Maankiertäjiä

by Knut Hamsun

III

Tämän köyhän kyläkunnan laita oli niin, että kaikki oli siellä horrostilassa. Ei ollut yritteliäisyyttä, kukaan ei hommannut mitään, ihmiset elivät kädestä kärsään. Pienissä peltotilkuissa kasvoi heinää, perunoita ja ohraa, karja kulki kesällä laitumella, talvella se pidettiin navetassa, tämä oli ainainen, muuttumaton elämän järjestys. Lapset oppivat saman, mitä heidän vanhempansa taisivat, ei vähempää eikä enempää, ja päivät kuluivat, elämä meni menojaan. Soudettuaan talvella Lofooteilla kalassa ja korjattuaan syyspuoleen pienen satonsa miehet olivat tehneet tehtävänsä. Muulla ajalla ei ollut merkitystä. Mihin he olisivat voineet ryhtyä, mitä he saattoivat tehdä? Ohhoh, he olivat niin laiskoja, pohjaltaan tyhjäntoimittajia, vetelehtivät pirtistä pirttiin soittaen suutaan joutilaina, unisina ja nälkiintyneinä. Kirkossa he kävivät uutisia kuulemassa.

Naapurikylissä oli joka kevät saatu pieni varma tulo siitä, että jahdit toivat Lofooteilta lasteittain kaloja, jotka oli kuivattava rantakallioilla. Siitä lähti kauniit killingit jauhoihin ja kahviin, kun lapset ja aikuiset kävivät kallioilla hoitamassa kalaa ja ansaiten vähin jokainen. Tässä kylässä ei ollut tehty mitään kuivaamispaikkojen perkaamiseksi puhtaiksi kanervista ja turpeista, jotta ne olisivat kelvanneet tarkoitukseensa. Se oli niin häpeällistä ja kelvotonta, että kävi aivan yli ymmärryksen, ja August, meripoika, tuli kerran lausuneeksi sanan tästä asiasta: entä jos lähdettäisiin ja kiskottaisiin kallioilta ohut turvepeite pois? Lähdettäisiin joka mies, mitä kylässä oli, niin työ olisi muutamassa päivässä suoritettu. August lupasi lähteä itse mukaan.

Hänelle ei vastattu mitään. Ihmiset kääntyivät poispäin mutisten keskenään ja jatkoivat entistä saamattomuuttaan. Eivät he tahtoneet ottaa oppia Augustista! Karolus, kahdeksanhangan omistaja ja Ane Marian aviomies, ei pitänyt asiaa mahdottomana: mitä muuta naapuripitäjäläisetkään olivat tehneet kuin lähteneet moniaita vuosia takaperin miehissä kalakallioille ja peranneet ne puhtaiksi? Siten he olivat hankkineet itselleen kuivauspaikat ikuisiksi ajoiksi. — Tänä vuonna ainakin on liian myöhäistä, vastattiin. Toinen painava vastaväite oli se, ettei koko kylässä ollut miestä, joka olisi ymmärtänyt kalan kuivaamista ja osannut johtaa työtä, mitäpä siis tarvittiin kuivauspaikkojakaan. August sanoi, että hän osasi kuivata kalaa. — Sinäkö? — Minä olen ollut New Foundlandissa, hän vastasi. — Missähän sinä et olisi ollut! arvelivat toiset.

August ei saanut asiaa alkuun.

Kerran iltapäivällä — kauniina sunnuntai-iltapäivänä heinäkuun alussa, miesten kävellessä ja odotellessa Olavin messun aikaa ruvetakseen heinäntekoon — sinä iltapäivänä tapahtui jotakin: Karoluksen ladosta kajahti äkkiä soittoa. Mitä — soittoa? Olivatko ne ulkomaalaiset posetiivinsoittajat palanneet takaisin? Lapsia juoksi paikalle joka taholta, he näkivät Augustin ja Edevartin istuvan ladossa ja Augustilla oli hanuri, kullattu, värikäs ja silkkilenkkinen kapine. Jaloa soittoa virtasi kaksinkertaisista näppäinriveistä ja kahdesta bassosta, Augustin sormet hyppelivät kuin vimmatut. Nyt juoksivat paikalle aikuisetkin, olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat aikoneet panna maata, mikä kerrankin jäi sikseen. Karolus tuli, tuli täysi huone, kaikki katsoivat ja ihmettelivät. Sitä Augustia, minkälaisista tarpeista se mies olikaan tehty! Kun hän lauloi ja soitti ylen liikuttavan laulun Barcelonan piikasesta, se valtasi kaikkien mielet.

August taukosi hetkeksi ja kuivasi silmiään. Hän taitaa enemmän kuin me! sanoi Karolus. Mistä sinä olet tuon oppinut? hän kysyi. — August ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän pani hanurin koteloonsa, ja suotta oli sitten enää pyytää häntä soittamaan.

Miehistä oli moni ennenkin kuullut hanurin soittoa sekä Lofooteilla että Ruijan kylissä, mutta ei kukaan ollut odottanut Augustilta mitään näin merkillistä. Täällä hän tuli nyt eläneeksi heidän parissaan vuoden päivät eikä ollut maininnut siitä sanaakaan, hän ei siis ollut ihan sellainen jollaiseksi häntä luultiin. Jumala tiesi, eikö lopultakin ollut totta kaikki sekin, mitä hän oli kertonut elämästään, tosia kaikki ne uskomattomat jutut, joita he olivat tähän saakka pitäneet silkkana valheena. Tästä pitäen kaikki katsoivat häneen toisin silmin, pidettiinpä häntä jossakin määrin salaperäisenäkin. Kyläläiset eivät tosin olleet nähneet hänen intialaista avainnippuaan, eivät kylläkään, mutta olivat nähneet hänen hanurinsa kaksinkertaiset näppäinrivit, eikä kukaan tahtonut voida ymmärtää, kuinka häneltä riitti sormia kumpaankin riviin. Mistä hän oli oppinut taitonsa? Ehkä jollakin tavattomalla tavalla, ehkä itse pimeyden ruhtinaalta!

Edevart oli itsekseen ylpeä toveristaan eikä suinkaan koettanut heikentää tämän tekemää vaikutusta. Hän meni Karoluksen luo ja sanoi: Siinä hän nyt istui ja soitti, niinkuin te kaikki näitte. Mutta minä olen hänestä nähnyt ja kuullut suurempiakin asioita. Nyt hän tahtoo, että meidän tulee raivata ja puhdistaa ne kalliot.

Niin aina, sanoi Karolus.

Sinä kai tulet sitten mukaan?

Tulen.

No sitten minä sanon, että työ aloitetaan huomenna.

He puhuttelivat useaa miestä, vieläpä itsepintaista Teodoriakin. Kun Karolus, veneenomistaja, halusi ruveta hommaan, eivät muutkaan voineet kauempaa harata vastaan, ja kun työ saatiin viikon kuluttua valmiiksi, kaikki olivat tyytyväisiä. Heillä oli nyt kuivauspaikat monelle tuhannelle kalalle, kaikkia lasteja varten, mitä kohtuudella voitiin otaksua Poldeniin kerrallaan tulevan.

August sanoi Edevartille: Nyt me molemmat saamme kesäksi hyvää ansiota, älä ole huolissasi!

