XIII.
Oli niin, että Enokin tunnustus oli kohdannut Rolandsenin aivan äkkiä — nyt oli hän vapaa, mutta hän ei voinut maksaa Mackille noita neljääsataa taaleria. Sen takia kävi niin, että hän otti urkurinpolkijan veneen pyydyksineen ja muine tarpeineen ja sousi merelle hiljaisena yönä. Hän aikoi ulkosaaristoon, ja sinne oli puolitoista peninkulmaa, osittain avomerta. Hän sousi koko yön, etsi aamulla itselleen sopivan saaren. Sille nousi hän maihin. Kaikenlaisia merilintuja lenteli hänen ympärillään.
Rolandsen oli nälkäinen ja aikoi ensin poimia itselleen runsaan tiun lokinmunia aamiaiseksi. Mutta näyttäytyi, että munat olivat jo muuttuneet poikasiksi. Silloin nousi hän kalastamaan ja onnistui paremmin. Hän eli nyt kalalla päivän toisensa jälkeen ja lauloi ja pitkästyi aikaansa ja oli saaren itsevaltias. Sadeilmalla tarjosi eräs mukava kivenlohkare hänelle suojaa, yöt makasi hän pienellä nurmenkaistaleella, eikä aurinko laskenut koskaan.
Kului kaksi viikkoa, kului kolme viikkoa, huono ruoka laihdutti hirveästi Rolandsenia, mutta hänen silmistään loisti yhä lujempi päättäväisyys, eikä hän aikonut antautua. Hän pelkäsi vain, että joku tulisi häiritsemään häntä. Muutama yö sitten tuli eräs vene saarta kohden, siinä oli mies ja nainen, jotka olivat untuvia keräämässä. He aikoivat nousta saarelle, mutta Rolandsen ei sallinut sen tapahtua, hän oli nähnyt heidät jo kaukaa ja ehtinyt raivostua, nyt keinui hän niin vimmatusti urkujenpolkijan pienessä veneessä, että tunkeilijat sousivat pois kauhuissaan. Silloin nauroi Rolandsen itsekseen ja oli hirveän paholaisen näköinen laihoine naamoineen.
Eräänä aamuna pitävät linnut tavallista kovempaa meteliä ja herättävät Rolandsenin, ja oli vielä niin varhainen, että oli miltei yö. Hän näkee veneen tulevan, se on aivan lähellä. Rolandsenilla oli se surullinen ominaisuus, että hän suuttui hyvin hitaasti. Tuossa läheni nyt vene, hänelle mitä sopimattomimmalla hetkellä, mutta kun hän viimein ehti kunnolleen raivostua, oli vene jo maissa, muuten olisi hän tehnyt sille jotakin ja karkoittanut soutajat kivisateella.
Kaksi Mackin tehtaan työläistä, isä ja poika, astuivat maihin ja vanhus sanoi hyvää päivää.
"En ole ensinkään tyytyväinen sinun käyntiisi ja tulen tekemään sinulle jotakin", vastasi Rolandsen.
"Mitä niin?" sanoi ukko ja heitti poikaansa puolittain rohkean, puolittain pelokkaan katseen.
"Minä tulen tietysti surmaamaan sinut. Mitäs siitä ajattelet."
"Itse Mack on nyt lähettänyt meidät teidän luoksenne."
"Tietysti on itse Mack lähettänyt sinut minun luokseni. Tunnen hänen asiansa."
Nyt sekaantui myös nuorempi puheeseen ja sanoi, että urkujenpolkija halusi saada pois veneensä ja pyydyksensä.
Rolandsen huudahti katkerasti: "Hänkö? Onko mies järjiltään? Mitä minulle sitten jäisi? Minä asun autiolla saarella, minun täytyy käyttää venettä päästäkseni ihmisten ilmoille, minun täytyy kalastaa pyydyksillä voidakseni elää. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset."
"Ja sitten pyysi uusi sähköttäjä meidän sanomaan Teille, että Teille on siellä joku tärkeä sähkösanoma."
Rolandsen hätkähti. Mitä! Nyt jo! Hän teki vielä pari kysymystä, joihin hän sai vastauksen, eikä enää ensinkään vastustellut kotiin lähtöä miesten seurassa. Nuorempi mies souti urkujenpolkijan venettä, ja Rolandsen läksi vanhuksen veneessä.
