XV.
Syksy lähestyi, tuuli puhalteli metsässä, meri muuttui kellertäväksi ja kylmäksi ja tähtiä syttyi taivaalle. Mutta Ove Rolandsenilla ei ollut enää aikaa katsella tähden lentoja, vaikka hän pitikin omituisista ilmiöistä. Koko joukko työmiehiä oli viime aikoina työskennellyt Mackin tehtaalla, toisaalla revittiin maahan ja toisaalla rakennettiin Rolandsenin ohjeitten mukaan, sillä hän johti töitä. Hän oli voittanut kaikki vaikeudet ja nautti suurta arvoa.
"Olen itse asiassa aina pitänyt siitä miehestä", sanoi vanha Mack.
"Minä en", vastasi Elise. "Hänestä on paisunut sellainen mahtailija.
Aivan kuin hän olisi pelastanut meidät."
"No, ei kai nyt aivan niin hullusti sentään."
"Hän tervehtii, mutta hän ei odota vastausta. Hän kulkee ohi."
"Hänellä on kiire."
"Hän on tunkeutunut meidän perheeseemme, juuri hän", sanoi Elise kalpein huulin. "Kaikkialla missä me olemme, on hänkin. Mutta jos hän kuvittelee pienintäkään minuun nähden, niin hän erehtyy."
Elise matkusti kaupunkiin.
Ja kaikki meni kuitenkin tavallista menoaan, näyttäytyi, että tultiin toimeen hänettäkin. Mutta nyt oli niin, että siitä hetkestä alkaen, jolloin Rolandsen oli ruvennut Mackin yhtiömieheksi, oli hän itselleen luvannut tehdä vain kunnollisesti työtä, eikä antautua haaveiden valtaan. Kesällä haaveillaan, mutta sitten on sen aika ohi. Mutta toiset haaveilevat koko ikänsä auttamattomasti. Kuten nyt neitsyt van Loos Bergenissä. Rolandsen oli saanut kirjeen häneltä, ettei hän enää pitänyt Rolandsenia ensinkään huonompana itseään, koska Rolandsen ei ollut saastuttanut itseään varkaudella, vaan oli vain tehnyt poikamaisen kujeen. Ja hän peruutti purkauksen, ellei vielä ollut myöhäistä.
Lokakuussa palasi Elise Mack kotiin. Sanottiin hänen olevan oikein kihloissa, ja että hänen sulhasensa, rannikkolaivan kapteeni Henrik Burneus Henriksen, tulisi tervehtimään häntä. Valmistettiin suuria tanssiaisia Rosengårdin suureen saliin, ja saksalainen soittokunta, joka oli paluumatkalla Ruijan kaupungista, oli tilattu puhaltamaan huilua ja torvea. Koko pitäjä oli kutsuttu tanssiaisiin, Rolandsen muiden mukana, ja lukkarin Olga oli nyt vastaanotettava Fredrikin tulevana puolisona. Mutta papin perheelle sattui esteitä. Uusi pappi oli nyt nimitetty; häntä odotettiin joka päivä, ja hyvän piirikappalaisen piti lähteä toisaalle, pohjoiseen päin, jossa toinen seurakunta oli ilman paimenta. Eikä hänestä ollutkaan vastenmielistä kyntää ja kylvää uuteen maahan, täällä ei ollutkaan työ aina onnistunut. Yhteen tarmokkaaseen toimenpiteeseen saattoi hän kuitenkin viitata — hän oli taivuttanut Levionin sisaren muistamaan, kuka se ainoa mies oli, jonka velvollisuus oli naida hänet. Se oli pitäjän puuseppä, talonomistaja, jolla oli kolikoita kirstun pohjalla. Kun pappi vihki heidät alttarin edessä, tunsi hän vienoa tyydytyksen tunnetta. Ahkeralla kilvoituksella onnistui kuitenkin hiukan parantamaan siveellisyydentilaakin.