Talveksi Edevart pestautui Lofooteille, Karoluksen veneeseen ja August lähti mukaan matkustajana. Augustin toimeksi oli annettu uuden kuivauspaikan tarjoaminen kalastaja-aluksille sekä työn johtaminen. Hänellä kun oli kultahampaat ja kultasormus, hän ei ollut tavallinen kalastaja, sitä paitsi hän oli lainannut Edevartilta entisen mustan verkanuttunsa ja näytti nyt varakkaalta mieheltä eikä hän suinkaan ollut huono asiansa ajaja. Hänellä oli onneakin. Kun hän oli viikon päivät soudellut kalastaja-aluksesta toiseen ja puhutellut laivureita, hän sai käsiinsä yhden, joka oli oikea löytö, Hardangerista kotoisin oleva talonpoikaislaivuri. Tämä omisti itse sekä laivan että lastin, hän oli komea mies, musta täysiparta ja rinnassa kultalukolliset hiuskäädyt. Myöhemmin hän osoittautui koko seuramieheksi ja hurmuriksi. Tämän miehen kanssa August alkoi hieroa kauppoja, ja laivuri kysyi häneltä kaikkea. Augustin täytyi tarkkaan selostaa sekä omat asiansa että kuivauspaikka, ja lorun loppuna oli sopimuskirja ja allekirjoitukset. Hardangerilaisella oli mukanaan suuret määrät rinkeleitä, viinatynnyri ja kajuutassa kokonainen laitio täynnä pähkinöitä. Kaikki tämä hyvyys oli kallioilla työtä tekeviä varten. Laivurin nimi oli Skaaro ja hänen jahtinsa Lokki.

August viipyi hardangerilaisen aluksessa koko talven ja oli laivurille avullisena kalanostossa ja muissa töissä, mitä milloinkin sattui olemaan, esimerkiksi tarpeen tullen kalanperkaajan sijaisena, sillä August pystyi siihenkin. Sanottavaa palkkaa hän ei tosin saanut, mutta aina sentään ruoan ja asunnon, eikä August näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut vaatia killinkejä jokaisesta työstä, minkä teki, hän oli pikemminkin kuin vieras, joka oli tullut kyläilemään. Valoisina kesäiltoina hän istui pelaamassa korttia laivuri Skaaron kanssa voittaen ja menettäen pähkinöitä, saattoi ottaa ryypynkin seuran vuoksi, mutta ei koskaan suostunut ottamaan sen enempää. Siis vakava ja sopiva kalliokalankuivaaja, hänessä ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Jutellessaan kokemuksistaan vieraissa maissa hän miedonsi mehevimpiä juttujaan, ja laivuri, joka ei tuntenut muuta kuin Hardangerin, Bergenin ja Lofootit, kuunteli halukkaasti. Jonkin aikaa kesärajan [kesäraja, Sumarmaa, on huhtikuun 14. p. Siitä kalastajat laskevat kesävuosipuoliskon alkavan] jälkeen Lofootien-kalastus päättyi ja Lokki oli ottanut lastia viimeistä jalkaa myöten. Edevart tuli alukseen luotsatakseen sen Länsivuonon poikki; siitä hänellä ei tosin ollut luvassa sanottavaa palkkaa, mutta hän sai runsaasti ruokaa. Ihanana kevätyönä auringon paistaessa ja hiljaisen myötäisen vetäessä Lokki ui Poldeniin ja sen kiinnitysköysi vietiin maalle. Yltympäri seisoi mäkirinteillä ihmisiä katselemassa uhkeaa näkyä.

<tb>

Kalanpesu alkoi ryypyn ja rinkelin tarjonnalla koko joukolle. August kierteli pullo kädessä ja Edevart jakeli rinkeleitä. Pesusta maksettiin sangen hyvä palkka, se kun oli raskasta ja likaista työtä, niin ja niin paljon 120 kalalta, "isolta sadalta". Miehet nostivat kalat lastiruumasta, ne ladottiin veneisiin ja soudettiin rantaan; siellä seisoi miehiä ja muutamia naisiakin vedessä polviaan myöten pesemässä kaloja, joista oli poistettava kaikki hyytynyt veri ja musta mahakalvo ja saatava valkoista tavaraa. Pestyt kalat kannettiin pois kahden miehen paareilla ja jaettiin tasaisesti kallioille. August johti Edevart rinnallaan koko hommaa Lokin kannelta käsin. Sieltä he näkivät kaikki, huusivat silloin tällöin, viittoilivat ja antoivat ohjeita veneille. Karolus ansaitsi nyt kahdeksanhangallaan kosolti rahaa, isolla veneellään hän toi maihin ison sadan kerrallaan. Laivuri Skaaro kävi usein maissa katsellen kuivauspaikkoja ja laskien leikkiä kaloja pesevien naisten kanssa. Hänen leikinlaskunsa herätti yleistä mielihyvää.

Muutaman päivän kuluttua koko lasti oli pesty, ja Lokki huosittiin ja huuhdottiin hohtavan puhtaaksi. Kalat lojuivat nyt pitkin kallioita pienissä kasoissa odottaen vain viimeisenkin lumiläikän häviämistä. Ja sitten kuivaaminen alkoi.

Joka aamu miehet saivat aluksi ryypyn, lapset ja naiset rinkelin ja kourallisen pähkinöitä, mutta eivät ryyppyä. Mutta viina oli mietoa, se ei jättänyt suuhun väkevää makua, ryyppy oli vain merkiksi hyvästä suhteesta, ja se oli tapana antaa kaikilla kuivauspaikoilla. Edevart sai pienokaisten joukosta monta ystävää pistämällä heidän kouraansa salavihkaa ylimääräisen rinkelin tai muutaman pähkinän, sitten he ryhtyivät työhön iloisesti ja reippaasti eivätkä väittäneet vastaan. Kun kalat oli saatu hajalle, pidettiin päivällisaika ja tunnin lepo, sitten kalat käännettiin ja niiden annettiin maata selkä ylöspäin muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen ne taas illalla koottiin kasoihin. Kuivauspaikoilla vilisi väkeä.

Kaikki kävi nyt säännöllistä menoaan, ainoina keskeytyksinä juhlapäivät ja silloin tällöin jokin sadepäivä, jolloin kala sai olla kasoissa eikä siihen koskettukaan. Laivuri Skaaro oli jo Lofooteilta palauttanut tarpeettomina kotiin sinne etelästä tuomansa miehet, kalankaitsijan ja tämän apulaisen, koska nämä olisivat jääneet työttömiksi koko pitkäksi kesäksi. Skaaro itse alkoi matkustella ja käydä vieraissa muilla läheisillä kuivauspaikoilla olevien laivurien luona, ja August ja Edevart olivat kahden hänen aluksessaan. Mutta he olivat luotettavia miehiä eivätkä menettäneet päiviään toimettomuudessa. Augustin laittaessa ruoan ja valvoessa kalankuivausta Edevart maalasi jahdin ja kaapi ja öljysi maston ja kokkakoristeen. Kun sateen uhatessa jokin kalaerä oli kiireesti koottava, he lähtivät molemmat maihin ja raatoivat kuin miehet. Palatessaan pikimmältään alukseensa laivuri ei tavannut ketään toimettomana. Hän oli yhä tyytyväisempi molempiin nordlandilaisiinsa; siihen vaikutti kyllä sekin, että August oli lahjoittanut hänelle kultasormuksen. Hardangerilaisen mielestä tämä oli ylenpalttinen lahja, mutta August, joka oli hyvänluontoinen ja runsaskätinen meripoika, ei pitänyt sitä minään. Laivuri Skaaro kehui kuivaajaansa kaikissa naapurikylissä tehden hänet sitten kuuluisaksi ympäristössäkin.

