XII.
Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä, jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas jäävä tyhjäksi.
Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.
Pappi rupesi vanhan tavan mukaan keräämään ja siistimään.
"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan olisin lopettanut ompelemisen."
"Mutta että saatat istua ja ommella tällaisessa epäjärjestyksessä!"
Rouva loukkaantui tästä, eikä vastannut.
"Mikä on tuon harmaan kiven tarkoitus?" kysyi pappi.
"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin kauniina."
Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat peilipöydällä.
"Niin, näitä tarvitaan kait johonkin?" sanoi hän ja hillitsi itsensä.
"Ei, ne ovat liian vanhoja. Arvelin tehdä niistä salaattia",
"Ne ovat viruneet tuossa yli viikon ajan", sanoi pappi, "ja ovat jättäneet jäljen pintamaaliin."
"Niin, nyt sen näet. Ei pitäisi koskaan kiilloittaa huonekaluja, ne eivät silloin kelpaa mihinkään."
Silloin alkoi pappi nauraa ilkeästi. Rouva heitti pois ompeleensa ja nousi seisomaan.
Mies ei antanut hänelle koskaan rauhaa, vaan piinasi hänet kuoliaaksi ymmärtämättömyydellään. Ja taas kehittyi sellainen tyhmä ja hedelmätön riita, kuten ennen vähän väliä näiden neljän vuoden aikana. Pappi oli tullut nöyrästi pyytämään lykkäystä kenkäjutussa, mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi toimittaa asia, suuttumus kuohahti yli äyräiden. Miten kaikki olikaan pappilassa nurinkurin, sittenkuin neitsyt van Loos oli lähtenyt tiehensä ja rouva itse hoiti taloutta.
"Mutta samalla kertaa puhuen — etkö voisi edes joskus pitää huolta keittiön puolella?" sanoi pappi.
"Pitää huolta? Kai minä pidän huolta. Ovatko asiat nyt entistä hullummin?"
"Näin eilen likaämpärin täynnä ruokaa."
"Kun et sotkeutuisi joka asiaan, niin kaikki kävisi paremmin."
"Siinä oli suuri kasa kermapuuroa, jota syötiin edellisenä päivänä puolisiksi."
"Niin, palvelijattaret olivat syöneet sitä sillä tavalla, etten enää voinut käyttää sitä."
"Näin myös paljon riisiryynipuuroa."
"Vika oli maidossa, joka myrtyi. Ei kai se minun syyni ollut."
"Päivää ennen näin keitetyn ja kuoritun munan likaämpärissä."
Rouva vaikeni. Mutta kyllä hän olisi voinut puolustautua tätäkin syytöstä vastaan.
"Meillä ei oikeastaan ole kovinkaan suuret varat", sanoi pappi, "ja sinäkin tiedät, että me ostamme munat. Eräänä päivänä sai kissa munavanukasta."
"Sitä oli jäänyt hiukan yli puolisilta. Mutta sinä olet aivan mahdoton, sanon minä, sinun pitäisi mennä lääkäriin pahan tuulesi vuoksi."
"Olen nähnyt sinut kissa käsivarrella ja ojentavan sille maitoastiaa. Ja sallit, että palvelijattaret näkevät sen. Ne nauravat sinulle itsekseen."
"Ne eivät naura ensinkään. Mutta sinä vain olet hulluuteen asti pahalla tuulella."
Viimeinkin meni pappi takaisin konttoriinsa. Ja rouva pääsi taas rauhaan.
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt, joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.
"Ikävä kyllä, sinä et nykyään voi saada kenkiäsi", sanoi hän.
"No, eihän sille mitään voi", vastasi rouva vain.
"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli varastanut ne."
"Mitä sinä sanot!"
"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin."
Ja pappi kertoi kaiken.
"Silloinhan se ei ollutkaan Rolandsen", sanoi rouva.
"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!… Mutta sinun täytyy niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."
"No, entä sitten?"
Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan köyhyyttään.
"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi sydämensä heltyvän.
Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun, hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.
"Odotahan, saat uuden lautasen", sanoi rouva ja juoksi keittiöön.
"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"
"Aijotko syödä tuon lihakäärylän?" huusi rouva palatessaan.
"Mitä sillä muuten tehtäisiin?"
"Se joutaa todellakin kissalle."
"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita, ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa tiessänsä — — —
Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman — Rolandsen oli kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"
Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene, joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen, kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.
Rosengårdin Mack sai heti tiedon oikeasta murtovarkaasta, mutta ihme kyllä hän ei ensinkään kiiruhtanut uudelleen tarttumaan asiaan. Ehkäpä vanha Mack tiesi, mitä hän teki. Sähköttäjä Rolandsen oli petkuttanut häneltä palkinnon, jonka hänen nyt täytyi uudelleen maksaa, ja nyt oli todellakin hiukan sopimaton aika. Hän oli siksi oikea Mack, ettei hän voinut ruveta pikkumaiseksi tässä kunnia-asiassa, mutta hän oli tilapäisessä pulassa. Mackin monet asiat kysyivät suuria menoja, eikä puhdasta rahaa tullut sisään suurin joukoin. Hänen suuri sillivarastonsa oli asiamiehen käsissä Bergenissä, mutta hinnat olivat alhaiset, hän ei myönyt. Mack odotti hartaasti mätäkuuta — senjälkeen loppuisi kaikki kalastaminen ja hinnat kohoaisivat. Sitäpaitsi oli venäläisillä sota, tämän suuren maan maanviljelys tulisi laiminlyödyksi ja kansa tarvitsisi silliä.
