IV
Norja ei ole pieni, se on hyvin pitkä. Kun laivuri Skaaro, Lokin isäntä, upposi suohon jossakin kaukana pohjoisessa, ei siitä etelässä ollut sen suurempia seurauksia kuin että lehtiin tuli uutinen ja kylmä väristys karsi jonkun lukijan selkäpiitä.
Kylä sitä vastoin on pieni, kylä on ahdas. Kun siellä mies hukkuu suohon, kylä muistaa sen kauan ja puhuu siitä ja kammoaa suota juurruttaen pelon lapsiin ja aikuisiin. —
Ane Maria oli todella hälyttänyt kirkkomiehet, siitä ei ollut epäilystäkään, oli juossut lyhyintä tietä taloihin, juossut ja huutanut. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, apuväen ehtiessä perille ei suon pohjattoman liejun pinnalla näkynyt mitään muuta kuin vihreä kyljelleen kääntynyt mätäs. Ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, eivät käsittäneet, että laivuri Skaaro olisi ollut niin taitamaton, että olisi mennyt suoraan suosilmäkkeeseen. Mutta lopulta sitä ei kuitenkaan voitu epäillä. Jälkeenpäin iti ilmi, että yksi ja toinen oli kuullut huutoa, vaikkei ollut tullut kiinnittäneeksi siihen huomiota. Kyllä vain laivuri oli suohon hukkunut, hänen lompakkonsa ja kellonsa löydettiin.
Lokkiin lähetettiin sana Augustille ja Edevartille. August otti haltuunsa lompakon, luki setelit todistajien nähden ja oli asiain näin ollen siihen oikea mies. Ane Marian ensimmäinen kertomus sekä ympäristön naapureille että myöhemmin nimismiehelle oli selvä ja varma: hän oli pahoillaan, ettei ollut tullut kyllin aikaisin, jotta olisi voinut saada sanan ihmisille, mutta muuten hänen oli mahdotonta arvata ja älytä, mitä se mies, se laivuri oli ajatellut: hänen oli täytynyt kauan viivytellä ennen kuin rupesi apua huutamaan, kunnes lieju nousi kaulaan saakka, ja sen tunnin, parin aikana, joka kului ihmisten hälyttämiseen ja opastamiseen paikalle, laivuri oli ehtinyt kokonaan painua mutaan.
Synkkä, kauhea tapaturma.
August matkusti oitis naapuripitäjään Skaaron molempien ystävien luo neuvottelemaan, mitä laivalle ja kaloille oli tehtävä, mutta Edevart jäi valvomaan lastausta. Nyt hänelle ei latojien saanti tuottanut vähintäkään vaikeutta, kaikki olivat auliita ja halusivat auttaa, laivurin kova kohtalo painoi raskaasti kaikkien mieltä. Ane Mariakin selitti olevansa valmis latomaan, jos niin tarvittaisiin. Kallioilla naiset puhuivat keskenään hiljaa kauhuissaan: Hyi, tuskin uskallan edes enää katsoa suohon päin, ei voi ajatellakaan, mitä hän joutui kokemaan! — Älä puhu siitä, älä mainitsekaan! Minä en saanut viime yönä unta, olin kuulevinani huutoja. — Vai kuulit sinä huutoja? Niin, asia on sitten kyllä niin, ettei hän ole saanut rauhaa. — Ane Maria kysyi: Miksei hän sitten olisi saanut rauhaa? Mitä te sillä tarkoitatte? — Mitäkö me tarkoitamme! Hän on kuollut ja hautautunut suohon, kukaan ei häntä auttanut, hän ei ole saanut edes Isämeitää haudalleen, ei vähintäkään Jumalan sanaa, ja sitä hän kai huutaa. — Ane Maria tokaisi: Se on paljasta lorua, ei hän huuda, te vain pelkäätte. — Niinkö? No etkö sinä sitten pelkää? — En pelkää, minä menisin vaikka yöksi nukkumaan suon reunaan. — Sitä toiset epäilivät ja sanoivat hieman närkästyneinä: Niin tietenkin, sinähän olet aina paljon parempi meitä muita! —
Kun kalat oli saatu lastatuksi, kiersi Edevart viimeisen kerran kallioilla tarjoamassa ryyppyjä ja rinkeleitä. Se oli koko juhlallista, mutta iloa ja rattoisuutta ei kuulunut, ihmiset puhuivat vähän ja hiljaa, kammotti muistella suohon hukkunutta, rehtiä ja kaikin tavoin erinomaista miestä. Mutta siitä näkee kuinka äkkiä ihmisen elämästä voi tulla loppu!
August palasi neuvotteluretkeltään. Hän oli taas mies paikallaan, sukkelatuumainen sanoissaan ja ajatuksissaan varma mies, aivan toisenlainen August kuin entinen. Hän, joka oli aina ollut toisille alamainen, toisten johtoa totteleva, otti nyt johdon käsiinsä ja määräsi, että huomispäivänä tehdään tili kaikkien työntekijöiden kanssa. Aloitetaan tavalliseen aikaan, hän määräsi, ehkä saadaan sitten myötäistä. — Kukas kuljettaa jahdin pois? kysyi joku. — Jaa, kenen luulet sen kuljettavan? hän tokaisi vastaukseksi.
Augustin tilit olivat moitteettomat eikä kenelläkään ollut mitään muistuttamista. Ne kalliotyöntekijät, jotka itse olivat pitäneet lukua päivätöistään ja vetäneet tuvan orteen liidulla viivoja, eivät voineet huomata hänen erehtyneen. Hän kutsui aina kaksi henkeä kerrallaan kajuuttaan, jotta toinen oli todistamassa toisen tiliä, sen hän arvatenkin oli oppinut merimiesaikanaan. Karolus ja Edevart huomasivat ihmeekseen, että August aina joka tilinteon jälkeen riipusti lukuja ja merkkejä jonkinlaiseen erikoiseen päiväkirjaan. Näytti siltä kuin hän olisi pitänyt yksityistä tiliä päivätöistä ja jostakin muusta, ties mistä. Tämän päiväkirjan hän joka kerta pisti taskuunsa.
Tilinteon päätyttyä August ilmoitti aikovansa itse purjehtia laivurina Lokilla Bergeniin. Ei ollut ketään muuta, joka taisi purjehtia kompassin, kartan ja kellon avulla, eivätkä toisten kuivauspaikkojen laivurit voineet jättää omia aluksiaan.
Ihmiset kyllä hiukan kummastelivat tämän kuullessaan, vaikkei se tullutkaan aivan odottamatta. August oli jo ennen aiheuttanut heille yllätyksiä, moneen he uskoivat hänen pystyvän, mutta tällä kertaa hän hyppäsi kovin korkealle. Laivuriksi, kapteeniksi suureen, täydessä lastissa olevaan jahtiin, joka aikoi kompassin, kartan ja kellon avulla purjehtia koko Norjan rannikon pitkin pituuttaan etelään asti — olipa se mies mahtanut oppia paljon asioita!
Hänellä oli Edevart, mutta hän tarvitsi matkalle kolmannenkin miehen. Hän mainitsi Teodorin. — Teodorilla on kohju ja hän käyttää vyötä, muistutti Edevart — Häntä minä olen ajatellut, vastasi August lujasti. — Edevart huomautti vielä, että Teodor oli ollut pahimpia pilkkaamaan ja loukkaamaan tovereitaan, hän oli huono poika. — Sitten se nyt hänelle kuitataan, virkkoi August siihen.
Ei sattunut tuulta, heidän täytyi soutamalla hinata Lokki ulos Poldenista. Se oli raskasta työtä ja he palkkasivat Karoluksen ja vielä toisen miehen avuksi. Ulkona vuonolla he saivat heikon tuulen ja levittivät purjeet.
Nytkin seisoi mäkirinteillä ihmisiä katsomassa. He huiskuttivat jahdille hyvästiksi, kaipasivat sitä. Polden oli tyhjänä, vuorilla ei ollut enää mitään elämää.