Kerran iltapäivällä laivuri palasi kotiin vieraalta kuivauspaikalta iloisena, mieli kevyenä ja elämäänsä tyytyväisenä. Hän aikoi panna toimeen kutsut parille ystävälleen, laivassa syötäisiin ja maalla tanssittaisiin, Augustia pyydettiin hankkimaan pelimanni. August nyökkäsi hieman hymähtäen. Hänen piti vielä varata suurin lato ja hankkia tanssitettavia. August nyökkäsi taas. Entä ruokaa, tuoretta lihaa, kun merilinnut oli rauhoitettu ja metsästys kielletty? August osoitti karjaa, joka kävi laitumella ylhäällä viidakossa ja sanoi: Tuolla on varaa valita!

Pohjan puolen taloissa ei pidetty vakinaisia paimenia, ja usein niiden karjat kävivät syömässä kuivauspaikan lähistöllä. Lampaat olivat nyt hyvässä lihassa, ja laivuri Skaaro sanoi nuorelle Ane Maria vaimolle, että hän haluaa ostaa pässin tuoreeksi lihaksi, hän kun odottaa vieraita. Ane Maria lupasi puhua Karoluksen kanssa. Seuraavana päivänä hänellä oli tullessaan Karoluksen lupa, ja laivuri pyysi häntä saattamaan itsensä laitumelle ja näyttämään siellä teuraseläimen. He lähtevätkin, mutta Ane Maria viipyi poissa vain vähän aikaa, palasi takaisin yksin, kiihtyneenä ja hengästyneenä ja ryhtyi taas kaloja hoitelemaan. Toiset naiset ja tytöt virnistelivät keskenään, asia näytti huvittavan heitä. Etkö sinä löytänytkään lampaita? he kyselivät. Minne sinä laivurin kadotit? Eihän se vain ahdistellut sinua? — Ane Maria ei vastannut. — Laivuri Skaaro tuli laitumelta vähän myöhemmin ja meni heti laivaansa. Alkoi sitten hautoa toista silmäänsä kylmällä vedellä.

Augustin täytyi siis pässi ostaa ja olla jälleen välittäjänä. Se ei hänestä tuntunut vähääkään vaikealta, sekä Karolus että Ane Maria olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut ja myivät hänelle pässin heti ensi sanasta; Karolus lainasi latonsakin tanssihuoneeksi.

Siitä tuli hauskat pidot, mieliala oli korkealla, tarjottiin viinaa ja rinkeleitä, mutta niille, joita halutti, annettiin kauppiaasta tuotua viiniä. Muualta tulleita vieraita oli kaksi nuorempaa laivuria, naisina kylän nuoria vaimoja ja tyttöjä ja pelimannina itse August hanureineen. Oli suuri ja harvinainen tapaus, että August suostui soittamaan niin ihmeellisesti kaksinkertaisilla näppäinriveillä ja molemmilla bassoilla, siitä tuli soittoa, jota ei olisi hävennyt häissäkään, eivätkä laivuritkaan sanoneet kuulleensa sen vertaista.

Kaikkiko siis sujui erinomaisesti? Kyllä muuten, paitsi ettei Edevartin ollut hyvä olla. Ei ollut hyvä, sillä olihan täällä Ragnakin, pikku Ragna, josta oli tullut iso ja kaikin puolin sievä impi. Niin, hänkin oli siellä, ja laivurit oikein kilpailivat siitä, kuka saisi hänen kanssaan tanssia. Eikä Karoluskaan, aviomies, ollut kovin hyvillään, kun hänen täytyi nähdä Ane Marian tanssivan tanssimistaan, loppumattomiin laivuri Skaaron kanssa istumatta ainoaakaan tanssia. Minkä sille mahtoi! Vaimo oli nuori ja terve, oli mielellään täällä ja mielellään näki, että häntä haluttiin niinkuin siihenkin aikaan, kun hän vielä oli naimatonna, ja ehkä hänen mielestään hardangerilainen oli tanssissa oiva heittäjäkin, väkevä kuin karhu häntä kohottamaan. Ja eikö silläkin ollut merkitystä, että sama hardangerilainen kumarsi ja kiitti joka tanssin jälkeen, siihen Ane Maria oli tottumaton, sellaista hän ei ollut kokenut edes morsiamena!

Eikö lähdetä ulos vilvoittelemaan? kysyi laivuri Skaaro. — Ei, vastasi Ane Maria, ei hän tainnut lähteä. — Minulla on pieni viinipullo taskussa, sanoi laivuri. — En minä välitä siitä, vastasi Ane Maria.

Laivuri siis lähti yksin ja seisoi seinustalla. Siihen tuli myös Olga, jolla oli helmivyö. Olga oli oikeastaan naapuripitäjästä, mutta oli tullut tänne kauppiaan palvelijattareksi. Hän oli pieni, ruskeasilmäinen tyttö, tanssissa notkea kuin virpi, vaikkei oikeastaan sievä. Mitäpä siitä? Hänen nenänsä oli liian pysty, mutta mitäpä siitä! Laivuri Skaaro jäi seisomaan ja hetkiseksi juttelemaan tytön kanssa, tarjosi tälle viiniä taskupullostaan, katseli hänen helmivyötään ja hypisteli sitä eikä koskaan ollut nähnyt mitään somempaa.

Ane Maria istui sisällä tanssin ajan ja vilkuili yhtenään oviaukkoa kohti. Lopulta hän alkoi tanssia miehensä kanssa, mutta se ei ollut sama asia, tämä tallasi varpaille, ei kumartanut eikä kiittänyt, vaimolla oli monta muistutusta häntä vastaan. Kuinka kylmät hänen kätensä olivat, vaikka oli lämmin kesäyö, kuinka kosteilta ne tuntuivat, johtuen luultavasti siitä, että mies oli saanut monta ryyppyä. Karoluksen henkikin oli silkkaa viinaa eikä hän edes sekoittanut sen hajua pureskelemalla paahdettua kahvia, kuten hardangerilainen oli tehnyt.

Laivuri Skaaro tuli sisään Olgan kanssa, jolla oli helmivyö. He tanssivat nyt yhtämittaa, eivät lähteneet lattialta pois, jäivät vähääkään arastelematta keskelle lattiaa odottamaan seuraavaa tanssia, Skaaro oli aivan hullaantunut ja innoissaan, parhaillaan tanssiessaan hän ylimielisyydessään huusi soittoniekalta lisää: Älä kesken heitä! hän huusi, venytä kaksinkertaiseksi!

Oih! kerrankin oikein kunnolla hauskaa!

Mutta nyt pelimannin täytyy levähtää, hänen oikea peukalonsa oli käynyt valkoiseksi ja turtunut ahtaassa silkkilenkissä, vieraat laivurit ottivat kumpikin taskustaan talarin setelin ja antoivat palkaksi soitosta. Sanoivat, ettei se suinkaan ollut liikaa ja etteivät he olleet koskaan kuulleet moista soittoa. Hekin tahtoivat tietää, missä hän oli oppinut, mutta tähän August ei nytkään vastannut. Tanssitauon aikana laivurit sytyttivät piippunsa ja puhelivat naisten kanssa, Edevart kierteli miehestä mieheen tarjoillen ryyppyjä.