Veneen kokassa oli vakka ja Rolandsenissa heräsi toivo, että siinä ehkä oli evässäkki. Hän aikoi kysyä: "onko siinä ruokaa?" Mutta hän hillitsi itsensä pelkästä ylpeydestä ja alkoi puhella muista asioista.
"Mitenkä Mack sai tietää, että minä olin täällä?"
"Sitä vain huhuiltiin. Eräs mies ja nainen olivat nähneet Teidät täällä eräänä yönä, ja säikähtivät pahanpäiväisesti."
"Niin, mitä niillä oli täällä tekemistä… Ajattelehan, minä löysin uuden kalapaikan saaren luota. Ja nyt lähden minä pois sieltä."
"Miten kauan Te olitte aikonut olla täällä?"
"Se ei kuulu sinuun", vastasi Rolandsen lyhyesti. Hän katseli rasiaa, mutta näytti miltei halkeavan ylpeydestä ja sanoi: "Tuopas on harvinaisen kurjannäköinen vakka. Ei kait siinä voi pitää mitään. Mitähän tuo lienee?"
"Ollappa minulla vain kaikki se liha ja silava ja voi ja juusto, mikä on ollut siinä vakassa, niin eipä puuttuisi minulta ruokaa monen vuoden aikana", vastasi ukko.
Rolandsen karisti kurkkuaan ja sylkäisi mereen.
"Milloin sähkösanomat tulivat?" kysyi hän.
"Luullakseni noin pari päivää sitten."
Kun he olivat ehtineet puolimatkaan, asetettiin veneet vierekkäin ja isä ja poika alkoivat aterioida eväsvakasta. Rolandsen katseli kaikkialle muualle päin. Ukko sanoi: "Meillä olisi vähän ruokaa tässä, jos niinkuin saisi olla Teille." Ja koko vakka asetettiin Rolandsenin eteen.
Hän viittasi kädellään kieltävästi ja vastasi: "Minä söin puoli tuntia sitten vankan aterian. Muuten et voi käsittää, miten tuo ohutleipä näyttää hyvin paistetulta. Ei kiitos, minä vain katselen ja haistan sitä!" Ja Rolandsen haasteli taas ja katseli joka suunnalle: "Ah, me elämme oikeastaan kamalan lihavasti täällä Pohjolassa. Olen varma, ettei ole ainoatakaan kauppapuotia, jossa ei riippuisi lihakimpaletta. Ja entä kaikki silava. Mutta sellaisessa elintavassa on jotakin eläimellistä!" Rolandsen kiemurteli vasten tahtoaan veneen pohjalla ja sanoi: "Miten kauvan minä olisin oleskellut tuolla saarella, kysyt sinä? Olisin tietysti jäänyt syksyyn asti ja katsellut tähdenlentoja. Olen tavattomien ilmiöiden harras ystävä, minua huvittaa katsella, miten taivaankappaleet pirstoutuvat."
"Niin, se on nyt sellaista, mitä minä en ymmärrä."
"Taivaankappaleitako? Kun toinen tähti viskaa toisen aivan villisti ja silmittömästi taivaan kantta alaspäin."
Mutta syömistä jatkui, ja Rolandsen huudahti: "No tepä syötte vasta sikamaisesti! Kylläpä jaksatte tunkea vatsaanne ruokaa!"
"Nytpä olemmekin syöneet", sanoi ukko sävyisästi.
Veneet erkanivat toisistaan, ja miehet tarttuivat taas airoihin.
Rolandsen asettautui veneen perään nukkumaan.
He tulivat kotiin iltapäivällä, ja Rolandsen meni heti lennätinasemalle sähkösanomia kyselemään. Ne sisälsivät ilahduttavia ilmoituksia keksinnöstä, korkea tarjous patentista Hampurista ja vielä korkeampi tarjous eräältä toiselta liikkeeltä toimiston välityksellä. Ja Rolandsen oli niin ihmeellinen olento, että hän juoksi metsään ja oli hyvän aikaa yksin, ennenkuin hän ryhtyi hankkimaan itselleen jotakin syömistä. Mielenliikutus teki hänestä pojan, kädet ristissä olevan lapsen.