Toverusten vielä kyntäessä Länsivuonoa August teki tilin Edevartin kanssa, maksaen hänelle runsaan palkan kesän työstä. — Sinä olet ollut hyvä mies ja saat kunnollisen palkan, hän sanoi. — Edevart kiitti, mutta ei oikein ymmärtänyt, kuinka hän sai niin paljon siltä ajalta, jonka oli ollut palveluksessa. — August otti taskustaan yksityisen päiväkirjansa, luki siitä ja sanoi: Se on kirjan mukaan. — Edevart: Mikä kirja se on? — August: No tiedä nyt, että se on se kirja, jossa on sinun ja minun ansioni.
Hän alkoi selittää. Muistatko, mitä sanoin keväällä, että me, sinä ja minä, saisimme hyvää ansiota tänä kesänä? — Edevart: Muistan kyllä. — August: Minä tulin mukaan Lofooteille, sain laivuri Skaaron ja Lokin Poldeniin, kuivasin kalan. Et ole kuullut toisesta minun veroisestani etkä yleensäkään toisesta miehestä, joka olisi voinut tehdä, mitä minä olen tehnyt. — Edevart mietti hetken ja sanoi: Ehkä Napoleon… — Jaa, myönsi August, Napoleonin veroiseksi en pyri. Mutta voit esimerkiksi kysyä minulta kaikenlaisia maailman asioita, niin minä tiedän ne. Tänä kesänä minulla on ollut koko almanakka päässäni, eikä ainoaakaan päivää ole jäänyt pois.
Tässä suhteessa August kyllä saattoikin olla aivan oikeassa, hän oli pitänyt tarkkaa lukua päivistä. Toverinsa pitkästä selityksestä Edevart käsitti seuraavaa: Kaikilla työntekijöillä ei ollut yhtä monta päivätyötä, Karolus oli ollut poissa kaikkiaan kymmenen päivää, Teodor kolme päivää, ja muutamina sadepäivinähän kalankuivaus oli ollut kokonaan pysähdyksissä. Aivan niin. Mutta näistä päivistä August oli viekkaasti lukenut tietyn määrän itselleen lisäten niiden palkan omaan palkkaansa. Tämä tili oli hänen pienen päiväkirjansa sisältö: Jokainen työmies sai kaikki, mitä hänelle kuului, mutta niistä päivistä, jotka he olivat työstä poissa, August itse otti maksun itselleen. Sen hän saattoi tehdä aivan vaaratta, sillä hän oli johtanut kuivausta erinomaisen tarmokkaasti ja saanut lastin lähtökuntoon pari viikkoa aikaisemmin kuin muut laivat. Siitä koitui Augustille sievoinen ylimääräinen ansio, ja näistä rahoista hän hyväsydämisestä luovutti Edevartille kohtuullisen osan, jotta he saattoivat yhdessä vastata asiasta.
Edevart joutui pahaan pulaan, mutta syvän vaikutuksen toverin menettely teki häneen. Hän rohkeni kuitenkin kysyä: Mutta entä jos laivuri Skaaro olisi elänyt ja ollut saapuvilla tilinteossa, miten sinä silloin olisit voinut puhaltaa semmoisen määrän rahaa? — August vastasi: Silloin olisin vain pannut työluetteloon pari, kolme työmiestä lisää ja vastaanottanut heidän tilinsä heidän puolestaan lähettääkseni sen edelleen. Se olisi ollut kaikkein pienin temppu se.
Kovin viisas ja rohkea mies tuo August, muutamassa suhteessa oikein mato miehekseen.
Edevart otti rahat, mutta oli muutaman päivän syvissä mietteissä. Tämmöinen "kauppojen" teko oli hänelle uutta; se sai hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi. Tämä ei mitenkään voinut olla puhdasta synnistä, saa nähdä, paljonko siunausta se tuo mukanaan. Väkisinkin herasi mielessä kysymys, eikö laivuri Skaaro nyt tulisi ja ilmestyisi hänelle. Hän sanoi kerran: Se laivuri siellä suossa kai tietää, mitä me olemme tehneet.
Asia on sillä lailla, vastasi August, että minä lahjoitin hänelle kultasormukseni.
Edevart ihmeissään: Niinkö?
Lahjoitin sen hänelle, ilmaiseksi. Miksi olisin sen tehnyt?
Edevart: Minäpä en ole lahjoittanut hänelle mitään.
August ei jäänyt vastausta vaille: Mitä? Enkö minä ole kuluttanut sinun takkiasi, ihka uutta verkatakkiasi aivan pilalle? Soisitko sinä sen minulle noin vain huviksesi?
Kaiken kaikkiaan August sekoitti hyvin taitavasti yhteen asiat, oikean ja väärän, toden ja valheen, vähääkään arastelematta, puhuipa siihenkin suuntaan, että heidän oli aina meneteltävä rehellisesti ja toimittava niinkuin oli oikein ja asianmukaista. August hymyili niin, että kultahampaat näkyivät, ja kertoi Karoluksen pyytäneen häneltä laivuri Skaaron piippua. Hän itse ei enää sitä tarvitse, niin oli Karolus sanonut. — Ei tarvitsekaan, vastasi August, mutta Skaaro-vainaja teki kylliksi sinun hyväksesi pelastaessaan heinäsi! — Karolus oli sitten pyytänyt takkia tai jotakin muuta vaatekappaletta, hattua, pientä muistoa laivurista. Oliko mokomaa kuultu! August oli vastannut: Tuommoisen julkeuden ja ahneuden vuoksi en minä rupea itseäni synnillä tahraamaan, se sinun pitäisi älytä! Ja eikö se mielestäsi ollut oikein vastattu? hän kysyi Edevartilta.
Edevart hämmentyi ja tyhmistyi tästä ristiriitaisesta puheesta entistä pahemmin ja antautui lopulta täydelleen. August mahtoi tietää parhaiten tämänkin asian, hän tiesi kovin paljon, ei siinä ollut kaikki, mitä hänestä näkyi päältäpäin.
He olivat Bodøstä ottaneet runsaasti eväitä, heiltä ei puuttunut mitään, yöt olivat vielä valoisat ja he purjehtivat Helgelandin äärtä alaspäin, hoitaen kukin vuorostaan peräsintä. Laivuri August tutki tarkasti karttaa heidän purjehtiessaan läheltä maata. Sitä piti näyttää Teodorille. Sitten August astui sukkelaan kompassin ääreen, otti Skaaron kellon taskustaan, laski minuutteja ja sekunteja, nyökkäsi ja meni jälleen pois.
Teodoria ei jahdissa pidetty missään arvossa, eikä laivuri August edes viitsinyt vastata hänelle, kun niin vähäpätöinen tuhrustaja tahtoi lausua mielipiteensä jostakin asiasta. Follalla heidät yllätti myrsky ja aallokko ja Teodor oli kovilla. Hän ei tiennyt purjehtimisesta tuon taivaallista, oli ensikertalainen laivassa, ei edes tiennyt köysien ja nuorien nimeä. Alussa hän teki monet asiat hullusti, ja laivuri uhkasi jättää hänet maihin ottaa hänen sijaansa "aikuisen miehen". Täällä Follalla heidän täytyi koota sekä latva- että isopurje ja purjehtivain keulapurjeella. August laivuri seisoi ruorissa karjuen käskyjään, hänen täytyi opettaa kumpaakin miestään. Augustia ei nyt jänistänyt, hänen haileat sinisilmänsä olivat tuimat ja hän polki jalkaansa laivankanteen. Toista oli seisoa pystyssä kannella kuin maat nenällään kahdeksanhangan pohjalla. Sitä ei voinut verratakaan tähän.
He pääsivät Follan poikki, laskivat jälleen saaristoreitille ja saivat parempaa säätä. Kaikki korjautui August otti hanurinsa ja soitti ensi kerran koko matkalla. Hän oli hyvällä tuulella, matka oli tähän saakka ollut oikea pikamatka, Bödøn majakka oli jo jäänyt selän taakse, nyt viilletettiin Frohavin poikki ja lähestyttiin Trondheimin väylää.