Miten ollakaan — yhtäkkiä alkoi tuntua savun hajua. Puolihämärässä ladossa, johon vain oviaukosta pääsi valoa, ei tosin näkynyt tulta, mutta savun katku yltyi. Kaikki haistelivat ja katselivat ympärilleen, laivurit peittivät piippunsa koko kourallaan ja päästivät ne sammumaan. Äkkiä kohosi ilmaan tulenlieska vasemmanpuoleiselta heinäparvelta. Vettä! alettiin huutaa, vettä! Naiset kirkuivat, Karolus naapuriensa kanssa juoksi ulos ja asuinrakennuksiin hakemaan vesiastioita, siinä syntyi suuri hämminki. Edevart säntäsi rantaan noutamaan Lokista sankoja. Laivuri Skaaro oli juuri aikonut lähteä ulos Olgan kanssa, kun huomasi tulen; hän kääntyi takaisin, tempasi äkkiä takin yltään, heitti sen tulen päälle ja tallasi sitä jaloillaan. Se oli reippaasti ja älykkäästi tehty; hän sai liekit tukahutetuksi, takki kärventyi mutta siitä hän ei välittänyt vähääkään, semmoinen mies hän oli, sankari! Upeasti hänen sinipunervaruutuinen paitansa loisti heinäparvelta, kupeella riippui puukko kirkkaassa uushopeisessa tupessa. Ane Maria ei malttanut siirtää hänestä silmiään ja sanoi kuin itsekseen: Tärvelee hienon takkinsa.

Kun astiat ja vesi saapuivat, ei enää ollut muuta tehtävää kuin jälkisammutusta ja haikuavan heinän kastelemista kauttaaltaan. Mutta Karolus pelkäsi ja oli levoton vielä kauan aikaa, suurin osa vuoden heinäsadosta oli tämän katon alla, sen menetys olisi ollut miehen toimeentulon perustuksia järkyttävä vahinko. — Minä maksan heinät, jotka nyt menetät! sanoi laivuri Skaaro todistajien kuullen. Niin reilu mies hän oli. Ja Karolus tarttui silloin hänen käteensä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt, ja samoin Ane Maria tarttui hänen käteensä ja harjasi luudalla heinät ja tuhkan hänen takistaan. Skaaro sanoi: Ei, älkää kiittäkö minua, mehän juuri sytytimme piippumme ja sytytimme palon, kuka sitten lieneekään meistä ollut! — Hän vilkaisi molempiin vieraisiinsa, nämä olivat poissa, olivat lähteneet ulos ja piiloutuneet hämmingin ja sammutuksen ajaksi. Paria tytöistäkin kaivattiin, mutta Olga istui paikallaan.

Edevart juosta töytyytti rannasta, täysi vesisanko kummassakin kädessä. Huomatessaan tulleensa liian myöhään hän loi kaikkiin ympärillä olijoihin nopean katseen, laski sangot kädestään ja lähti taas ulos. Hän lähti hiipimään ohrapellon piennarta viidakkoon, tuntui ikään kuin epäilevän jotakin. Edestäpäin kuului juttelua ja kuiskailua, suuri sananjalkapehko heilui levottomasti ja hän hiipi varpaillaan lähemmäksi. Totta tosiaan toinen vieraista laivureista oli parhaassa suutelemisen touhussa, oli ehkä jo suudellut tyttöä monta kertaa. Kylmä väristys puistatti Edevartin koko ruumista, hän alkoi kuin vimmattu takoa itseään rintaan. Ragna huomasi hänet ensiksi ja päästi pienen huudahduksen, laivuri laski tytön irti ja antoi tämän nousta seisoalleen.

Tästä olisi oitis voinut olla vakavat seuraukset, mutta laivuri tunsi Edevartin Lokin uskotuksi mieheksi eikä niin ollen haastanut riitaa hänen kanssaan. Tietenkin hän oli sekä nolo että harmissaan, kun häntä oli häiritty kesken leikin ja hänen hymynsä oli väkinäistä, mutta hän otti sentään puolikkaan taskustaan ja sanoi Edevartille: Tule, kaveri, ja ota täräys sinäkin! Edevart kyräili kiukkuisesti, pelkäsi näin suurta ystävällisyyttä. Laivuri kaatoi Ragnalle ja tämä maistoi sievästi huulillaan ja kiitti. — Onko se sinun sulhasesi tuo tuossa? kysyi laivuri. — Ei minun tietääkseni, vastasi tyttö. — Mitä hän sitten täällä tekee? — Mistäpä minä tiedän. —

Edevart kuuli kaiken. Hän ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka perääntyvät, vaan astui kohti. Ragna meni väliin ja kysyi: Mitä sinä aiot? — Laivuri erehtyi nyt siinä, että rupesi ylimieliseksi ja sanoi halveksien: Antaa pojan vain seisoa siinä ja takoa rintaansa! Samalla hän yritti tarttua Ragnan käteen kiinni ja lähteä tytön kanssa pois. Ensi isku, joka nyt sattui häneen, lennätti miehen yhdessä sykkyrässä taaksepäin sananjalkain sekaan. Edevart taisi auttaa jaloillaan, hän kamppasi, sen tempun hän taisi jo kouluajoiltaan. Ragna päästi huudon, mutta vaikeni heti samassa, hänen huomionsa oli kiintynyt laivurin ulkomuotoon, joka oli merkillisesti muuttunut. Mies oli koko illan tanssinut hattu päässä, mutta hänen kaatuessaan hattu oli pudonnut ja nyt näkyi, että mies oli jokseenkin kalju, koko takaraivo hohtavan kiiltävä ja paljas. Ragna oli purskahtaa nauruun, tyttöletukalla ei ollut sen enempää järkeä. Laivuri nousi, painoi hatun lujasti päähänsä ja varustautui iskemään. Seuraava vaihe oli, että Edevart vuorostaan lennähti selälleen pensaikkoon ja laivuri haukkui kiukuissaan häntä hävyttömäksi kakaraksi. Tähän ei asia päättynyt, Edevart oli samassa taas pystyssä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän löi nyrkkinsä yhteen ja ponnahti korkealle, laivuri puhisi: Kelvoton kakara, senkin kelvoton kakara! Sitten he jälleen iskivät yhteen. Ragna huusi nyt täydellä todella ja juoksi tiehensä.

Mitä ihmettä — mitä tämä on! huusivat ihmiset juosten hätään. Tappelijat kierivät nyt maassa, vuoroin kumpikin päälläpäin, kumpikin näytti väsyvän ja kumpikin vuoti verta. Ihmiset erottivat heidät, löivät asian leikiksi ja hymyilivät: se kai oli paljasta ilvettä, painiskelua, voimainkoetusta. Kas vain tuota Edevartia kun ei hellittänyt!

Ei totisesti, Edevart ei hellittänyt, hän tosin oli vain nuorukainen ja köyhä raukka, mutta hänellä oli sisua. —

Alkoi olla jo aamupuoli, tanssi oli päättynyt, ahkerimmatkin tanssijat jo lähteneet pois, Skaarokin, samoin Olga, jolla oli helmivyö, Kleivan Josefina ja Beret. Paikalle ilmestyi metsästä ja poluilta yksitellen, puoleksi hiipien, ihmeellisellä tavalla hajaantuneita pareja, jotka lähtiessään olivat tiukasti halailleet, mutta eivät palanneetkaan yhdessä. August oli pistänyt pelinsä laatikkoon, mutta otti sen jälleen ulos repäistäkseen siitä suuren marssin, kun laivurit hyvästelivät ja lähtivät rantaan. Augustin ja Edevartin oli maattava tämä yö maissa antaakseen laivassa tilaa vieraille laivureille. He menivät Karoluksen latoon nukkumaan, mutta heräsivät kuitenkin jo parin tunnin kuluttua, kun työn oli määrä jälleen alkaa kallioilla. Unet vain olivat jääneet vähälle, muuten kaikki oli niin kuin olla pitikin.

