X.
Rolandsen näytti pian toipuvan. Sittenkun koko pitäjä oli lukenut hänen ilmoituksensa, pysyttelihe hän itsekseen ja vältti ihmisiä. Sillä oli sovittava vaikutus; langennut sähköttäjä ei siis ollut päättömästi paatunut rikokseensa. Tosi asia oli, ettei Rolandsenilla enää ollut aikaa kierrellä toivotonna pitkin teitä, hän teki väsymättömästi työtä huoneessaan öisin. Oli monta pientä ja suurta koepulloa, jotka hänen täytyi sulkea laatikkoihin ja lähettää postin mukana itään ja länteen. Hän lähetteli myös sähkösanomia varhain ja myöhään. Oli tultava valmiiksi, ennenkuin hänet ajettaisiin pois asemalta.
Rolandsenin häväistysjuttu oli tullut tunnetuksi myös pappilassa, ja kaikki katsoivat nyt säälien neitsyt van Loosia, jolla oli ollut sellainen sulhanen. Pappi kutsui hänet konttoriinsa ja keskusteli hänen kanssaan kauvan ja lempeästi.
Neitsyt van Loos ei missään tapauksessa enää aikonut olla tekemisissä sähköttäjän kanssa, hän päätti mennä Rolandsenin luo ja lopettaa kaikki välit.
Hän tapasi Rolandsenin alakuloisena ja pahoillaan, mutta se ei liikuttanut hänen sydäntään. "Sinullahan on siistiä puuhaa", sanoi hän.
"Toivoin Teidän tulevan, voidakseni pyytää Teiltä armoa", vastasi
Rolandsen.
"Armoa? Ei, tiedätkö! Sanonpa sinulle Ove, että olen aivan sekapäinen takiasi. Enkä minä tahdo enää millään ehdolla tuntea sinua tässä maailmassa. Minua ei tunneta miksikään varkaaksi tai petturiksi, vaan kuljen rehellistä elämän uraani. Ja enkö minä ole varoittanut sinua parhaassa tarkoituksessa, ja sinä olet vain paatunut? Sopiiko nyt kihloissa olevan miehen käydä ympärinsä ja hakkailla vieraita naikkosia, kuin mikä hempukka? Ja sitten varastat sinä rahoja ihmisiltä ja rupeat tunnustuksille pitkin patsaita julkisen tien varrella. Häpeän niin, etten tahdo pysyä nahoissani, enkä kuitenkaan voi olla vapaa koko jutusta. Pidä vain suusi kiinni, minä tunnen sinut kyllä, sinä et voi muuta kuin paaduttaa itsesi ja huutaa eläköötä. Minun rakkauteni on ollut todellista laatua, mutta sinä olet vain ollut minua kohtaan juuri kuin spitaalitauti, ja olet saastuttanut minun elämäni varkaudella ja rosvoamisella. Ei hyödytä mitään, mitä aijot sanoa. Jumalan kiitos, kaikki ihmiset sanovat samaa, että sinä olet narrannut ja pahoinpidellyt minua. Pappi sanoo, että minun täytyy heti matkustaa sinun luotasi, niin vastenmielistä kuin se onkin hänelle. Eläkä nyt seiso siinä koettaen piiloutua, Ove, sillä sinä olet syntinen Jumalan ja ihmisten edessä ja suorastaan pimeyden pauloissa. Ja kun minä sanon sinulle Ove vielä kerran, niin en ajattele, eläkä luule, että taas sopisin sinun kanssasi. Sillä minun tarkoitukseni on, että me emme enää tunne toisiamme, enkä minä enää ole sinut Teidän kanssanne missään maailmassa. Sillä kukaan ei ole tehnyt niin paljon hyvää kuin minä olen tehnyt, sen tiedän minä aivan varmasti, mutta sinä olet vain ollut täynnäsi kevytmielisyyttä minua kohtaan ja olet pahoinpidellyt minua varhain ja myöhään. Mutta en minäkään, paha kyllä, ole ollut syytön, sillä minä olen katsonut sormieni välitse sinun tekojasi aina tähän asti, enkä ole saanut silmiäni auki."
Siinä seisoi nyt tuo onneton ihminen, eikä voinut puolustautua. Niin poissa suunniltaan, kuin tänään, ei Rolandsen ollut koskaan ennen kuullut neitsyen olevan, raskas rikos oli kokonaan järkyttänyt hänet. Kun hän lopetti puheensa, oli hän aivan uupunut.
"Minä koetan parantaa itseni", sanoi Rolandsen.
"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on. Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet — pahoja minä nyt en tahdo muistella."
Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta en minä sitä pyydä."
"Ojenna minulle kätesi", pyysi Rolandsen.
"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla kädelläsi."
Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi hän. "Vain muutamia sanoja?"
"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat, mutta en pyydä sitä."
Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä", ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."
Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta. Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.
Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack, jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.
Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.
Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat hiuksista punotut kellonperät — olipa toisilla kultaiset korvarenkaat, loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain pelkkiä hyviä seurauksia.
Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea korvasuojustimissa näinä päivinä.
Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.
Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan. Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta kohtaan oli synnyttänyt — nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!
Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa — ei, ei koskaan. Mack oli huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.
Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä. Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan veneeseen.
"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.
Vene läksi rannasta ja eteni pitkin aironvedoin.
"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen. Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen taakse.
Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.
Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista, ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän, "elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.
Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi. Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu. Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja polki kuivia oksia mielensä mukaan.
Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista — eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli hän oleva rikas herrasmies — metsään koko rakkaus! Ja hän läksi kulkemaan kotiinsa.
Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." — "Ei kai siellä kukaan", vastaa Elise.
Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut! ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.
Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä. Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa — kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko kiekui.