Älyät kai nyt, että minä osaan purjehtia? hän kysy Edevartilta. Mitäs ajattelet siitä, jos laskettaisiin Lokilla suoraan meren poikki vieraisiin maihin?
Mitäh?
August vilkaisi ympärilleen ja puhui hiljaa; tuokio hän tuntui empivän, jopa olevan hämilläänkin: Minulla on taskussani Skaaron kello, huvikseni en siitä eroa Minulla on taskussani yli tuhannen talaria, jotka ovat Skaaron rahoja; ei ole pieni asia lyödä pöytään semmoinen summa. Vai miltä sinusta tuntuu? Minä en tiedä Edevart virkkoi, ikään kuin koko asia ei olisi häntä suurestikaan huvittanut: Mitäpä sille mahtaa?
August jatkoi: Ja sitten laiva ja lasti, suuria arvoja, kokonainen omaisuus. Mehän olemme siitä kaikesta vaivan nähneet, eikä siitä enää ole Skaarolle mitään hyötyä. Jos oikeus on oikeutta, niin meidänhän oikeastaan hänet tulisi periä.
Paljon sinunkin päähäsi mahtuu, arveli Edevart hymyillen.
Tahdoin vain mainita sen sinulle. Asiasta ei puhuttu sillä kertaa sen
enempää, mutta myöhemmin päivän kuluessa August palasi siihen ja sanoi:
Ei ollut tarkoitus, että Teodor otettaisiin mukaan sille matkalle.
Mille matkalle?
Espanjan matkalle. Teodorista meidän täytyy päästä eroon. Ja sinun pitäisi tahtoa samaa kuin minä ja minun samaa kuin sinä. Kaikki, mitä sinä et ymmärtäisi, pitäisi minun ymmärtää meidän kummankin puolesta, minä olen näet ollut mukana semmoisessa yrityksessä kerran ennenkin.
En ymmärrä mitään siitä, mitä sinä ajattelet, tunnusti Edevart suoraan.
Eipä tietenkään, se meni yli Edevartin ymmärryksen. Hän ei enää ollut yhtä rohkea kuin ennen, toveri oli purjehtinut maapallon ympäri ja oppinut liian paljon, hänen elämässään näytti olevan yksiä ja toisia pimeitä ja salaperäisiä seikkoja…
Fosenlandetissa he poikkesivat vihantarantaiseen lahteen vettä ottamaan. Väylälle saakka kuului metsässä kuohuvan kosken kohina. Laakson perukassa oli yksinäinen talo, sieltä laskeutui joelle pari lasta, jotka seisoivat ja katselivat jahdista soutavia vieraita. Hetken perästä juoksi sieltä nuori nainenkin paljain jaloin, yllään vain paita ja hame, kovin kuluneet nekin. Hänellä oli asiana pyytää hyviä matkamiehiä — kun eivät vain panisi pahakseen! — vähän auttamaan: talon takana vuorella oli lammas joutunut niin pahaan paikkaan, ettei päässyt mitenkään pois, ja oli ollut siellä jo kaksi vuorokautta, eikä hän, yksinäinen ihminen, saanut sitä pelastetuksi. Naisen silmät olivat kyynelissä: oli niin kiltti ja kaunis lammas. August: Eikö täällä ole lähellä miesväkeä? On kyllä, vastasi nainen, mutta ovat juuri nyt saaressa työssä.
Saari on kartassa, sanoi August osoittaakseen suurta laivurinoppiaan.
Minkälaisessa työssä he siellä ovat?
Fosenin talossa ovat, mitä siellä tehnevät.
August oli jonkinlaisessa tärkeyden tunnossaan tehnyt nämä tarpeettomat kysymykset. Hän katseli rakennuksia mutisten jotakin, mutta kun hän edelleenkin oli hyvällä päällä, hän lupasi tulla.
He soutivat vesitynnyrin laivaan, ottivat sieltä köysiä ja väkipyörän ja kävivät taas veneeseen. August otti pyssynsäkin ja pani sen istuessaan poikkipuolin polvilleen, mutta niin hän luultavasti teki vain näyttääkseen muhkealta nuoren naisen silmissä.
He nousivat taloon, ja onnettomuuspaikka osoitettiin heille. Lammas oli uskaltautunut kallionkielekkeen jolla kasvoi vehmasta nurmea, mutta kieleke oli niin kaita, ettei se mahtunut kääntymään eikä päässyt pala maan takaisin. Alla ammotti syvyys ja kuolema.
August kysyi naiselta: Myytkö lampaasi?
Mitä — eihän toki, ettäkö myisin sen?
Minä näet ostaisin sen ja ampuisin tästä, niin että se kierähtäisi alas.
Ettäkö ampuisitte sen? Eihän toki, se on niin kiltti lammas, suuri ja kaunis ja sitä on pidetty säilytettäväksi
August nousi miehineen vuorelle, laski Edevartin köyden varassa kallionkielekkeelle, niin että tämä saattoi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Lammas seisoi alallaan, se näkyi tottuneen olemaan ihmisten kanssa eikä pelännyt Edevart kiikkui köydessä ja sai yhdellä ainoalla lujalla otteella lampaan käännetyksi takaisinpäin. Se kävi äkkiä hän nosti sen eturuumiin villoista ilmaan, niin että elukka silmänräpäyksen ajan seisoi kahdella jalalla minkä jälkeen se taas putosi neljälle jalalle. Lammas näytti tästä joutuneen aivan päästään pyörälle, ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, oliko ehkä pää siirtynyt takapäähän? Edevart taputti sitä hyväillen, mutta hänen täytyi sekä työntää että ajaa elukkaa saadakseen sen tulemaan takaisin samaa tietä kuin oli kielekkeelle mennyt.
Edevart kiipesi köyttä myöten ylös pari jalkaa ja kiepautti itsensä kallionkielekkeelle. Seisottuaan siinä hetkisen miettien hän päästi köyden irti itsestään ja laski tampin putoamaan. Vedä ylös! hän huusi sitten. Hän kuuli kallionseinämän partaalta väkipyörän valittava kitinää ja näki köyden nousevan korkeuteen. Varovasti hän sitten asteli kallionkielekettä pitkin lampaan kintereillä.
Alhaalta rakennusten luota nainen katseli molempien lastensa kanssa korkeuteen. Hän itki, peloissaan sekä lampaan että vaaraan antautuneen miehen vuoksi. Lapset huusivat vähän väliä. Ei niin pystyssä! varoitteli äiti, voitte pudota! Itse hän huusi ilosta, kun vaara oli ohi, ja miesten tultua vuorelta hän kiitti molempia kädestä pitäen ja käski lapsiaan tekemään samoin. Nämäkin ojensivat kätösensä, oikean tai vasemman, miten sattui. Edevartiin nainen loi kummastuneen katseen ja kiitti häntä erikoisesti ja punastui — niin aina, nuori vaimo kaiketi huomasi, että hän oli miehistä kauniimpi. Eikä Edevart puolestaan ollut rahtustakaan parempi, hänkin punastui. Oi nuoruus, siunattu nuoruus ja viattomuus! Heitä pyydettiin tupaan. Siellä heille annettiin maitoa juoda, ja vaimo antoi taas ensin Edevartille kuin paremmalle ainakin. Laivuri Augustin mieli näytti siitä myrtyvän, hän otti Skaaron kellon taskustaan ja sanoi: No niin, lähdetään pojat taas laivaan, minun täytyy viedä lasti matkan päähän!
Vaimo oli niin kiitollinen, että tahtoi keittää heille kahvia. August vastasi: Ei, on meillä laivassa kahvia, meillä on koko matkan eväät. Kiitoksia vain! Onko tuo sulhasesi, tuo tuolla seinällä? hän sitten kysäisi leikillään.
Se on mieheni, vastasi nainen.