Oli toisia, joilta puuttui enemmän, puuttui sekä tyydytystä että rauhaa ja lepoa. Ane Maria oli pahalla päällä, häntä vaivasi sanomaton mustasukkaisuus, hän ei millään voimalla tahtonut saada mielestään Olgaa, jolla oli helmivyö. Mitä senkin letukan tarvitsi tulla tänne tanssimaan, kuka hänelle oli lähettänyt sanan etäiseen kylään ja mitä laivuri Skaaro näki tuossa hupsussa heilakassa? Pari vuotta tyttö oli nyt palvellut kauppiaassa eikä kuitenkaan ollut saanut miestä. Ane Maria oli pakahtua mustasukkaisuudesta Olgaa kohtaan.

Karolus sen sijaan oli kaikkeen tyytyväinen. Hänen heinänsä olivat pelastuneet ja hän oli vielä saanut laivuri Skaarolta talarin ladon vuokraa. Sitä paitsi hän oli ikään kuin saanut vaimonsa takaisin, oli tanssinut tämän kanssa, pitänyt hauskaa ja ollut kuin vastanainut. — Tämän piipun minä löysin heinistä, hän sanoi näyttäen piippua. — Heinistäkö, kuinka? kysyi Ane Maria. — Silloin kun sammutettiin tulta. — Se on Skaaron piippu, sanoi vaimo. — Niin taitaa olla, vastasi mies, unohdin antaa sen hänelle. —

Karolus oli kaikkeen sangen tyytyväinen, hän oli vielä löytänyt tämän piipunkin ja tukki siihen paikalla tupakkaa ja alkoi poltella. Se on merenvahaa, sen tiedän! hän toimitti kuin ainakin asiantuntija, ikään kuin saadakseen Ane Marian siihen käsitykseen, että hän tiesi paljon. —

Kaikki alkoi taas sujua vanhaa latuaan, laivurivieraat lähtivät Poldenista, August ja Edevart muuttivat takaisin Lokkiin ja kalankuivausta jatkettiin. Kala alkoi vähitellen olla kuivaa, oli jo tuotu tuohta kalakasojen peitteeksi siltä varalta että viimeisinä päivinä sataisi. Laivuri Skaaro oli saanut rahaakin, kerrassaan kaksituhatta talaria kallioiden vuokraksi ja työväelle palkoiksi. Laivuri liikkui rahat lompakossa ja povitasku pullollaan. Mutta kukaan ei käsittänyt, mitä hän teki niin paljolla rahalla, varmaan se oli paljasta ylvästelyä.

August sanoi Edevartille: Kaikkialla maailman kulmilla ei mies voisi kävellä kaksituhatta talaria taskussaan joutumatta murhatuksi.

Edevart: Hyi kuinka maailmassa eletään pahasti!

August: En tiedä, mitä siitä sanoisin. Monesti oli hyvää ansiota. Kerrankin sain viisikolmatta dollaria siitä hyvästä, että kauniisti pidin vain suuni kiinni.

Nyt laskettelet omiasi!

Se oli kerran tappelussa; eikä siellä koskaan nähnyt tappelua ettei paikalle olisi jäänyt ruumiita. Kun mies oli tapettu, ottivat häneltä kellon ja rahat.

Ja siitäkö sait viisikolmatta dollaria?

Niin, mutta en ilmaiseksi, sillä olinhan seisonut siinä näkemässä. Olivat reiluja miehiä, sanoivat minulle: "Joko lyödään kuoliaaksi sinutkin, taikka pidät kauniisti suusi kiinni." — "Minä pidän suuni kiinni." Silloin he tarjosivat minulle kelloa, tapetun miehen kelloa, paksua, kultakuorista. Mutta sitä minä en uskaltanut ottaa, sillä siitä minut olisi voitu saada kiinni. "Antakaa minulle ennemmin viisikymmentä dollaria", pyysin. He antoivat viisikolmatta ja lupasivat antaa loput toiste. Mutta en ole koskaan saanut lisää. Ei sen puolesta; jos joskus tapaan heidät, maksavat he kyllä minulle, olivat reiluja miehiä.

Edevart pudisteli miettiväisen näköisenä päätään ja sanoi:
Sikamaistahan ihmisten murhaaminen on!

Siltä näyttää sinusta ja minusta, vastasi August, mutta tilaisuudesta riippuu niin paljon. Niinkuin nyt esimerkiksi minä, minä en koskaan ajattele semmoisia, en kaipaa niitä, minun ei tarvitse muuta kuin lähteä Intiaan saadakseni yllin kyllin kaikkea, mitä ihminen voi sanoilla mainita.

<tb>

Tuli sitten se päivä, jona kala oli valmiina lastattavaksi, päivänpaisteinen, kirkuvien lokkien ja kiireen päivä. Suurilla ja pienillä veneillä soudettiin kaloja jahtiin, Karoluskin oli mukana kahdeksanhankoineen ja ansaitsi paljon rahaa. Laivuri Skaarolla oli ollut hyvä kesä, hän oli ainakin kaksi viikkoa edellä muiden kuivauspaikkain laivureista ja saattoi viedä Bergeniin oivallista, täysipitoista tavaraa.

Latojat seisoivat Lokin kannella ja odottivat ensimmäisiä kaloja. Latojat olivat aina naisia, he menivät ruumaan ja latoivat kalat kauniisti kerroksiin. Kaikilla kuivauspaikoilla valittiin latojiksi aina sievimmät ja näppärimmät ja heille maksettiin erikoisen hyvä palkka. Oli tavallaan kunnia joutua valituksi kalaa latomaan, mutta naapurikylistä kuului semmoisia puheita, ettei se ollut aivan vaaratonta, sillä kajuutassa tarjottiin ruokaa ja juotavaa ja toisinaan hullumpaakin.

Ane Maria ei ollut latojien joukossa, mutta Beret oli, Kleivan Josefine niinikään ja sitten Ragna ja toinen tyttö, joiden piti olla apulaisina ja täyttää mihin jäi koloja. Ane Maria ei ollut siellä eikä häntä edes ollut pyydettykään. Kallioilla naiset kysyivät, eikö hänkin lähtenyt laivaan ja eikö hän kuulunut latojiin? Hän vastasi: Luuletteko minun lähtevän laivaan latomaan? Siihen pidän itseäni liian hyvänä! — Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kaiveli kovasti ja hänen puheensa olivat sen mukaan katkeria: Menköön vain Kleivan Josefine, hänhän oli nuori leski ja saattoi tehdä itsellään, mitä tahtoi, mutta Beretillä oli täällä veneissä mies ja kotona kaksivuotias lapsi, mitä hänen tarvitsi lähteä latomaan!

— Onhan siitä hyvä palkka, vastasivat naiset. — Ane Maria tirskahti pilkallisesti: Niin, saakoon vain hyvää palkkaa joka tavalla! —

Lastausta kesti monta päivää. Ensimmäisenä päivänä tuli laivuri Skaaro iltapäivällä lastiruumaan ja sanoi Josefinelle: Mikä sinua vaivaa, näytät niin alakuloiselta?

— Tämä paha haju, vastasi tämä. — Laivuri sanoi: Pane vähäksi aikaa maata, niin se helpottaa. — Josefine hieman vastusteli, mutta laivuri vei hänet mukanaan kajuuttaan ja käski käymään levolle. Jonkin ajan kuluttua hän toipui, mutta pyysi sitten, ettei hänen enää tarvitsisi lähteä latomaan, hän kun oli varma siitä, että Beret ja Ragna tahtoivat päästä hänen tilalleen. Hänet vietiin maihin, kallioilla hän sanoi kaikille suoraan, ettei hän kestä ruuman hajua. — Kuka latoo sinun sijastasi? kysyi Ane Maria. — Varmaankin Skaaro aikoo tulla toimeen Beretillä ja Ragnalla, vastasi Josefine. — Tämä vastaus sai Ane Marian miettiväiseksi.