Usean viikon ajan vältti Mack tehdasta. Hänhän oli luvannut papinrouvalle leipomon, ja mitä hän nyt saattaisi sanoa? Perusmuuri oli valmis ja suunnitelmat valmiit, mutta itse rakennusta ei rakennettu. Alettiin taas huhuilla, että leipomon rakentaminen kenties tuotti vaikeuksia Mackille. Asia kehittyi niin pitkälle, että nimismiehen talossa asuva leipuri taas rupesi juomaan. Hän oli taas varmistunut, hänellä oli aikaa hiukan ryypiskellä. Pappi sai kuulla leipurin lankeemuksesta ja kääntyi mieskohtaisesti hänen puoleensa, mutta se ei näkynyt auttavan, niin varmaksi oli hän käynyt.
Totisesti oli papilla, vahvalla työmiehellä, kylliksi tekemistä — vaikkei hän säästänyt itseään, jäi sittenkin työtä tekemättä. Nyt oli hän lisäksi menettänyt kirkonisännän, kaikkein toimeliaimman, Enokin. Jo pari päivää hänen kukistumisensa jälkeen oli Levion tullut takaisin ja ollut mitä halukkain uudelleen saamaan viran.
"Pastori huomaa kai nyt, ettei ollut ketään sopivampaa kirkonisäntää kuin minä."
"Sinua epäillään metsäpalon sytyttäjäksi."
"Niin valehtelee jokainen rosvo ja petturi", huudahti Levion.
"Hyvä. Mutta sinä et kuitenkaan tule kirkonisännäksi."
"Kuka sitten tulee tällä kertaa?"
"Ei kukaan. Olen ilman."
Niin esiintyi pappi vahvana ja taipumattomana ja oikeamielisenä kaikille. Ja hänellä oli syytä juuri nyt kurittaa itseään säälittä. Alituinen kotoinen epäsopu ja hänen kutsumuksensa monet vaikeudet olivat heikontaa hänet ja saattaa hänet lankeamaan — hänen mieleensä saattoi silloin tällöin tunkeutua aivan luvattomia ajatuksia. Mitä haittaisi, jos hän esim. solmisi rauhan Levionin kanssa, joka sitten taas tekisi pieniä vastapalveluksiaan? Ja lisäksi — Rosengårdin Mack oli luvannut auttaa tositarvitsevia, hyvä, pappi oli pitäjän suuri vaivainen, hän saattaisi todellakin kääntyä Mackin puoleen pyytämään apua eräälle hädänalaiselle perheelle ja pitää rahat itse. Silloin saisi rouva kenkänsä. Pappi itse tarvitsisi myös jotakin, pari kirjaa, hiukan filosofiaa, jokapäiväinen raataminen kuihdutti häntä, hän ei voinut kehittyä. Esimerkiksi oli nyt Rolandsen, suuripuheinen lurjus, hyvällä menestyksellä uskotellut rouvalle, että juuri ihmiset tekivät Jumalan siksi, mikä hän oli. Ja hän aikoi varustautua, voidakseen tarpeen tullen saada hänet sanattomaksi.
Vihdoin tuli Mack. Ja hän tuli tapansa mukaan suurenmoisena ja hienona — hänen tyttärensä Elise oli mukana. Hän meni heti vierailulle papin luo ollakseen kohtelias, sitäpaitsi ei hän mitenkään aikonut kiertää lupaustaan. Rouva kysyi leipomoasiaa. Mack valitti, ettei hän ollut nopeammin voinut jouduttaa asiaa, siihen oli painavia syitä — leipomoa ei yksinkertaisesti voinut valmistaa tänä vuonna, muurien täytyi antaa vahvistua. Rouvalta pääsi pettymyksen huudahtus, mutta pappi oli iloinen.
"Asiantuntijat ovat sanoneet minulle niin", sanoi Mack, "niin että minun täytyy alistua. Kattoa asetettaessa ensi keväänä voivat muurit levitä monta tuumaa. Ja miten kävisi rakennuksen niiden yllä?"
"Niin, miten sen kävisi?" sanoi pappi myös.
Muuten ei Mack ollut ensinkään alakuloinen tai masentunut, kaukana siitä. Mätäkuu oli ohi, kaikenlainen sillinkalastus oli täysin päättynyt, ja asiamiehen sähkösanoma ilmoitti hintojen kohoavan. Mack ei malttanut olla kertomatta tätä papille.
Vasta-asiana tiesi pappi kertoa, missä Rolandsen oli — eräällä saarella kaukana lännessä, aivan aavan meren rajalla, aivan kuin villiasukas. Eräs mies ja nainen olivat tulleet ja ilmoittaneet asian papille. Mack lähetti viipymättä veneen noutamaan Rolandsenia.