Onko hänkin saarella työssä?
Ei. Hän on kaukana.
Kaunis mies, sanoi August. Jäikö hän merille?
Lähti Amerikkaan.
Vai Amerikkaan. Siellä minä olen paljon liikkunut. Kauanko miehesi on ollut poissa?
Neljä vuotta.
Palaa kai pian takaisin?
Jumala sen tiennee, vastasi vaimo.
Tiedät kai sen itsekin. Eikö hän kirjoita?
Ei, ei hän kirjoita. Ei ole kertaakaan kirjoittanut.
August löi kädellään polveensa: Eikö ole kertaakaan kirjoittanut? Mutta sittenhän et edes tiedä, onko hän päässyt perille Amerikkaan?
Hän on noussut maihin New Yorkissa.
Mutta jäi sille tielleen?
Vaimo ei vastannut.
Edevart tunsi sydämensä vuotavan verta säälistä. Tässä oli sellaista mitä hän ei käsittänyt, kohtalo, oudonlaatuinen risti. Nainen saattoi olla tuossa viiden-, kuudenkolmatta, hänessä oli jotakin herttaista, ehkä ei rakasta, mutta hellää, se näkyi hänen painuneesta päästään, hänellä oli nöyrät silmät. Missä mies viipyi, oliko häntä olemassakaan? Millä tämä vaimo eli? Tuvassa oli kangaspuut, seinillä ja tuolinselkänojilla riippui pitkin huonetta monenvärisiä lankoja, kaikki huonekalut olivat maalaamattomat. Edevart istui, kostuttaen silloin tällöin suutaan, välinpitämättömyys ja kylmäkiskoisuus olivat hänestä kaukana, hänessä tuntui jotakin värähtelevän, ehkä se oli nöyryyttä, tai ehkä hän oli rakastunut, mutta suloiselta se tuntui.
Augustilla ei ollut nyt enää mitään kysyttävää, hän siis nousi ja astui ovea kohti. Edevart lähti tuvasta viimeisenä, nainen seurasi hänen kintereillään ja sanoi ulkona eteisessä: Niin, kiitos ja kunnia sinulle kaikesta, mitä olet tehnyt! Mikä sinun nimesi on?
Edevart vastasi yllättyneenä: Minunko nimeni? Ka — Edevart minun nimeni on. Entä sinun? Lovise Magrete Doppen.
Niin, minun koko nimeni on Edevart Andreasson. Elä terveenä!
Oi tuota nuoruutta! He eivät hyvästelleet kädestä pitäen, kumpikin katseli lattiaan, kuiskasivat toisilleen kuin varkain… Suutelitko sinä sitä? kysyi August myöhemmin. Edevart oli hetkisen vaiti, sitten hänen täytyi tekeytyä miehevämmäksi kuin olikaan ja hymyillä tälle rohkealle kysymykselle: En, ei se tahtonut. — Ei tahtonut? Olisinpas minä ollut siinä! kehaisi August.
Mutta Edevart huomasi, että kuva, sateenkaari, oli hänessä särkynyt.
Pian hän sai muuta ajateltavaa. Jahti oli ajautunut hyvän matkaa maata kohti, joten se oli soutamalla hinattava lahdesta selemmäs. Teodorin kanssa he soutaa kiskoivat kasvot rakennuksiin päin käännettyinä. Koko ajan Edevart näki nuoren naisen seisovan tuvan seinustalla, mutta kertaakaan tämä ei liikauttanut kättään jäähyväisiksi — ehkä sen vuoksi, että heitä oli veneessä kaksi miestä.
Taas lähdettiin purjehtimaan.
Peijakkaan paljon aikaa siihen lampaaseen menikin! harmitteli August laivuri. Nyt emme voi poiketa Trondheimiin.
Emme kylläkään, mutta mitäs meillä olisi siellä tekemistä?
Yhtä jos toistakin. Mutta poiketaan Kristianssundiin. Se on suoraan keulan edessä.
Edevart kysyi: Missä luulet tuon naisen miehen olevan?
Hänen miehensäkö? Jaa, kai karkuteillä tai tapettu, siinä se.
Luuletko miehen asioiden olevan niin hullusti?
Miksei? Mitä me ihmiset osaamme arvata?… Hyvännäköinen nainen, ja olen hyvin tyytyväinen, kun otin mukaan molemmat mieheni ja pelastin hänen lampaansa. Ei sen puolesta, etten olisi nähnyt aikoinani somempiakin naisia, sekä maalla että merellä.
Edevart loukkaantui: Oli hän ainakin paljon somempi kuin Mattea.
Mitäh? — niin, hän! August hymyili ja pudisti päätään. Niin, siinä oli yksi hornan sikiö! Olisipa hauska tietää, missä nyt mahtaa olla. Jos olisi nyt tässä kämmenieni välissä, niin voisin totisesti sen tuntea! Mutta terve menoa vain, en minä olisi missään tapauksessa hänestä huolinut.
<tb>
Poikettiin Kristianssundiin. August kävi kaupungilla ja osti hienot vaatteet ja kultasormuksen. Hän käveli Skaaron täpö täysi rahakukkaro taskussaan ja maksaessaan avasi sen mielellään aina niin suureksi kuin sen suinkin sai. Edevart kirjoitti täältä kotiinsa, että hän oli nähnyt enemmän kuin ennen, suuren meren ja lukemattomia maita, sitä paitsi paljon ihmisiä, kaupunkeja ja laivoja. Harras tervehdys kaikille!
Täällä Kristianssundin kaduilla he jälleen yhdyttivät Papstin, vanhan kellojuutalaisen. Nyt hän oli täällä. Oli sama hauska, ystävällinen ja paksu ukko kuin ennenkin, kunnianarvoinen parta ja monet kellonperät rinnalla olivat ennallaan. Kaupungin kellosepät katsoivat tosin häneen karsaasti, mutta he olivatkin ainoat, jotka niin tekivät. Papst oli tunnettu henkilö, joka oli myynyt kelloja ylhäisille ja alhaisille; kaikki pysähtyivät hetkiseksi juttelemaan hänen kanssaan, niin nuoret kauppiaat kuin konsulitkin.
Tuleeko tänään kellonkauppaa? kysyi Papst.
Minulla on kello, vastasi August laivuri.
Hän näytti Papstille Skaaron kelloa, tämä avasi sen sanoi: Hyvä kello!
Se käy kahdellakolmatta kivellä, mainitsi August. Ehkäpä te olettekin sen aikoinaan myynyt.
Papst: En muista. Ehkä. — Hän kääntyi Edevartin puoleen, tiedusteli tämän nimeä ja kotipaikkaa ja muisti nuorukaisen viimein: Minähän näin sinut moneen kertaan Stokmarknesin markkinoilla viime vuonna. Mutta olet paljon muuttunut, varttunut ja kasvanut suureksi. Et kai ole ostanut kelloa?
Aioin odottaa, kunnes pääsen Bergeniin.
Sitä älä tee. Nylkevät vain sinua, varoitti Papst.
August laivuri kysyi: Mitä tahdotte, jos annatte perämiehelleni oikein hyvän kellon?
Papst pisti kätensä taskuun, kourasi sitten toistakin ja otti esiin kaksi kelloa: oikein hyvän kellon, niinkö sanoitte, laivuri? Tässä on nyt erinomainen kello ja tässä toinen. Olkaa hyvä ja katsokaa niitä, ankkurikäynti.
August avasi kummankin vuoron perään, oli ymmärtävinään kelloja ja sanoi: Tuo on parempi minun käsittääkseni.
Papst nyökkäsi.
Sen minä paikalla huomasin, sanoi August. Paljollako te tuon kellon myytte? mikä on viimeinen hinta?
Kahdeksan talaria.
Kahdeksan talaria — laskette kai leikkiä? Kahdeksan talaria sopii vielä laivurille, mutta mistäs perämies ottaa kahdeksan talaria!
Siinä kyllä voitte olla oikeassa, myönsi Papst.