Yöllä mahtoi Ane Mariassa herätä suuri rehellisyyden ja oikeuden puuska. Hän etsi käsiinsä Skaaron piipun, jonka Karolus oli kätkenyt pöytälaatikkoon, ja aamulla hän otti sen mukaansa kalliolle. Hän lainasi pienen veneen, jolla August aina souti kallioille, ja lähti itse laivaan.

Laivuri Skaaro tunsi paikalla piippunsa ja kiitti Ane Mariaa ja tarjosi ryyppyä. — Se kai on vain merenvahaa? tiedusteli Ane Maria piipusta. — Ei, ei, se on ulkomaan puuta, jota sanotaan viinipuunjuureksi, vastasi laivuri. He juttelivat vähän enemmänkin, Ane Maria loi katseen laivaruumaan ja kysyi: Onko tuolla alhaalla jo kylliksi monta? — Ei ole, vastasi laivuri, mutta minkäs teet! Et suinkaan sinä tahdo mennä sinne? — Ei minua ole pyydettykään. — Skaaro: Luulin sitä turhaksi vaivaksi. Mutta mitä sanot nyt, onko se turhaa? — On! vastasi Ane Maria. Laivuri Skaaro koetti yhä hartaammin pyytää Ane Mariaa lähtemään Josefinen tilalle. Hänen oli vaikea tulla toimeen, ja nyt alkoi Ragnakin hokea, että hänen täytyi saada levätä. — Ane Maria näytti horjuvan: Jos ehkä teitä auttaakseni, sanoi hän. Mutta odotti arvatenkin, että laivuri pyytelisi enemmän ja kielsi sen vuoksi uudelleen. Mutta nyt laivuri Skaaro harmistui, kääntyi pois ja sanoi: Sinä aina aikailet ja aikailet! —

Kas vain, ei pyydellyt enää, rahtustakaan enempää, ei, vaan meni tiehensä, painui kajuuttaan. Ane Maria meni veneeseen ja souti takaisin maihin. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun ja pakahtua kiukusta. Tämän hän vielä maksaa laivuri Skaarolle! Entä jos hän kertoisi Karolukselle, että laivuri sinä iltana ahdisteli häntä viidakossa? Karolus ei heittäisi asiaa sikseen, siitä ei pelkoa! Samalla laivuri oli siellä viidakossa pyytänyt häntä poimimaan vadillisen herkkuisia muuraimia, joita siellä kasvoi, ja tuomaan ne laivaan, ja Ane Maria olikin hyvän hyvyyttään luvannut vastaten: Kyllä, mutta odottakaa, kunnes ovat vähän kypsempiä! Kyllä hän sille miehelle muuraimia -!

Kallioilla hän suoraan sanoi katuvansa, kun oli antanut Skaarolle piipun takaisin. Olisi tuo tullut toimeen ilmankin! — Mitä hän nyt taas on sinulle tehnyt? kysyivät toiset. — Tehnytkö? Eikö hän muka pyytänyt minua ruumaan, kerjäämällä kerjäsi! Mutta minua ei haluta ruveta hänelle kalaa latomaan, en ole sitä lajia ihmisiä!

Mutta kerran iltapäivällä, nuori Ragna toden totta nousi pois lastiruumasta ja ilmoitti, ettei hän enää kestä kalan hajua. Katsos tuota pikku vesaa, ajatteli Beret, pitää itseään jo kyllin vanhana vietelläkseen laivurin! Tiettyähän se, että tämä hardangerilainen antoi rahtuakaan ujostelematta latojan toisensa perästä väsyä ja ruveta voimaan pahoin ja vei heidät sitten kajuuttaansa siihen asti kunnes toipuivat. Eilen hänen luonaan oli yksi tytöistä, joka oli apulaisena ja tyhjiä paikkoja täyttämässä, eikä Ragnakaan nyt tahtonut olla muita huonompi. Hehhehheh! nauroi Beret kuin paremmuutensa tietävä.

Tullessaan siihen ja nähdessään Ragnan kannella, laivuri sanoi paikalla auliisti: Jaha, jos olet väsynyt, niin mene kajuuttaan ja käy vähäksi aikaa pitkäksesi!

Mutta nyt olikin Edevart paikalla. Edevart hoiti laskemista ja järjestelyä kuin perämies ainakin, oli parhaillaan ylhäällä vanteissa. Kuullessaan, mistä oli puhe, hän hyppäsi yhdellä loikkauksella kannelle. Se riitti Ragnalle huomautukseksi. Edevartista hän ei voinut erehtyä, joten hän vastasi pelastaakseen itsensä: En minä mene kajuuttaan maata, antakaa minun vain vähän aikaa istua tässä!

Ja sangen vähän aikaa hän saikin istua, Beret ehkä ei tuntenutkaan itseään kovin paljoa paremmaksi, vaan pikemminkin aika lailla äkäiseksi ja mustasukkaiseksi, Herra hänet tiesi, ainakin hän huusi ruumasta: Täytyykö minun jäädä tänne aivan yksin lastia latomaan? — Mutta Ragna vastasi rauhoittaen: Älä luulekaan, että minä kajuuttaan menen, minä istun vain vähän täällä!

Edevartilla oli vielä sangen vaillinaiset käsitykset tämän maailman hullutuksista, mutta hän oli ruvennut pitämään paljon pikku Ragnasta, eikä laivuri Skaaroon tainnut olla niinkään luottamista. Ehkä tämänkin päähän voisi pälkähtää ruveta hyväilemään Ragnaa, taivuttaa tytön päätä taapäin ja suudella tätä. Siitä ei tulisi mitään. Istuihan sitä paitsi Ragna itse tässä ja sanoi laivurille että ei! Ja kun laivuri oli mennyt, keikautti Ragna niskaansa ja virnisti hänen jälkeensä: Luuli saavansa minut siihen! — Edevartista tuntui kovin hyvältä kuulla nämä sanat. Hän virkkoi: Jos sinun tulee ruumassa paha olla, ei sinun tarvitse olla siellä. Minä tuon kallioilta jonkun tilallesi. Ragna sanoi, että hänen oli nyt parempi olla, ja meni jälleen ruumaan.

Tuli sunnuntai ja lastaus keskeytyi siksi päiväksi. Kylästä lähti joku kirkkoon, mutta Ane Maria tahtoi tänään mennä paimeneen, täytyihän jonkun kaita karjaa, eikä hän tahtonut kieltäytyä siitä. Karolus tarjoutui lähtemään hänen sijastaan, mutta vaimo kielsi jyrkästi. Karoluksen ja hänen vaimonsa sopu ei ollut muutamaan päivään ollut oikein hyvä tuon piipun vuoksi, jonka Ane Maria oli vienyt takaisin. Miksi sinä niin teit? kysyi Karolus. — Miksikö niin tein? Olisitko sinä sen piipun varastanut? — Olisinhan minä voinut sen ostaa ja maksaa tilinteossa. — Kyllä niin, kyllä niin, vastasi vaimo, eihän se vielä ole liian myöhää. — Tuo ei ollut tyhmä vastaus, ja Karolus suuttui siitä vielä pahemmin ja sanoi: Onko varma, että hän suostuu luopumaan piipusta saatuaan sen takaisin? — Sitä en tiedä, vastasi vaimo. — Vai et tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä olisit voinut jättää piipun rauhaan. — Ane Maria myöntyi ja sanoi: Minua kaduttaa, että vein sen hänelle takaisin!

Siihen asia jäi. Mutta Karolus oli tyytymätön ja vaimo pahalla päällä muutamia päiviä. Tänään hän paransi mielialaa päästämällä miehen menemästä paimeneen: Sinäkö paimeneen! hän sanoi. Ei, sitä minä en suvaitse, ei sinun itsesi sovi paimeneen mennä!

