja hänellä oli ääni, joka kuului, lauloipa hän tai huusi. Kuluu hetki. Mack vilkutti silmiään ja tuumaili. "Te olette sen tehnyt, sanotte Te?"
"Olen."
Mack ajatteli edelleen. Hänen terävät aivonsa olivat ratkaisseet useamman kuin yhden arvoituksen elämässä, hän oli tottunut tekemään nopeita johtopäätöksiä.
"Aijotteko myös pysyä sanassanne huomenna?"
"Aijon. Tämän jälkeen en tule salaamaan rikostani. Olen saanut kirjeen papilta, se minut on muuttanut."
Aikoiko Mack uskoa sähköttäjän sanoja? Vai antautuiko hän vain näön vuoksi lähempiin keskusteluihin hänen kanssaan?
"Milloin teitte murtovarkauden?" kysyi hän.
Rolandsen mainitsi yön.
"Miten Te toimitte?"
Rolandsen selitti kaikki aivan tarkalleen.
"Muutamia papereita oli samassa laatikossa kuin setelit, näittekö niitä?"
"Näin. Siinä oli muutamia papereita."
"Otitte yhden mukaanne — missä se on?"
"Ei minulla ole sitä. Paperia? Ei ole."
"Se oli minun henkivakuutustodistukseni."
"Teidän henkivakuutustodistuksenne, niin, aivan oikein, nyt muistan sen. Minun täytyy tunnustaa, että poltin sen."
"Vai niin. Siinä teitte väärin, saatoitte minulle paljon vaivaa pakottamalla minut hankkimaan uuden."
Rolandsen sanoi; "Olin aivan sekaisin, ei ainoatakaan selvää ajatusta ollut päässäni. Pyydän Teiltä kaikkea anteeksi!"
"Toisessa kirstussa oli monta tuhatta taaleria, miksi ette ottanut sitä?"
"En löytänyt sitä."
Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras. Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.
"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja… että
Teillä on sellainen vika", sanoo hän.
Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.
Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte menetellä tuolla tavalla minua kohtaan!"
Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi.
Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."
Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja — konjakki Rosengårdista maksoi rahaa.
"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi
Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."
Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän. "Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."
"Aijoin tehdä jotakin korjatakseni asiaa."
"Mitä niin?"
"Otan pois ilmoituksen pappilan veräjäpatsaasta ja asetan omani sijaan."
Noissa sanoissa Mack taas tunsi saman ajattelemattoman houkan. "Ei, sitä minä en vaadi", sanoi hän. "Onhan asia muutenkin ikävä Teille, miesparka. Mutta tahdotteko sensijaan kirjoittaa erään selityksen tässä." Ja Mack osoitti päällään Fredrikin paikkaa.
Rolandsenin kirjoittaessa istui Mack ja tuumaili. Koko tämä ikävä juttu oli kääntynyt hänelle hyväksi. Tosinhan se maksoi jonkun verran, mutta ne rahat olivat hyvin käytetyt, hänen maineensa oli nyt leviävä yli koko maan.
Mack luki selityksen ja sanoi: "No, se kelpaa kyllä. Minä en tietystikään aijo käyttää sitä mihinkään."
"Kuten vain haluatte", vastasi Rolandsen.
"Enkä myöskään aijo ilmaista Teidän tunnustustanne, Asia jää meidän väliseksemme."
"Siinä tapauksessa puhun minä itse", sanoi Rolandsen. "Papin kirjeessä sanotaan nimenomaan, että on tunnustettava."
Mack avasi tulenkestävän kaappinsa ja otti esiin setelipinkan. Nyt oli hän tilaisuudessa näyttämään, mikä mies hän oli. Kukaan ei luultavasti tiennyt, että lahdella odotti vieras venhekunta juuri näitä rahoja, joita saamatta se ei halunnut lähteä tiehensä.
Mack laski neljäsataa taaleria ja sanoi: "En tee tätä Teitä loukatakseni, vaan minun on tapana pitää, minkä sanon. Olen luvannut neljäsataa taaleria, jotka nyt ovat Teidän."
Rolandsen meni ovea kohden. "Ansaitsen Teidän halveksumisenne", sanoi hän.
"Minun halveksumiseni!" huudahti Mack. "Sanon Teille erään asian…"
"Teidän jalomielisyytenne piinaa minua. Te ette vaadi minua rangaistavaksi, Te palkitsette minut."
Mutta eihän Mack olisi vielä voinut kopeilla kahdensadan taalerin menettämisestä varkauden kautta. Vasta sitten, kun hän palkitsi varkaan kaksinkertaisella summalla, sai asia loiston ympärilleen. Hän sanoi: "Teistä tulee nyt onneton mies, Rolandsen. Te menetätte paikkanne. Minä en tarvitse näitä rahoja, mutta niillä on Teihin nähden käytännöllinen merkitys ensi alussa. Ajatelkaahan sitä."
"En voi", sanoi Rolandsen.
Silloin otti Mack setelit ja työnsi ne hänen taskuunsa.
"Olkoot ne sitten lainaksi", pyysi Rolandsen.
Ja ritarillinen kauppakuningas suostui siihen ja vastasi: "Hyvä, olkoot lainaksi!" Mutta hän ymmärsi, ettei hän enää koskaan tulisi näkemään niitä rahoja.
Rolandsen vaipui kokoon, ikäänkuin hän nyt kantaisi elämänsä suurinta taakkaa. Oli oikein surkeata nähdä.
"Kiiruhtakaa nyt taas pyrkimään oikealle tielle", sanoi Mack kehoittavasti. "Eihän tämän harha-askeleen tarvitse olla auttamaton."
Rolandsen kiitti mitä nöyrimmin kaikesta, ja läksi. "Olen varas", sanoi hän jo tehtaan tytöille, kulkiessaan heidän ohitseen. Ja hän tunnusti kaiken.
Hän ohjasi kulkunsa pappilan veräjälle. Siitä repi hän pois Mackin ilmoituksen ja pani omansa sijaan. Siinä oli kirjoitettuna, että juuri hän oli varas, eikä kukaan muu. Ja huomenna oli sunnuntai — paljon kirkkoväkeä oli kulkeva siitä ohi.