Edevart kysyi masentuneena: Entä se toinen kello, onko sekin hyvä kello?
On, oikein hyvä.
Mitäs se maksaa?
Sen voin myydä toista vertaa paremmasta hinnasta, kuudestatoista talarista.
Toverukset aivan tyrmistyivät. August virkkoi ymmällä: Kaksinkertainen hinta mitä yksinkertaisimmasta kellosta, mistä se johtuu?
Papst ojensi hänelle kellon ja sanoi: Katsokaa tuota kelloa, laivuri, vielä kerran ja sanokaa, mitä luulette.
August otti kellon, avasi sen ja katsoi siihen, mutta nyt hän oli käynyt varovammaksi: Ei epäilystäkään, tämä on hyvä kello, näkeehän sen lapsikin. Mutta että maksaisi toista vertaa enemmän kuin se toinen —
Papst mainitsi muutamia asiatietoja. Se johtui kuoren kaiverruksesta, se oli paljon kalliimpaa kaiverrusta, ei koskaan kulunut pois. Kaiverruksesta?
Niin. Ja sitä paitsi tässä on kolme ratasta enemmän kuin toisessa, jos laivuri tahtoo lukea.
August oli joutunut kiinni. Luettuaan hän tiuskaisi loukkaantuneena: Kuule Edevart, oli miten tahansa, mutta Bergenistä hankin sinulle erinomaisen kellon paljon halvemmalla. Siitä voit olla varma! Papst kysyi: Koska lähdette, laivuri? Kun saadaan iltatuuli.
Erottiin siinä. Kukin lähti taholleen. August kysyi kaupungin hienointa hotellia ja meni sinne: — Olisin voinut ottaa sinut mukaan, mutta et ole ostanut vaatteita itsellesi. — Minä menen laivaan päästämään Teodorin vartiosta. —
Edevart ei ollut entisellään, kaukana siitä. Hänellä oli rahaa taskussa, mutta elämänhalua puuttui — monta päivää hän oli ollut surkeana ja rakkauden tuskissa, ruokahalu oli mennyt, kasvot käyneet harmaankalpeiksi, mieli myrtynyt, koko mies lamassa. Hän olisi voinut kirjoittaa sille naiselle, mutta ei ollut saanut osoitetta, sitä paitsi hän ei ollut suinkaan kynämies, nainen oli varmaan paljon etevämpi ja nauraisi hänelle. Voi sitä Fosenlandetin elämystä! Pikku Ragna jäi aivan pois mielestä, nyt hän kyllä olisi voinut nähdä Ragnan vaikka toisen miehen kaulassa, se ei olisi häneen koskenut paljoakaan. Hänet oli kokonaan vallannut toinen, voimakkaampi tunne, se oli tullut kuin myrskynvihuri ja yllättäen. Mitä hänen piti tehdä? Toivosta ei ollut puhettakaan, tie oli pystyssä, hän ei enää milloinkaan pääsisi poikkeamaan sinne vihantaan lahdenpohjukkaan vettä ottamaan. Lovise Magrete Doppen eläisi ja kuolisi omassa tuvassaan ja hän itse eläisi ja kuolisi kaukana tästä, he saattoivat vain muistella toisiaan. Hän olisi voinut salavihkaa pistää sen naisen käteen vähän rahaa…
Kesken näiden mietteiden tallusteli vanha Papst kuin sattumalta laivasillalle ja tuli Lokkiin. Hän oli perin mukava ja rauhallinen äijä, Edevart näki häntä mielellään.
Jaaha — täällä minä taidankin tavata vanhan tuttavan, vai? sanoi Papst näyttäen hämmästynyttä naamaa. Täälläkö sinä asut? Tietysti Papst tahtoi nyt myydä hänelle kellon, kuinkas muuten, ja Edevart aivan kuin virkosi ja alkoi hieroa kauppoja. Papst neuvoi; hän tahtoi tietää, paljonko rahaa Edevartilla oli kaikkiaan, ja sitten Papst arveli, että neljä talaria joutaa hyvään kelloon. — Kas tässä saat sen, jota äsken näytin sinulle!
Senkö, joka maksoi kahdeksan talaria?
Sen juuri. Tahdon myydä sinulle hyvän kellon. Olet aina kauniisti tervehtinyt vanhaa Papstia ja saat kellon neljällä. Voi, minulle ei jää siitä yhtään voittoa, vähän häviänkin, mutta teen sen ystävyydestä. Kello on rehellisesti kuuden talarin arvoinen, sen saat uskoa. Nyt sinun täytyy huolellisesti vetää se joka ilta, ettet sitä riko, siinä on hieno koneisto, en soisi sinun tekevän minun kanssani huonoa kauppaa. Vielä me kyllä tapaamme toisemme.
Edevart osti kellon. Hän varmaan oli kovin luottavan näköinen, ja se vaikutti vanhaan kellokauppuriin. Papst tiesi, mitä koreus merkitsee nuorelle pojalle ja lahjoitti Edevartille kaupanpäällisiksi somat kellonperät, joista Edevart iloissaan kiitti puristamalla hänen kättään niin kovasti, että Papst aivan parkaisi.
He heittivät hyvästit. — Mutta älä purista niin kovasti, varoitti Papst, sinussa on liian paljon voimaa! Sen hän arvatenkin sanoi mielistelläkseen nuorta miestä, mutta Herra tiesi, tässä oli ehkä kuitenkin tapahtunut ihmeellisiä asioita: vaeltava juutalainen, joka varmaan oli eläessään nylkenyt tuhansia ostajia, oli ehkä tällä kertaa ollut enemmän kuin rehellinen ja myynyt häviökseen.
August tuli alukseen ja heitti kädestään käärön, ostamiaan merikortteja, hän poltteli sikaria ja röyhisti rintaansa, mutta oli aivan selvä mies, vaikka vähän ylpeä, kun oli syönyt niin hienossa hotellissa ja saanut vasikanpaistia ja ulkomaista makaronia. Tapasin hotellissa toisenkin kapteenin, hän kertoi, ja juteltiin siinä syödessä pitkät jutut. Mitä — oletko ostanut kellon? Annas kun katson!
Saatuaan kuulla kellon kaupasta tarkemmin August kävi oitis epäluuloiseksi ja sanoi: Saatpa nähdä, että se vanha kärttäjä on puijannut sinua. Olisit tarjonnut hänelle kaksi talaria, niin minä olisin tehnyt. Et ole liialla oveluudella pilattu tämän maailman kaupoissa ja metkuissa. Lieneekö kello edes tarkistettu?
Edevart: Sitä en tiedä. Ei hän siitä maininnut mitään.
August: Eipä tietenkään. No niin, nyt saat itse nähdä, en sano sen enempää! Illalla he lähtivät jatkamaan matkaa.
Seuraava paikka, johon poikettiin, oli Aalesund. August tahtoi esiintyä tässäkin kaupungissa hienoissa vaatteissa ja kultasormus sormessaan. He viipyivät siellä muutaman lyhyen hetken lähtien sitten jatkamaan matkaa, mutta täälläkin August osti pari merikorttia, tällä kertaa Ranskan rannikosta.
Nyt näytti kauniista ilmoista tulevan loppu. Saatiin sadetta ja vastatuulta, täytyi käydä luovimaan. Aallokkoa ei ollut sanottavasti, mutta tuuli koveni ja Stadtmerellä heitä odotti tuima purjehdus avomerellä. August kiroili ja komenteli kuin pahus ja rasitti itseään ja miehiään silkkaa ylimielisyyttään. Sekä Edevart että Teodor kysyivät, eikö ollut viisainta kääntyä takaisin. Kääntyäkö takaisin? tiuskaisi August. Mitä tämä on siihen verrattuna, mihin minä olen tottunut! He olivat varmuuden vuoksi kaikki kolme miestä kannella eivätkä ummistaneet silmäänsä. Vasta kun jälleen tultiin vuonoihin ja kapeihin salmiin, joissa oli maata kummallakin puolella, Edevart ja Teodor saivat vuoroon kumpikin nukkua. August oli väsymätön ja valvoi koko ajan.