"No niin, meneehän tässä kaikki hiljalleen, jumalankiitos", ajatteli pappi. Hänen taloudessaan vallitsi taas jonkunlainen järjestys, uusi neitsyt oli tullut, ja hän oli vanha ja vakava, pappi aikoi ottaa neitsyen mukaansa ja pitää hänet uudessakin paikassa. Ehkäpä kaikki selviytyisi. Pappi oli ollut ankara herra, muita ei näyttänyt kuitenkaan sen takia olevan mitään vihaa häntä kohtaan — kun hän pappilan sillalla varustautui laivamatkalle, olivat monet tulleet heittämään jäähyväisensä. Mitä Rolandseniin tulee, ei hän halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias — Mackin kannella varustettu vene kolmine soutajineen vartoi jo häntä, mutta hän tahtoi lykätä lähtöään, kunnes papin perhe oli lähtenyt, Papin täytyi kaikesta huolimatta kiittää häntä tästä kohteliaisuudesta. Ja samoinkuin kirkonisäntä Levion aikoinaan oli kantanut rouvan maihin, sai hän taas kantaa hänet veneeseen. Levionillekin näyttivät koittavan valoisammat päivät, sillä pappi oli luvannut tehdä parhaansa, että hänet taas asetettaisiin kirkonisännän virkaan.
Kaikki selviytyisi kyllä.
"Jollei Teidän matkanne nyt olisi pohjoiseen ja minun etelään, niin olisimme tehneet seuraa toisillemme", sanoi Rolandsen.
"Niin", vastasi pappi. "Mutta muistakaamme, rakas Rolandsen, että Te menette etelään ja me pohjoiseen päin, mutta että me kerran kaikki yhdymme samassa paikassa!" Niin todisti hän ollen väsymätön loppuun asti.
Rouva istui perässä samat vanhat kengät jalassa — ne oli paikattu ja olivat sen kautta rumentuneet oikein perinpohjaisesti. Mutta rouva ei ollut pahoillaan, päinvastoin säteilivät hänen silmänsä ja hän riemuitsi päästessään uuteen paikkaan katselemaan, millaista siellä oli. Hän ajatteli yhtäkaikki kaipauksella erästä suurta harmaata kiveä, jota pappi ei millään ehdolla antanut hänen ottaa mukaansa, vaikka se oli niin kaunis.
Vene läksi rannasta. Huiskutettiin hatuilla, huiveilla ja nenäliinoilla, ja huudettiin hyvästejä veneestä ja rannalta.
Sitten nousi Rolandsen veneeseensä. Hänen tuli jo tänä iltana olla Rosengårdissa, siellä odotti kaksinkertaiset kihlajaiset, eikä hän sitäpaitsi halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias. Kun Mackin veneen mastossa ei ollut lippua, lainasi hän korean, punavalkean suuren laivan lipun, jonka hän antoi miesten pystyttää ennen lähtöään.
Illalla tuli hän perille. Huomasi selvästi, että suuressa rakennuksessa oli juhlat, kummankin kerroksen ikkunat oli valaistu ja alukset satamassa liehuttivat lippujaan, vaikka oli aivan pimeä. Rolandsen sanoi miehille: "Menkää nyt maihin, Te, ja lähettäkää tänne sijaan kolme muuta soutajaa — puolenyön aikana lähden taas tehtaalle."
Rolandsen kohtasi heti Fredrikin, joka oli hyvällä päällä — hänellä oli nyt mitä parhaimmat toiveet perämiehen paikasta rannikkoaluksella, niin että hän saattoi mennä naimisiin ja seistä omilla jaloillaan. Myös vanha Mack oli tyytyväinen ja piti rinnassaan sitä kunniamerkkiä, jonka kuningas oli antanut hänelle Ruijanmatkallaan. Ei Eliseä eikä kapteeni Henrikseniä näkynyt, mutta he istuivat ja kuhertelivat kahdenkesken jossakin huoneessa.
Rolandsen joi muutamia laseja, hänen mielensä kävi tyyneeksi ja vakavaksi. Hän istuutui vanhan Mackin viereen ja puhui kaikenlaisista asioista — niinpä nyt tuo väriaine, jonka hän oli keksinyt, se näytti vähäpätöiseltä asialta, mutta se voi paisua päätuotannoksi, hän tarvitsi koneita, puhdistusvälineitä.
