XIV.
Hän meni Mackin konttoriin, ja hän meni sinne uutena miehenä, niin, jalopeurana. Omituinen mielenliikutus valtaisi kenties Mackin perheen nähdessään hänet, Elise kenties onnittelisi häntä, ja tämä vilpitön ystävyys tekisi hänelle hyvää.
Hän pettyi. Hän tapasi Elisen tehtaan ulkopuolella keskustelemassa veljensä kanssa. Tämä välitti hänestä niin vähän, että tuskin tervehti häntä. Molemmat jatkoivat keskusteluaan. Rolandsen ei häirinnyt heitä eikä kysellyt vanhaa Mackia, vaan meni konttoriin ja naputti oveen. Ovi oli suljettu. Hän meni taas ulos ja sanoi: "isänne on lähettänyt hakemaan minua, missä voin tavata hänet?"
Keskustelevat eivät kiirehtineet vastaamaan, vaan puhuivat asiansa loppuun — sitten sanoi Fredrik: "Isä on vesipadolla."
"Sen he olisivat voineet sanoa jo minun tullessani", ajatteli Rolandsen. Molemmat olivat perin välinpitämättömät, olivat antaneet hänen mennä konttoriin huomauttamatta asian oikeata laitaa.
"Voisitteko lähettää noutamaan häntä?" kysyi Rolandsen.
Fredrik sanoi hitaasti: "Jos isä on padolla, niin on hän siellä sen takia, että hänellä on siellä jotakin toimittamista."
Rolandsenin silmät suurenivat ihmetyksestä ja hän katsahti heihin.
"Voitte tulla uudelleen jonkun ajan kuluttua", sanoi Fredrik.
Ja Rolandsen tyytyi siihen ja sanoi: niinpä niin. Sitten läksi hän.
Mutta vähitellen alkoi hän hiljalleen puristaa huuliaan vastakkain ja miettiä asiaa. Äkkiä käännähti hän ympäri ja sanoi ilman mitään aihetta: "Mutta kun minä nyt olen tullut, niin en ole tullut tapaamaan ketään muuta, kuin isäänne, ymmärrättekö?"
"Tulkaa myöhemmin uudelleen", sanoi Fredrik.
"Ja kun minä nyt tulen toisen kerran, niin tulen vain sanomaan, etten tule kolmatta kertaa!"
Fredrik kohotti olkapäitään.
"Tuolla tulee isä", sanoi Elise.
Vanha Mack tuli kävellen. Hän rypisti otsaansa, puhui lyhyesti ja meni Rolandsenin edellä konttoriin. Hän oli hyvin epäsuosiollinen. Hän sanoi: "Viime kerralla tarjosin teille istuinta, nyt en tee sitä."
"Ei, ei", sanoi Rolandsen. Mutta hän ei vielä ensinkään käsittänyt tätä suuttumusta.
Mutta vanhaa Mackia ei kovuus ensinkään huvittanut. Hänellä oli valta tähän mieheen, joka oli rikkonut häntä vastaan, ja hän halusi olla liian voimakas käyttääkseen sitä. Hän sanoi: "Te tiedätte tietysti, mitä on tapahtunut?"
Rolandsen vastasi: "Olen ollut poissa, täällä on voinut sattua paljon, josta Te tiedätte, mutta en minä."
"Selvitän Teille vähän sitä", sanoi Mack. Ja hän oli nyt kuin pieni Jumala, joka piti ihmisen kohtaloa kädessään. "Oliko asianlaita niin, että Te poltitte minun henkivakuutuspaperini?" kysyi hän.
"Asianlaita on niin", alkoi Rolandsen, "että jos Te alatte kysellä minulta tarkasti…"
"Tässä se on", sanoi Mack ja veti asiakirjan esiin. "Rahat on niinikään löydetty. Ne olivat kaikki eräässä kaulahuivissa, joka ei ollut Teidän."
Rolandsen ei väitä vastaan.
Mack jatkoi: "Se oli Enokin."
Rolandsenin täytyi hymyillä kaikelle tälle juhlallisuudelle, ja hän sanoi piloillaan: "Tulettepa näkemään, että juuri Enok on varas."
Mutta hänen pilansa ei miellyttänyt Mackia, se ei todistanut minkäänlaista nöyryyttä. "Te olette pitänyt minua narrinanne", sanoi hän, "ja olette petkuttanut minulta neljäsataa taaleria."
Rolandsenia, jonka taskussa oli kallisarvoinen sähkösanoma, ei yhä vieläkään huvittanut esiintyä täysin vakavasti. "Miettikäämme hiukan asiaa", sanoi hän.
Silloin puhui Mack jyrkästi: "Annoin Teille anteeksi viime kerralla, nyt en enää tee sitä."
"Voin maksaa Teille rahat takaisin."