Vihdoin saavuttiin Florøhön ja käytiin ankkuriin. Oikea sielunvihollisen keksintö tämä sitkeä vastatuuli juuri nyt, kun oltiin niin lähellä matkan määrää!
Florø oli pieni, vilkas, herttainen ja kaunis paikka, mutta August oli tyytymätön, sitä hän varsinkin pelkäsi, että muut pohjoisesta palaavat kalastaja-alukset saisivat hänet kiinni. Paljon aikaa tärväytyi siihen lampaaseen, hän äkäili itsekseen. Kolmantena päivänä August meni maihin ja palasi illalla laivaan hienossa hiprakassa, kaikki näytti hänestä silloin jo valoisammalta. Hän oli laskenut mielessään, että muut laivat olivat jääneet ainakin kaksi viikkoa Lokista jäljemmäksi.
Huomeneksella hän taas lähti maihin. Jonkin ajan kuluttua hän lähetti Edevartille sanan, että tämänkin piti paikalla tulla maihin ja ottaa hanuri mukaan.
Niinpä niin, August oli jälleen joutunut oikeaan ympäristöönsä, majataloon, jossa oli rouva ja tarjoilijatarneiti ja piikatyttöjä ja juomatavaroita. Hän olla rellesti siellä iloisin mielin, meripoika oli taas antanut itselleen rantalomaa. Viimevuotisten markkinoiden tapaukset uusiutuivat, tarjoilijaneidistä tuli hänen rakastettunsa, ja hän osti tälle sormuksen. Neitonen oli Bergenistä, siunatun vilkas, korkeapovinen ja silosilmäinen ihminen. Sitä Augustia, sitä Augustia! Hänellä olisi kesällä ollut jos kuinka hyvä tilaisuus juoda tynnyristä viinaa, mutta hän ei ollut siihen koskenutkaan. August ei ollut juoppo, piti vielä lisäksi olla tunnelmaa ja tyttöjä ja elämää, rantaloma ja merimiehenlystit. Hyvä!
Naiset koettivat kaikin mahdollisin tavoin pitää Augustia hyvällä tuulella, rouva puhutteli kapteeniksi ja tarjosi asunnon maalla niin pitkäksi aikaa kuin hänen laivansa olisi ankkurissa, ja palvelustytöt saivat juomarahoja jo siitäkin, että pistäytyivät hetkiseksi näyttämässä itseään. Edevart joutui suuriin pitoihin. Kun August rupesi soittamaan, neiti valtasi Edevartin väkirynnäköllä ja tanssi valssia hänen kanssaan Augustin hymyillessä hyväntahtoisesti ja yhä yllyttäessä. Se on oikein, annakin aika kierua minun perämiehelleni! Edevart puolestaan ei olisi ollut halukas tällaisiin maailmallisiin, hautoi vain mielessään kipeästi vihlovaa hellää muistoa. Eikä sekään auttanut paljon, että hänellä nyt oli kello ja perät, millä herrastella.
Päivä kului tällä tavalla myöhään. Mutta lopulta ei Augustia enää oikein huvittanut hanurinsoitto, neiti ei ihaillut häntä tarpeeksi, vaan innostui sitä vastoin yhä enemmän juttelemaan ja tanssimaan hänen perämiehensä kanssa, jopa tämä tanssi Edevartin kanssa pimeään käytävään, kietaisi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja sanoi ah! August rypisti silloin kulmiaan kuin eräänlaisen epäluulon vallassa, pisti soittokojeensa laatikkoon eikä suostunut enää soittamaan. Tuokaa meille jotakin, antakaa kahvia! hän huusi antaakseen neidille työtä.
Oli jo kulunut yötä kappaleen matkaa Edevartin lähtiessä laivaan, mutta August ei tahtonut kuulla puhuttavankaan unesta, hän vaati ja sai uuden pullon ja kaikki talon naiset ympärilleen kuuntelemaan hänen seikkailujuttujaan. Aamuyöstä vihdoin toinen toisensa jälkeen tipahti pois ja August päätyi vuoteeseen semmoisenaan. Hän mutisi kovin äreänä ja hautoi mielessään kostotuumia, kun neitiä, hänen henttuaan, ei löytynyt mistään. Kyllä minä hänet opetan!
Kului taas vuorokausi, August oli nyt uuvuksissa ja makasi kuin tukki. Laskiessaan herätessään, paljonko oli haaskannut rahaa, hän tuli järkiinsä eikä sitten maistanut enää tippaakaan väkeviä. Hän oli surkeassa kunnossa. Edevart tuli jahdista ja pyysi häntä lähtemään ulos, hän oli lukenut säätiedotuksen ja arveli, että nyt oli sopiva tuuli. He tutkivat molemmat taivasta, pohtivat asiaa ja pääsivät yksimielisyyteen. August meni taloon, selvitti laskun, viipyi kauan sisällä ja sanoi, tullessaan vihdoinkin takaisin: En ymmärrä, mihin hän on hävinnyt.
Edevart: Minä näin hänet rannassa myöhään yöllä.
Rannassako? Soo-o, vai on hän sen sortin ihmisiä!
Ehkäpä etsi sinua? arveli Edevart.
Ee-i, kyllä hän tiesi, missä minä olin. Huusiko hän sinulle laivaan?
Edevart olisi voinut vastata "huusi kyllä!" Mutta hän säästi toveriaan ja sanoi, että tyttö oli vain ollut vähän kävelemässä ja raitista ilmaa haukkaamassa.
Niin, terve menoa vain! ärähti August.
Edevart: Et siis saa takaisin sormustasi?
Sormustako! mitä vielä! äyskäisi August. Ja sen sanon sinulle, Edevart, että akkaväkeen ei ole luottamista.
He soutivat laivaan ja lähtivät oitis.
August oli kohmelossa ja kovin pahalla päällä, mutta muuta neuvoa hänellä ei ollut kuin purra hammasta ja panna kova kovaa vastaan. Tuli kaunis sää ja tasaisempi tuuli, mutta siitä ei tullut Augustille parannusta, hän valitti ja sanoi, ettei ollut koskaan ollut näin lamassa. Se tuli siitä sherrystä, siltä kuulosti, sitten se muka johtui siitä myrkyllisestä kahvista ja vihdoin niistä parista väkevästä krambambulipullosta, jotka oli täytynyt yöllä juoda naisten kanssa. Sen muka piti tehdä hänelle hyvää! — Edevart oli kuullut, että lasi puhdasta viinaa hyvin pienin erin nautittuna auttaa. Mutta August vain sylkäisi kauas mereen ja väitti, että se vain kääntää mieltä.
Mokoma houkka! Ei hänen hummauksensa johtunut edes liiasta elämänhalusta, hänellä ei ollut mitä kuluttaa, ei ensinkään varaa. Eikä häntä voinut parantaa mikään muu kuin aika.
Edevartin tullessa kerran aamulla kannelle seisoi August ruorissa.
Ja nyt oli varmaan paha mennyt hänen nahkoihinsa, sillä hän nyökkäsi
toveriaan tulemaan luokseen ja sanoi: Ei nyt olla Bergenin reitillä.
Sinä katsot minuun, mutta nyt ei mennäkään Bergeniin, sen saat uskoa.
Ollaan jo Bergenin tuolla puolen.
Edevart kysyi epäuskoisena: Mitä sinä oikein puhut?