Ane Marialla oli ehkä omat tarkoituksensa pyrkiessään paimeneen. Hän oli kuin perho, joka lepattelee kynttilän liekin ympärillä, hän ajoi karjan aivan rantaan kuivauspaikalle ja Lokin luo, niin että hänet voi nähdä laivasta. Hän oli laittautunut juhlapukuun, mutta niinhän hän saattoikin tehdä, kun oli sunnuntai, muuta syytä ei siihen tarvinnut etsiä. Kun oli selvään ja huomattavasti näyttäytynyt laivuri Skaarolle, joka asteli aluksen kannella, hän alkoi taas verkalleen kohota karjoineen viidakkoon ja soille.

No totisesti — tuolla jo laivuri tuli hänen jäljessään!

Hyvää huomenta! Miten on muurainten laita, jotka minun piti saada? kysyi laivuri.

Onko jo aikaa kulunut? kysyi Ane Maria puolestaan terävästi.

Aika kuluu, aika kuluu. Huomenna otetaan lastia viimeinen erä ja sitten lähdetään heti kun saadaan tuulta.

Minä tahtoisin antaa ensin marjojen kypsyä.

Laivuri kuuli tämän hyväntuulisesti ja arveli, että jokohan, Ane Maria ei vain tahtonut antaa hänelle niitä marjoja, ei suonut niitä hänelle. Selvintä kai että poimin ne itse. Mutta sitten sinä kai lähetät nimismiehen niskaani.

Ane Maria tahtoi näyttää, ettei häntä haluttanut antautua laivurin kanssa puheisiin. Sen vuoksi hän ajoi karjan pois suolta ja lähti itse perästä. Tuo nyt vasta oli pirullista Skaaron mielestä, hän ei hevin voinut lähteä pois saman tien, vaan huusi äkeissään ja nolona: No, miten asia on? Saanko minä poimia itselleni muutamia marjoja?

Totta kai, vastasi Ane Maria, niin paljon kuin haluttaa! Hän osoitti suon poikki ja sanoi: Tuolla kauempana ne ovat kypsempiä.

Laivuri lähti menemään hänen viittauksensa mukaan ja vaipui joka askelelta yhä syvemmälle suohon. Voih! Ane Maria oli antanut hänelle pirullisen, kavalan neuvon, kun ei varoittanut suon pohjattomasta kohdasta. Ane Maria tiesi, että jos laivuri menisi suolle kyllin kauas eikä kääntyisi ajoissa takaisin, hän ei lopulta saisi jalkojaan ylös suosta vaan vajoaisi — vajoaisi auttamattomasti. Ane Maria tiesi tarkkaan, kuinka pitkä ja leveä se salahauta oli, kaikki sen tiesivät, mudan päällä kellui aina pieni vihanta mätäs, ja jos astui tuolle mättäälle toivoen pelastusta, se heti pyörähti ympäri pudottaen jalan päältään. Ane Marian muistiaikaan oli vieras härkä, joka ei tuntenut paikkoja vasikasta pitäen, hukkunut siihen kohtaan; hän oli myös kuullut tarun tai toden kertomuksen nuoresta neidosta, joka oli sydänsurussaan tullut tänne kuolemaan. Neito oli valinnut tämän kuolemantavan voidakseen verkkaan hautaan vaipuessaan kaiken aikaa rukoilla Jumalaa. Kun hän oli vajonnut jo kaulaa myöten ja käsivarretkin jo olivat mudassa, häntä oli arvatenkin alkanut pelottaa, koska suolta oli kuulunut huutoja; voih, huutoja oli kuulunut yhtenään, taukoamatta, mutta oli yö ja kun ihmiset viimein löysivät onnettoman, pelastus oli jo liian myöhäistä, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! He kaivoivat pois mutaa ja saivatkin tytön hiuksista kiinni — vetivät, niin että hiukset lähtivät päästä irti. Kaivettiin syvemmälti ja kiedottiin vöitä ja köysiä kaulan ympäri ja vedettiin, kiskottiin monen miehen voimalla, mutta kun oli pimeä yö, ei kukaan nähnyt mitään — niin katkesi pää poikki. Yrityksestä luovuttiin silloin ja luettiin Isä-meidän. Satuako lienee vai totta.

Laivuri Skaaro hyppäsi mättäälle, se pyörähteli ympäri kuin kerä, hän suistui sen viereen suohon ja jäi siihen. Alussa hän ei ollut milläänkään, ei sallinut naisen tulla auttamaan, ei muka välittänyt kengistään, vaikka ne kyllä oli kirkkaiksi kiillotettu sunnuntaiksi. Kohotti vain katseensa ja hymyili hiukan, ei hänen johtunut mieleensäkään valittaa, vaan hän sanoi: Somaa tietä tämäkin ja sukkelat sillat, hehhehhee!

Ane Maria ei vastannut.

Laivuri alkoi tempoa jalkojaan saadakseen ne ylös suosta, kävi kärsimättömäksi ja polki polkemistaan, mutta se oli tuiki turhaa, hän vain vaipui yhä syvempään ja huudahti: Mitä pirun peliä tämä on!

Ane Maria vastasi levollisesti: Teidän olisi pitänyt kiertää kauempaa.

Laivuri ei enää hymyillyt, hän ponnisteli rajusti ja oli jo mudassa yläpuolelle polvien. Hänet valtasi kiukunpuuska, hän heittäytyi toiselle kyljelleen ja kohotti jalkojaan, heittäytyi sitten toiselle ja yritti uudelleen, mutta asia kävi siitä vain hullummaksi, hän vaipuikin syvempään ja tunsi että oli niin rehkiessään menettänyt toisen kenkänsä. Sehän oli kiusallista; hän puri hammasta, viuhtoi epätoivoissaan käsivarsillaan ja ärisi kuin koira. Äkkiä hän herkesi riuhtomasta ja sanoi ikään kuin itsekseen: Täytyykö minun jäädä tähän? Ehkä hän alkoi hämärästi aavistaa, että tuo nainen, joka seisoi tuolla kovalla maankamaralla, aikoi antaa hänen hukkua suohon. — Mitä sinä siellä seisot, kun et tule auttamaan! hän huusi Ane Marialle.

Ettehän ole pyytänytkään, tämä vastasi salaperäisesti. Laivuri ajatteli asemaansa: Ettäkö hän pyytämään tätä apuun! Katsotaanpa nyt: jos hän huutaisi apua, ei olisi toivoakaan, että se kuuluisi jahtiin asti, sillä alus oli Poldenissa ja tuuli kävi poispäin. Mutta taloihin voisi kova huuto hyvinkin kuulua. Hän oli nyt suossa jo vyötäisiään myöten, suo imi yhä syvempään. Hän päästi ensimmäisen huudon.

Ei keuhkojensa koko voimalla, vaan pikemminkin säikäyttääkseen Ane
Mariaa. Mitä luulet ihmisten sinusta sanovan?

Kotosalla ei ole ketään, ovat menneet kirkkoon, vastasi tämä.

Skaaro kääntyi raivostuneena häneen päin ja uhkasi nyrkeillään: Jos sinä seisot siinä ja kylmäverisesti katselet kun minä hukun, olet pahinta hirviötä katalampi! Ane Maria vastasi: Teidän pitää rukoilla Jumalaa. Auttakaa! huusi Skaaro nyt täyttä kurkkua kuullen tyydytyksekseen, että huuto oli kova ja kajahteli harjuista ja rinteistä. Naiselle hän huusi: Kun minä pääsen tästä pois, teen tilit selviksi sinun kanssasi, senkin paholainen!