Mack kiivastui: "On edelleenkin niin, että rahat eivät ole minulle pääasia. Te olette petturi, ettekö ymmärrä sitä?"
"Sallitteko, että selitän Teille jotakin?"
"En."
"Sepä on todellakin liian kovaa", sanoi Rolandsen ja hymyili yhä. "Mitä
Te sitten haluatte?"
"Haluan panettaa Teidät kiinni", sanoi Mack.
Fredrik tuli huoneeseen ja asettui paikalleen pulpetin ääreen. Hän oli kuullut viimeiset sanat ja näki isänsä kiihoittuneena, mikä oli harvinaista.
Rolandsen sanoi, pannessaan kätensä taskuunsa, jossa sähkösanomat olivat: "Mutta ettekö halua ottaa rahoja?"
"En", sanoi vanha Mack. "Voitte antaa ne esivallalle."
Rolandsen jäi seisomaan. Hän ei ollut enää jalopeura — jos ruvettiin vaatimaan tiliä, niin oli hän ehkä mennyt liian pitkälle ja saattoi tulla vangituksi. Hyvä! Kun Mack katsoi häneen kysyvästi, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että hän yhä viipyi paikallaan, vastasi Rolandsen: "Minä vartoan vangitsemistani."
Mack hätkähti hiukan: "Täälläkö? Ei, Te voitte mennä kotiin ja järjestää asianne."
"Kiitos. Minun on lähetettävä pari sähkösanomaa."
Kuullessaan nämä sanat, muuttui Mack hiukan ystävällisemmäksi — eihän hän toki ollut mikään ihmissyöjä. "Te voitte tietysti käyttää sekä tämän että huomisen päivän asioittenne järjestämiseen."
Rolandsen kumarsi ja läksi.
Elise seisoi yhä ulkona ja Rolandsen kulki hänen ohitseen tervehtimättä. Mikä oli menetetty, oli menetetty, sille ei voinut mitään. Elise huusi hiljaa hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi ikäänkuin pistoksen saaneena ja sekaisin ihmetyksestä tuijottain Eliseen.
"Aioin vain sanoa… ei kai asia ole niin vaarallista laatua?"
Rolandsen ei ymmärtänyt mitään, ei hän myöskään käsittänyt, minkätähden Elise nyt välitti hänestä. "Olen saanut luvan mennä kotiin, lähetän pari sähkösanomaa", sanoi hän.
Elise tuli hänen luoksensa, hänen rintansa nousi ja laski, hän katsahti ympärilleen ja näytti epävarmalta. Hän sanoi: "Isä oli arvattavasti ankara. Mutta ei sitä kauvan kestä."
Rolandsen suutahti. Eikö hänellä itsellään ollut mitään oikeutta puolellaan? "Teidän isänne tehköön kernaasti mitä haluaa", vastasi hän.
"Vai niin, vai sillä tavalla!" Mutta Elise hengitti yhä raskaasti ja sanoi: "Miksi Te katselette minua tuolla tavalla? Ettekö tunne minua?"
Armoa, pelkkää armoa. Rolandsen vastasi: "Tunnetaan tai ei tunneta, sen mukaan miten ihmiset itse tahtovat."
Vaitiolo. Elise sanoi lopulta: "Te myöntänette kuitenkin, että mitä Te olette tehnyt… No, itsehän joudutte eniten kärsimään."
"Hyvä, antakaa minun vain eniten kärsiä. Minä en halua, että kuka tahansa tällä tavalla häiritsee minua. Teidän isänne saattaa vangituttaa minut."
Sanaakaan sanomatta meni Elise tiehensä…
Rolandsen odotti kaksi, odotti kolme päivää, eikä kukaan tullut urkujenpolkijan tupaan noutamaan häntä. Hän oli mitä suurimmassa jännityksessä. Nyt oli hän kirjoittanut sähkösanomansa ja aikoi lähettää ne samalla hetkellä, kuin hänet vangittaisiin — hän aikoi hyväksyä korkeimman tarjouksen keksinnöstä ja myödä patentin. Ei hän kuitenkaan ollut toimeton, hän piti ulkomaalaisten liikkeiden kanssa vireillä pikkukeskusteluja, puuhaili kosken ostamista yläpuolella Mackin tehdasta ja tieoikeuden turvaamista kuljetusta varten. Ja kaikki nämä asiat kulkivat toistaiseksi hänen käsiensä kautta.
Mutta Mack ei ollut sentapainen, että hän olisi vainonnut lähimäistään. Hän oli päinvastoin taas saanut liikeasioissaan myötätuulen ja myötäkäymisen aikana halusi hän paljon kernaammin esiintyä ylenmäärin hyväntahtoisena. Uusi, Bergenin asiamiehen lähettämä sähkösanoma ilmoitti, että silli oli myöty Venäjälle. Jos Mack halusi rahoja, oli ne saatavissa. Niin, että nyt hän taas oli vahvalla pohjalla.