Tuntuuko se sinusta hullulta? Nyt meidän pitää kerrankin lyödä rahaa ja päästä taipaleelle. Augustin laimean siniset silmät olivat muuttuneet varmoiksi ja teräviksi, hän sanoi aikovansa viedä Lokin Espanjaan ja myydä siellä laivan ja lastin ja tulla rikkaaksi mieheksi. Edevart pääsisi kaupoista osalliseksi, he pysyisivät yhdessä. Älä luulekaan, etten minä muka tunne tietä, enkös ole ostanut merikortteja! Lasketaan ensin Etelä-Norjaan ja sieltä hurautetaan suoraan Pohjanmeren poikki, sitten lasketaan Englannin kanaaliin ja lasketetaan Ranskan rannikkoa Santanderiin ja sitten jo ollaankin Espanjassa. Barcelona on minulle tuttu paikka mutta sinne ei, sen pahempi, päästä, sillä se on toisella puolella. Täytyisi kiertää Välimeren kautta ja matka venyisi toista vertaa pitemmäksi —
Kaikki nämä nimet ja paikat eivät tehonneet Edevartiin lainkaan, hän kysyi vain: "Käynkö minä peräsimeen?"
August ei ollut kuulevinaankaan. Kyllä tiedän, mitä ajattelet, pelkäät, että tätä laivaa ruvetaan kuulustelemaan ja että se tunnetaan. Mutta siihen tiedän neuvon, olen ollut samanlaisessa hommassa kerran ennenkin: poiketaan jo Skotlannin rannikolla johonkin syrjäiseen soppeen ja maalataan se ja annetaan sille uusi nimi. Ei ainoakaan sielu tunne sitä, lähettäkööt sähkösanomia vaikka kuinka paljon.
Tuo puhe on jo pahempaa kuin synti.
Kenelle me mielestäsi teemme vääryyttä? ihmetteli August. Skaaro on kuollut. Mutta sitä paitsi, ei se samainen Skaarokaan ollut suinkaan Herran parhaita, sen minä sanon. Mitä luulet, mitä varten hän tahtoi houkutella Ragnan kajuuttaan? Suotta sinä yrität kääntää kaiken parhain päin, sille, mokomalle sialle, kelpasi niin äiti kuin tytärkin.
Jätetään jo Skaaro rauhaan!
August: Sanon vain mitä sanon. Skaaro on kuollut, ja kun mies on kuollut, ei häneen koske kipeästi se mitä me teemme. Olisi edes ollut naimisissa, mutta ei ollut, siellä pohjoisessa kuulin laivureilta, ettei hänellä ollut perhettä lainkaan, Hardangerista piti tulla muutamia pikkuserkkuja ottamaan laivaa vastaan, niin sanoivat. Onko se sinun mielestäsi oikein ja kohtuullista? Minunko pitäisi antaa laiva pikkuserkuille!
Edevart: Että päähäsi pälkähtääkään seisoa siinä jaarittelemassa tuommoisia!
Niin, sellaista oli pälkähtänyt August kuoman päähän, ei hän näyttänyt laskevan leikkiä. Yrityksensä mahdottomuudesta hän välitti viisi, itse hän aikoi pitää laivuri Skaaron kellon, rahat ja laivan lasteineen, mitäpä ihmeellistä siinä oli! — Kyllä tiedän, mitä ajattelet, hän intti edelleen, mutta se ei merkitse mitään, mutta tuota Teodoria ei huolita mukaan. Hehhe, tuollainen raukka, jolla on vielä kohjukin — ei kiitoksia, juoruaisi vain koko asian kuin vanha akka.
Edevart huokasi väsyneenä koko juttuun, mutta kysyi kuitenkin jotakin sanoakseen: Kahdestaanko sitten purjehdittaisiin jahdilla Espanjaan?
Johan nyt! Jostakin Skotlannin satamasta pestataan uusi mies.
Vai niin, entä missä päästään eroon Teodorista?
Pohjanmerellä. Heitetään mereen!
Hahaha! nauroi Edevart oikein sydämensä pohjasta.
August ei pitänyt tuosta naurusta, olihan hän muka nyt laivuri. Hän tahtoi pitää kiinni käskyvallastaan ja aikoi kai malttaa mielensä, mutta sen sijaan riehaantuikin entistä hillittömämmin ja kävi avomieliseksi kuin viattomuus itse ja sanoi: Ammutaan hänet ensiksi.
Edevart katsoi laivuriinsa tarkkaan ja lausui sitten seuraavat sanat:
Sinä olet tullut hulluksi!
Seiso siinä missä olet! karjaisi August yhtäkkiä. Älä vastusta laivan päällikköä, se on kapinaa. Seiso siinä missä olet! Liian myöhä on korjata, mikä jo on tapahtunut, sen voin sinulle sanoa, ollaan jo ohi Bergenistä.
Sitten käännetään takaisin, sanoi Edevart.
Eikä käännetä! vastasi August.
Edevartin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän meni keulaan ja huusi tuimasti: Kannelle, Teodor, valmis kääntämään!
August meni äänettömäksi. Hän seisoi hetkisen paikallaan, ennen kuin taipui, eikä sittenkään lysähtänyt aivan kokoon eikä tyystin menettänyt sisuaan, ei, hän pakotti itsensä lyömään koko asian leikiksi ja sanoi: Hahahah, vai uskoit sinä mitä minä sanoin! Asia on niinkuin minä olen sanonut, sinun pääsi, Edevart, ei ole liialla terävyydellä pilattu. Mutta käännetään nyt.
Teodor nousi kannelle, laiva käännettiin ja purjehdittiin Bergeniin.
August puhui jonkin aikaa suuresta suunnitelmastaan ikään kuin se olisi ollut silkkaa pilaa. Hän kysyi kuitenkin Edevartilta, kuinkahan hänelle, Edevartille, olisi mahtanut käydä oikeassa laivassa, jos olisi kapinoinut! kapteenia vastaan? Hänet olisi ammuttu!
Heidän lojuessaan Vaagenissa, Bergenin satamassa August teki tilin molempien miestensä kanssa ja maksoi heidän palkkansa. Kaikki kuntoon. Hän rupesi taas toveriksi ja kohenteli häviölle jouduttuaan arvoaan antamalla Edevartille hyviä neuvoja: Tottele nyt minua ja pidä varasi täällä Bergenissä, ettet joudu kaikenlaisten saalistajien kynsiin. Miten on asia, vieläkö kellosi käy?
Enpä ole huomannut muutakaan.
Kyllä se sitten pian seisahtuu. Minulla ei ole aikaa lähteä sinun kanssasi, sillä minun täytyy luovuttaa jahti, mutta menehän omin päin johonkin suureen kelloseppään ja sitten toiseen samanlaiseen kuullaksesi, paljonko arvoinen sinun kellosi on ja onko se tarkistettu ja asetettu kronometrin mukaan. Sitten tavataan täällä laivassa ja kootaan kamppeet.
Teodorille ei puhuttu enää sanaakaan.
Edevart käveli kaupungilla, osti joitakin välttämättömiä vaatekappaleita, osti suuria ja pieniä lahjoja kotiin vietäväksi ja muisti käydä kellosepässäkin. Siellä naksutti hänen ympärillään satoja seinäkelloja, kaikki näyttivät eri aikaa. Pöydän ääressä istui kaksi nuorta poikaa hypistellen kullattuja rattaita ja muita kellonosia, toinen nousi katsomaan Edevartin kelloa ja kyseli, mistä hän oli sen ostanut ja paljonko siitä maksanut. Sisähuoneesta tuli vanhempi mies, joka nyt ryhtyi tarkastelemaan kelloa, pisti silmäänsä sarven näköisen esineen ja katsoi. Erittäin hyvä kello, sanoi hän, hieno koneisto! Mistä olet sen ostanut? Papstiltako? kelloseppä kysyi ihmeissään ja kuultuaan hinnankin hän ihmetteli vielä enemmän. Hän asetti sen tiskillä mahonkilaatikossa olevan kellon mukaan ja antoi sen sitten takaisin.
Tuopa on kaunis kello, sanoi Edevart mahonkilaatikossa olevasta.
Se on kronometri, selitti kelloseppä.