Parempi teidän olisi rukoilla Jumalaa, toisti Ane Maria.

Minä köytän sinut mastoon kiinni ja annan sinulle pamppua.

Vai annatte te minulle pamppua.

Mutta sitten minä ilmiannan sinut viranomaisille!

Ane Maria istuutui kanervikkoon ja suori hamettaan välinpitämättömän näköisenä.

Sinä odotat minun hukkumistani! huusi laivuri, mutta taidatpa odottaa turhaan. Vielä ovat käteni päällä. Tulkaa auttamaan!

Kaiku vastasi taaskin, mutta ainoaakaan ihmistä ei kuulunut.

Laivuri ei voinut pysyä alallaan, siten hän vain joudutti uppoamistaan, hän oli jo suossa melkein rintaansa myöten. Hän koetti koukistaa itseään eteenpäin vatsalleen, jottei ruumiin paino tunkisi häntä yhä syvempään, mutta hän oli jo vajonnut syvemmälle kuin vyötäisiään myöten eikä enää päässyt taivuttautumaan eteenpäin. Auttakaa-a!

Ane Maria nousi, ravisteli kanervan- ja risujen pärtöä hameestaan ja katseli ympärilleen. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä.

Mitä minä olen sinulle tehnyt, senkin elukka? kysyi laivuri ääni vihasta sähisten. Eihän se, mitä minä sinulle aioin tehdä täällä viidakossa kesällä, vielä ole riittävä syy ottaa minut hengiltä, siinä oli kylliksi, että löit silmäni mustelmille. Enkä minä sen jälkeen ole sinulta pyytänyt mitään. Tanssin ladossa sinun kanssasi, etkä edes suostunut lähtemään minun kanssani vilvoittelemaan. Teinkö muka silloin sinulle väkivaltaa? En toki. Mitä syytä sinulla on murhata minut? Kulje sinä tietäsi ja anna minun kulkea omaani, en ole sinuun niin hulluna rakastunut. Sitä paitsi sinä itse toit minulle minun piippuni takaisin, sitä tekoa minä en ymmärrä, mitä perhanaa sinä sillä tarkoitit? — Skaaro vaikeni ja katsoi Ane Mariaan hurjasti ja odotti. — Sinä et vastaa, olet liian tyhmä. Minä sanon sinulle, mikä sinä olet, olet naisten hylkiö, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä, mitä itse tekee, olet kuin puusta veistetty ja puusta sinulla on pääkin. Juuri niin, puupää sinulla on. Ehkä nyt suusi aukeaa!

Ane Maria lähti hitain askelin kävelemään karjan jäljessä.

Niin, sinä menet pois, mutta minä muistan sinua Jumalan istuimen edessä! sanoi laivuri uhkaavasti.

Minä menen hakemaan ihmisiä, vastasi Ane Maria ja meni pois.

Sen sinä valehtelet! huusi laivuri hänen jälkeensä. Sinä menet vain kauemmaksi ihmisistä, tahdot tuhota minut, niin juuri!

Yksin jäätyään Skaaro hiukan rauhoittui. Hän työnsi pois sen verran mutaa, että sai kellon taskustaan, pyyhki sen huolellisesti ja pisti ylempään taskuun. Sitten hän arvatenkin ajatteli, että lompakkokin sieti pelastaa, kaksituhatta talaria ja tärkeät paperit; se oli paksu lompakko, hän aikoi nostaa sen ilmaan sillä kädellä, joka viimeiseksi jäisi suon pinnalle, ja ehkä kaikkein viimeiseksi heittää sen kuivalle maalle. Joku kaiketi löytäisi sen, hänen olisi ollut vielä maksettava kallionvuokra ja kaikkien työntekijöiden palkat.

Merkillistä, miten saattoikin käydä: aamulla hän oli lähtenyt koijustaan mieli kevyenä ja laulaen, nyt hän oli kuolemaan tuomittu mies, vaikkei kovaan maahan ollut kuin moniaita askelia. Tietysti hän olisi voinut puhua kauniistikin Ane Marialle suotta soittamatta suutaan, olisi voinut tarjota suurta rahasummaa, jos tämä olisi hänelle heittänyt seipään tai pari, jotka olisivat häntä kannattaneet suon pinnalla. Aivan niin, niin hän olisi voinut tehdä. Mutta tämä ajatus ei varmaankaan johtunut hänen mieleensä, ei silmänräpäykseksikään, eikä hän varmaankaan sitä katunut. Hän kai oli niin suunniltaan, kiukuissaan tuota naisihmistä kohtaan, niin raivosta sokeana, että tukki itseltään senkin pelastuksen tien.

Kului tuntikausia, Skaaro päästeli hätähuutojaan, mutta kukaan ei kuulunut vastaavan. Kaikki oli hiljaista, karjankellot olivat aikoja sitten lakanneet kuulumasta, niin kauas elukat jo olivat ehtineet, yksinpä tuulikin vähitellen asettui sitä mukaa kuta matalammalle aurinko painui päivän ehtiessä iltaan. Kello tuli kaksi, tuli kolme, hän katsoi kelloaan, veti sen ja piti sitä sitten kädessään; muta ja lieju oli nyt kohonnut puolirintaan. Voih, nyt hän ei ollut enää rohkea, vaan toisin ajoin itki ja käsitti, että hänen täytyisi kuolla. Käsivarret olivat vielä vapaat, mutta jalkojaan hän ei voinut enää liikuttaa, ne olivat ylhäältä alas asti kuin lyijyn sisässä. Jos ihmiset olivat menneet kirkkoon niinkuin Ane Maria oli sanonut, niin varmaan he jo olivat tulleet takaisin kotiin. Matka oli tosin pitkä ja kirkkomäellä aina aikailtiin ja kyseltiin kuulumisia, mutta kello oli nyt paljon, kamalan paljon. Eikö pelastusta tule? Skaaro huusi, parkui, päästeli surkeita avunhuutoja, oli hetken aikaa ääneti ja kuunteli, huusi ja parkui taas, itki ja pieksi suota käsillään. Mutta hänen huutonsa kävivät vähitellen heikommiksi, hän oli menettänyt rohkeutensa.

Kaikki tämä selvisi Ane Marian kertomuksesta monien aikojen kuluttua. Ane Maria ei ollutkaan mennyt karjan mukana, vaan nähnyt kaikki, vieläpä kuullut, mitä hukkuva sanoi puhuessaan ääneen itsekseen. Yhtä ja toista hänen teoissaan oli, mikä jäi Ane Marialta käsittämättä: Skaaro rupesi äkkiä kirjoittamaan jotakin lompakosta ottamalleen paperille. Ane Maria ajatteli: nyt hän kirjoittaa, että minä olen hänet murhannut! Mutta siitä alkaen hukkuvassa tapahtui muutos, hän oli vaiti, mutta itki niin, että hytkyi, repi sitten paperin pieniksi palasiksi ja pisti ne suohon viereensä. Hän näytti olevan nöyrä ja masentunut. Suo imi nyt vähitellen syvyyteen hänen käsivarsiaan, hänestä ei enää ollut paljonkaan näkyvissä, Ane Marian rintaa alkoi ahdistaa, hän nousi hiljaa seisoalleen ja pakeni, juoksi, juoksi taloja kohti, huusi…

Kaikkein viimeiseksi Skaaro oli nakannut sekä kellonsa että lompakkonsa kovalle maalle. Hän ei ollut kirjoittanut mitään. Kun hänellä ei ollut perhettä eikä läheisiä sukulaisia, hän ei ollut jättänyt kenellekään jäähyväisiäkään.