Kun toista viikkoa oli kulunut, eikä mitään muutosta tapahtunut, meni Rolandsen taas Mackin konttoriin. Jännitys ja epätietoisuus olivat piinanneet hänet puolikuoliaaksi ja hän halusi saada asian selväksi.
"Olen ollut valmis koko viikon, ettekö Te vangitutakaan minua", sanoi hän.
"Nuori mies, olen lähemmin miettinyt asiaa", vastasi Mack suopeasti.
"Vanha mies, Teidän on heti ratkaistava asia!" sanoi Rolandsen kiivaasti. "Te luulette voivanne iankaiken pitkittää sitä, ja loistaa onnellisuudellanne, mutta kyllä minä keinon keksin. Annan itse itseni ilmi."
"Olin joka tapauksessa odottanut Teiltä tänään toisenlaista puhetapaa."
"Näytänpä Teille, millaista puhetta Teidän sopii odottaa", huusi
Rolandsen aiheettoman kopeasti ja viskasi sähkösanomansa Mackin eteen.
Hän näytti vielä suurinenäisemmältä, kuin entiseen aikaan, sen takia
että hänen kasvonsa olivat niin laihtuneet.
Mack silmäili sähkösanomia. "Teistä on tullut keksijä!" sanoi hän. Mutta mitä kauemmaksi hänen silmänsä liukuivat, sitä kiinnemmäksi hän ne supisti ja katsoi tarkemmin. "Fischleim, kalanliimaa", sanoi hän lopuksi. Sitten luki hän sähkösanomat taas alusta alkaen. "Tämähän näyttää varsin lupaavalta!" sanoi hän ja katsahti Rolandseniin. "Onko asia todellakin niin, että Teille on tarjottu näin suuri summa kalanliimakeksinnöstänne?"
"On?"
"Siinä tapauksessa onnittelen Teitä. Mutta silloin pitäisi Teidän osoittautua niin suureksi, ettette olisi epäkohtelias vanhalle miehelle."
"Siinä Te tietysti olette oikeassa. Mutta jännitys on saanut minut aivan sekapäiseksi. Te lupasitte vangituttaa minut, mutta siitä ei tullutkaan mitään."
"Minun täytyy sanoa, miten asia on — asiaan sekaannuttiin. Minä olisin kyllä tehnyt sen."
"Kuka sekaantui asiaan?"
"Tehän tiedätte, naisväki. Minulla on tytär. Elise sanoi: ei."
"Sepä oli ihmeellistä", sanoi Rolandsen.
Mack katsahti taas sähkösanomaan. "Tämähän on suurenmoista. Voitteko vähän valaista minulle keksintöänne?"
Ja Rolandsen valaisi hänelle hiukan.
"Silloinhan me olemme tavallaan kilpailijoita", sanoi vanha Mack.
"Ei ainoastaan tavallaan. Samasta hetkestä alkaen, jolloin minä olen lähettänyt vastaukseni, olemme me sitä täydellisesti."
"Vai niin?" sanoi Mack säpsähtäen. "Mitä Te sillä tarkoitatte? Aiotteko perustaa tehdasliikkeen?"
"Aion. Yläpuolella Teidän tehdastanne on koski, paljon suurempi koski.
Siinä ei tarvita sulkua."
"Se on Levionin koski."
"Olen ostanut sen."
Mack rypisti otsaansa ja mietti. "Ruvetkaamme sitten kilpailemaan", sanoi hän.
Rolandsen vastasi: "Te häviätte siinä."
Mutta tällainen puhe suututti yhä enemmän tätä vanhaa kauppakuningasta, joka ei ollut tottunut sellaiseen eikä hän suvainnut sitä. "Te unohdatte niin hämmästyttävän usein, että Te yhä olette minun vallassani", sanoi hän.
"Antakaa vain minut ilmi. Sitten seuraa minun vuoroni."
"Ah, mitä Te aiotte tehdä?"
Rolandsen vastasi: "Minä kukistan Teidät."
Fredrik tuli huoneeseen. Hän huomasi heti, että sanasota oli ollut käymässä, ja häntä harmitti, ettei isä kerta kaikkiaan musertanut tuota suurinenäistä erotettua sähköttäjää.
Rolandsen sanoi kovalla äänellä: "Teen teille tarjouksen — me käytämme keksintöä hyväksemme yhteisesti. Me panemme Teidän tehtaanne uuteen kuntoon ja minä hoidan sitä. Annan Teille kaksikymmentäneljä tuntia ajatusaikaa!" Jonka jälkeen Rolandsen jätti sähkösanoman paikalleen ja läksi.