Edevart kävi toisessakin suuressa kellosepänliikkeessä. Koko kadunpuoleinen seinä oli lasista. Tiskin ääressä seisoi nuori neiti, hän kutsui katsomaan vanhan harmaapäisen miehen, joka sovitti silmäänsä sarven näköisen kapineen, katseli Edevartin kellon sisustaa, teki samat kysymykset ja ihmetteli vastauksia. Täällä häneltä myös kysyttiin, mistä hän oli ja kuinka oli tullut Bergeniin. Kelloseppä katseli häntä epäillen, ikään kuin olisi epäillyt hänen varastaneen kellon. Lopuksi hän sanoi: Jos on totta, mitä puhut, olet tehnyt hyvät kaupat! Hän otti lasilaatikosta kaksi kirkaskuorista kelloa ja sanoi: Voisin antaa nämä molemmat sinun kellostasi.
En huoli vaihtaa, vastasi Edevart.
Sattui niin onnellisesti, että August oli jo Florøssä hummannut tarpeekseen ja juuri vastikään päässyt jälleen tasapainoon. Bergenissä hän ei tuntenut halua suoda itselleen uudelleen rantalomaa. Luovutettuaan Lokin ja tehtyään selvän hardangerilaisten pikkuserkkujen kanssa hän kärtti oitis lähtemään pohjoiseen. Viivyttelemiseen ei ollut mitään aihetta, kumpikaan hardangerilainen ei ollut sitä lajia miehiä, että heidän kanssaan olisi syntynyt ystävyyttä, olivat tarkkaan nuuskineet kuivaustilit ja tutkineet ja kyselleet kaikenlaisia pikkuasioita, vaikka ken tahansa saattoi nähdä, että tilit olivat oikeat ja kohtuulliset. Mitä heidän esimerkiksi tarvitsi tutkia ja nuuskia Florøn kohdalle pantua suurenlaista menoa purjeiden korjaukseen? Jopa olivat yrittänee levittää purjeet nähdäkseen, mitä niille oli tehty. Mutta semmoisiahan kaikki ne ovat, jotka perivät, eivät mielestään koskaan saa tarpeekseen!
August näytti olevan perusteellisesti kynitty ilmestyessään pohjoiseen lähtevään höyrylaivaan. Ei enää näkynyt kellonperiä liivien päällä, ei ollut paksua lompakkoa eikä toisen miehen rahoja, eipä hänellä ollut matkatavaroitakaan muuta kuin merimiehen säkki. Niin aina. Mutta ei August sentään nytkään ollut niin tyhjä kuin puusta katsoen näytti, hän oli pelastanut merikortit paisuttamalla eväslaukkua vähän pulleammaksi, sitä paitsi hänellä oli säkissään pari vaatekappaletta — joita Skaar ei enää tarvinnut. Hardangerilaiset eivät sentään olleet lopultakaan olleet hyvinkään turhantarkkoja, ihmettelivät näet, että tynnyriin oli jäänyt niin paljon viinaa kokonaisen kesän kulutuksesta, se heihin teki hyvän vaikutuksen, ja he nyökkäsivät hyväksyen useammalle kuin yhdelle epäselvälle erälle, kun August kerran oli semmoinen järjestyksen mies.
Matkalla pohjoiseen oli toveruksilla päivä toisensa näköinen, aika kävi pitkäksi, eivätkä he osanneet muut kuin toivoa kotiin. Augustilla oli jälleen kellonperät rinnan päällä, hän avasi merikortit levälleen ja näytti toi sille matkustajille majakat, karit ja merimerkit.
Vai sait sinä Skaaron kellon? kysyi Edevart.
Eiköhän minun pitänyt se ostaa! vastasi August harmistuneella äänellä.
Edevartissa heräsi epäluulo ja hän tutkaili: Miksi et ole sitä ennen käyttänyt? Ja mitä varten pidit niin kiirettä Bergenistä lähdettäessä?
August kuohahti: Mitä sinä tarkoitat? Eikö siitä olisi koitunut meille kaikille vain turhia kuluja, jos olisi jääty odottamaan seuraavaa laivaa? Saat siitä hyvästä kiittää minua.
Oli miten oli, epäluulo istui kuin istuikin lujassa Edevartin mielessä, ja August huomasi sen hyvin. Toverusten suhde kiristyi, Edevart ei enää arkaillut laskea pientä pilaa siitä suuresta Espanjan merirosvoretkestä, ja se houkutteli Augustin puolustautumaan: Olisipa minulla vain ollut revolveri kädessä, et olisi, hyvä mies, uskaltanut kapinoida laivan päällikköä vastaan. Olisinkin poikennut Trondheimiin ja ostanut revolverin, mutta se vietävän lammas sotki koko asian. Yritin saada revolveria sekä Kristianssundista että Aalesundista, mutta kummassakaan ei ollut.
Edevart: No sittenhän sinä minun ymmärtääkseni olet murhamies.
August vastasi ylimielisesti: Ei ole arvoni mukaista vastata sinulle, olet samanlainen moukka kuin Teodor, et ole ollut kotinurkkia kauempana. Tiedätkö, mitä olisi voitu tehdä? Minäpä sanon sinulle. Espanjasta olisi voitu paikalla ostaa nopeakulkuinen klipperi ja purjehtia sillä Tyynelle merelle, eikä maailma olisi sitten tiennyt meistä yhtään mitään —
August ei näyttänyt saavan sitä mahtumaan toverinsa päähän, ja häneen ilmeisestikin koski kipeästi, kun ei heidän suhteensa enää ollut yhtä hyvä kuin ennen. Höyrylaivan pysähtyessä välillä Trondheimissa August meni yksin maihin, hän oli miettiväinen ja masentunut. Tullessaan laivaan takaisin hän tulikin noutamaan sieltä säkkiään: hän oli pestautunut Riikaan matkalla olevaan parkkilaivaan.
Kun Edevartille selvisi, että tämä oli täyttä totta, se koski häneen kipeästi, ja hän katui, että oli ajanut toverinsa moiseen epätoivon tekoon: Älä tee niin, tule kotiin minun kanssani. On oltu niin paljon yksissä, ethän ruvenne seuranpettäjäksi!
Riikaan vain, se on pieni matka, ei se mitään. Ja parkin nimi on Soleglad, jos sinulla on minulle asiaa, osoite Norjan konsulaatti.
He lähtivät maihin kumpikin, mutta asia ei ollut enää autettavissa, August oli uudessa laivassaan kiinni. Hän lahjoitti Edevartille kultasormuksensa ottamatta tämän kieltelyjä kuuleviin korviinsa, sitten hän itse otti Espanjan retken jälleen puheeksi ja pyysi, ettei Edevart kotona hiiskuisi siitä mitään.
En koskaan kerro siitä mitään, vakuutti Edevart.
Et, ethän sinä kerrokaan, myönteli Augustkin, mutta vahvista sanasi kädenlyönnillä!
Edevart ihmetteli: Miksen voisi sitäkin -?
Se on sitten kuin vala Raamatun päällä. Sinä et koskaan pääse siitä, sen verran olen oppinut. Sinusta tulee kadotettu sielu…
Ero Augustista ei Edevartille ollut suinkaan pieni elämys. Hän harkitsi asiaa: Tavallaan hän sai vapaammat kädet, mutta ei hän siitä ollut pelkästään hyvillään. Hänen rinnalleen jäi tyhjä paikka. Näinä kahtena vuotena, jotka hän oli elänyt Augustin kanssa, hän oli oppinut koko joukon, käsitykset olivat avartuneet, kotinurkat eivät enää olleet hänen koko maailmansa, paljon, paljon ihmisiä hän oli nähnyt, laivoja, kaupunkeja, maakuntia. August oli mukava ja huomattava mies — onnellista matkaa hänelle!
Edevart käyskenteli laivassa mieli hieman sekavien tunteiden vallassa. Hän tunsi itsensä surumieliseksi ja yksinäiseksi, Teodor ei tietystikään ollut semmoinen mies, jolle saattoi uskoa mitään.
Jossakin Fosenøn laiturissa Edevart lähti laivasta satamaveneeseen ja lähti maihin.