Elise tuli, katsoi Rolandseniin, kasvot kokonaan käännettyinä häneen päin, sanoi kovalla äänellä hyvää iltaa ja nyökäytti päätänsä. Rolandsen nousi seisomaan ja tervehti, mutta Elise kulki ohi.
"Hänellä on niin kiire tänä iltana", sanoi vanha Mack.
"Ja sitten on oltava täysin valmis, kun Lofotinkalastus alkaa", sanoi Rolandsen ja istui jälleen. Hohhoh, miten vähän hän sallisi minkäänlaisen levottomuuden tulla väliin. "Ajattelen yhä edelleen, että meidän olisi vuokrattava pieni höyrylaiva, jota Fredrik saattaisi kuljettaa."
"Fredrik saa nyt kenties toisen paikan. Mutta saammehan puhua lähemmin tästä asiasta — meillähän on aikaa huomiseen asti."
"Lähden takaisin puolen yön aikana."
"No mitä ihmettä!" huudahti Mack.
Rolandsen nousi seisomaan ja sanoi lyhyesti: "Puolen yön aikana!" Niin varma ja horjumaton olisi hän oleva.
"Ajattelin, että viipyisitte täällä yön. Kun on erityinen merkitys.
Niin voisinhan sanoa, että kutsuilla on erityinen merkitys…"
He kävelivät ympäri muiden joukossa, juttelivat hiukan siellä ja täällä. Kun Rolandsen tapasi kapteeni Henriksenin, joivat he toistensa kanssa kuin vanhat tuttavat, vaikka he eivät olleet ennen nähneetkään toisiaan. Kapteeni oli hyväntahtoinen, hiukan lihavahko herra.
Sitten alkoi musiikki soida, istuttiin pöytään kolmessa eri huoneessa, ja Rolandsen toimi kätevästi niin, että hän joutui sellaiseen paikkaan, jossa ei istunut keitään hienompia ihmisiä. Vanha Mack huomasi hänet kiertomatkallaan ja sanoi "Istutteko Te täällä? Niin, no! Ajattelin vain…"
Rolandsen vastasi: "Tuhannen kiitosta, kyllä me kuulemme tännekin asti
Teidän puheenne."
Mack pudisti päätään: "Ei, en minä pidä mitään puhetta!" Hän poistui miettivän näköisenä — jotakin näytti tulleen väliin.
Illallinen syötiin ja paljon oli viiniä ja suuri ihmiskuhina. Kahvin aikana istuutui Rolandsen kirjoittamaan sähkösanomaa. Se oli neitsyt van Loosille Bergenissä, ettei toki vielä ollut liian myöhäistä — tule pohjoiseen päin ensi tilassa. Ovesi.
Sekin asia oli hyvin, kaikki oli hyvin, erinomaisesti! Hän vei itse sähkösanoman lennätinasemalle ja katsoi, että se lähetettiin. Sitten meni hän takaisin. Elämä pöytien ääressä oli käynyt vilkkaammaksi, vaihdettiin paikkoja. Elise tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Hän pyysi anteeksi, että hän oli äsken mennyt Rolandsenin ohi tuolla tavalla.
"Kunpa vain tietäisitte, miten kaunis te taas tänä iltana olette", sanoi Rolandsen ollen varma ja kohtelias.
"Niinkö arvelette?"
"Niinhän olen muuten yleensä aina arvellut. Minähän olen ollut vanha ihailijanne, tiedättehän sen. Todellakin, ettekö muista, miten minä viime vuonna suorastaan kosin teitä!"
Elise ei oikein pitänyt tästä Rolandsenin leikinlaskusta, hän poistui taas sillä kertaa. Mutta myöhemmin joutui Rolandsen taas juttusille hänen kanssaan. Tanssi oli alkanut, Fredrik oli avannut tanssiaiset morsiamineen, niin ettei kukaan huomannut noita kahta, jotka seisoskelivat juttelemassa.
Elise sanoi: "Niin, sehän on totta — voin tuoda teille terveisiä eräältä vanhalta tuttavaltanne, neitsyt van Loosilta."
"Vai niin?"
"Hän on luullut, että aion mennä naimisiin, ja haluaa päästä talousneidikseni. Hän kuuluu olevan hyvin toimelias. Niin, tehän tunnette hänet paremmin kuin minä."
"Hän on todellakin hyvin toimelias. Mutta hän ei voi tulla teidän talousneidiksenne."
"Kuinka niin?"
"Koska minä nyt tänä iltana olen sähköttänyt hänelle ja tarjonnut hänelle toista paikkaa. Hän on minun morsiameni."
Kopea Elise hätkähti ja tuijotti Rolandseniin.
"Luulin, että teidän välinne olivat lopussa", sanoi hän.
"No, tehän tiedätte, vanha rakkaus… Se oli kerran lopussa, mutta…"
"Vai niin", sanoi Elise ainoastaan.
"Minun täytyy sanoa, ettette te koskaan ole ollut niin kaunis kuin tänä iltana!" sanoi Rolandsen ja oli loistavan kohtelias. "Ja entä sitten hame, tummanpunaista samettia!" Hän oli tyytyväinen näihinkin sanoihinsa — saattoiko kukaan arvata levottomuutta niiden takana?
"Mutta ette Te nyt ollut niin kauhean ihastunut häneen", sanoi Elise.
Rolandsen huomasi, että Elisen silmät olivat kosteat, ja hän säpsähti — myöskin tytön omituinen äänenpaino sai hänet pyörälle ja hänen kasvonsa muuttuivat.
"Minne on Teidän suuri tyyneytenne nyt kadonnut?" virkkoi Elise ja hymyili.
Rolandsen mutisi: "Te riistätte sen minulta."
Silloin siveli Elise äkkiä hänen kättään yhden ainoan kerran ja läksi. Hän kiiti huoneiden läpi, ei nähnyt ketään eikä kuullut ketään, kiiti vain. Käytävässä seisoi hänen veljensä huutaen häntä, hän käänsi koko hymyilevät kasvonsa veljelleen, ja hänen silmäripsistään tippui kyyneleitä — sitten juoksi hän portaita myöten huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin tuli hänen isänsä hänen luokseen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan ja sanoi: "Ei, minä en voi!"
"Vai niin! No ei, ei! Mutta sinun täytyy taas tulla alas tanssimaan, sinua kysytään. Ja mitä sinä taas olet sanonut Rolandsenille? Hän on näin muuttunut. Oletko taas ollut epäkohtelias hänelle?"
"Enhän toki, enhän toki, en minä ole ollut epäkohtelias hänelle."
"Sillä siinä tapauksessa täytyy sinun heti pyytää anteeksi. Hän lähtee taas kahdentoista aikana."
"Kahdentoistako?" Elise laittautui silmänräpäyksessä kuntoon ja sanoi:
"Nyt minä tulen."
Hän meni alas ja kohtasi kapteeni Henriksenin.
"Minä en voi", sanoi hän.
Kapteeni ei vastannut.
"Ehkäpä hyvinkin suuri vahinko minulle itselleni, mutta se on minulle mahdotonta."
"Niin, niin", vastasi kapteeni vain.
Elise ei voinut lähemmin selittää asiaa, ja kun kapteenikin yhä oli yhtä harvapuheinen, ei asiasta sen kummempaa tullut. Elise meni sähkölennätinasemalle ja sähkötti neitsyt van Loosille Bergeniin, että hänen ei pitäisi ottaa huomioon Ove Rolandsenin tarjousta, koska tarkoitus ei ollut vakava. Kirje seuraa. Elise Mack.
Sitten meni hän kotiin ja otti taas osaa tanssiin.
"Onko totta, että lähdette kotiin kello kahdeltatoista?" kysyi hän
Rolandsenilta.
"On."
"Tulen Teidän kanssanne tehtaalle. Minun on toimitettava siellä eräs asia."
Ja hän siveli taas hänen kättänsä.