V
Rakennukset löytyivät samasta vihannasta lahdenpohjukasta kosken kohinasta, ja Lovise Magrete Doppen ja lapset olivat aivan ennallaan, he seisoivat pihalla tuvan seinustalla kiltisti ja hiljaa katsellen kuluneissa vaatteissaan. Nuori nainen hymyili epävarmaa hymyä. Edevartilla oli niin uudet vaatteet, että silmäluomia vavahdutti, Lovise Magrete sanoi jotakin sentapaista kuin: Mitä minä näenkään -!
Edevart laski säkkinsä maahan ja kätteli hämillään. Hyvää päivää!
Satuin vain poikkeamaan tänne!
Jonkin verran häntä rohkaisi se, että hän nyt oli hyvissä varoissa, vaatteet ja muut tamineet uudet, muutoin hän tuskin olisikaan saanut sanaa suustaan.
Saanko jälleen nähdä sinut, joka olit niin toimelias ja autoit minua! sanoi vaimo reippaasti ja vapaasti, mutta punastui samalla. Venekyydissäkö tulit? Missä jahti on? Jahti luovutettiin Bergenissä omistajilleen. Ei, näetkös, minä tulin vain ajatelleeksi sitä lammastasi: meiltähän jäi kielekkeelle vievä tie tukkimatta, ajattelin, että se voi mennä sinne uudelleen. Teki mieleni kuulla, kuinka sen laita on.
Nainen löi kahta kämmentään: Tulitko tosiaan ajatelleeksi sitä!
Saadakseen käyntinsä näyttämään vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä Edevart selitti, että hänen toverinsa, laivuri, oli eronnut hänestä Trondheimissa lähteäkseen taas merille. Hän itse oli siten jäänyt yksin, hän virkkoi hymyillen, sen vuoksi hänelle hyvin sopi tällainen pieni poikkeus syrjään reitiltä.
No tässä maailmassa! kuiskasi vaimo ihmeissään. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä, että uudet vaatteet taskurahat, kello ja kultasormus auttoivat, että ne tekivät Edevartista koko miehen. Hän nyökkäsi lapsille sanoen: Minulla on teille vähän tuliaisia!
Lovise Magrete: Ole hyvä ja käy sisään, vaikkei täällä olekaan tämän kummempaa!
Nuori nainen ei ollut istunut kädet ristissä näinä viikkoina. Hänellä oli paraikaa kuteilla peite, joka oli jo pitkällä, niin, se oli oikea taideteos, sen malli oli monenvärinen ja soma. Tällä minä henkeäni elätän, hän sanoi, itse kehrään langat ja värjään myös. Villat on omista lampaistani.
No kaikkia! virkkoi Edevart ymmärtämättä oikein. Henkeäsi elätät — miten niin?
Lähetän näitä Trondheimiin, sieltä ne kulkeutuvat kaikille tahoille.
Niitä on ollut näytteilläkin ja olen saanut kunniakirjan.
Edevart huojutti päätään ihmeissään kuulemastaan. Muuta ei tarvinnut, nainen kävi siitä lapsellisen ylpeäksi:
Onko tämä kangas sinun mielestäsi kaunista? Sano nyt, millaista se on sinusta? Mutta olen minä kutonut monta kauniimpaakin peitettä, tämä on pikemminkin niinkuin jokapäiväiseen käyttöön tämä.
Mistä sinä olet tuon taidon oppinut? kysyi Edevart.
Enpä tiedä. Oppinutko? Vähitellen, mistä aina mitäkin. Äiti opetti kehräämään ja kutomaan jo pienestä pahasta.
Edevart avasi säkkinsä, ja lapset saivat lahjansa. — Katsos vain, samat tavarat, jotka hän oli ostanut Bergenistä ja jotka hänen piti viedä kotiin pikkusiskoilleen. Tyttö sai silkkihuivin ja poika mainion kääntöpääveitsen ja kumpikin aivan liian suuret kengät. He eivät muistaneet kiittääkään, ennen kuin äiti muistutti heitä siitä, niin ihastuksissaan he olivat aarteistaan.
Sinä olet aivan liian hyvä! sanoi äiti.
Annettuaan vieraalle ruokaa ja juomaa vaimo vei tämän ulos ja näytti pienen navetan, jossa hänellä oli lehmä ja kymmenen lammasta, näytti kanakopin, vesitien, joka vei joelle, halkovajan ja kaikki mitä muuta hänellä oli. Kaikki oli siistiä ja somaa. Tuvan räystään alla oli aitta avain suulla. Emäntä avasi sen kuin ainakin oman arvonsa tuntien ja laskien Edevartin sisään. Siellä riippui orsilla monta valmiiksi kudottua peitettä, lisäksi siellä oli jauhoja ja muita ruokatarpeita, pari paitaa ja yksi ainoa pyhähame, vähän villoja, vähän voita, muutamia lampaannahkoja. — Lovise Magrete ei omasta mielestään ollut niinkään niukoissa varoissa koska salli vieraan katsoa kaikkea, näytteli tavaroitaan kuin toiset vanhoja perhehopeitaan. Edevart katseli kaikkea ja näytti tosiaan olevan talon emännän kanssa samaa mieltä siitä, että tavaroita oli paljon, ylellisyydeksi asti. Suurenmoista! hän sanoi vain.
Onnellisia ihmisiä! Onhan sekin jotakin, ettei ole paljon mitään.
Edevart rupesi kaivamaan säkistään työvaatteitaan. Hän aikoi kiivetä vuorelle. Lovise Magrete ehdotti — tehköön tietenkin, miten itse tahtoo, mutta — eikö hän voisi jäädä yöksi? Tuo työ, sen polun tukkiminen, joka vei sille vaaralliselle kallionkielekkeelle, jouti jäädä huomiseksikin, tänään Edevartin oli paras pysyä rauhassa alallaan ja huomennahan oli sunnuntai — tehköön vain miten itse tahtoo, mutta päivä se oli maanantaikin —
Lovise Magrete lasketti sen kaiken yhteen menoon, varmaankin peitelläkseen punastustaan ja hämminkiään. Kyllä, kiitoksia vain, kyllä Edevart saattoi viipyä päivän, jos Lovise Magrete tahtoi. Hänhän saattoi maata heinissä ladossa.
Niin. Ja hän saisi sievät peitteet sekä päälleen että alleen, monta peitettä…
Tuo valokuva tuossa seinässä oli siis Lovise Magreten mies. August oli sanonut, että oli hyvännäköinen mies, mutta varmaan hänellä silloin oli mielessään joku julma ulkomaalainen esikuva, kun sanoi tuota hyvännäköiseksi: kihara tukka, kyömynenä, hurja ilme, iso suu. Edevart kysyi, kuinka vanha mies oli, ja hänkin sanoi sitten: Komea mies!
Kyllä, myönsi Lovise Magrete, komea mies. Tanssi paljon paremmin kuin kukaan muu ja oli oikein ihmeen hyvä hanurinsoittaja.
Augustkin soitti kovin hyvästi hanuria, huomautti Edevart siihen. Se minun laivurini, jonka näit, on oikea mestari! Meillä siellä pohjoisessa kerrottiin hänen oppineen soittamaan Wittenbergin koulussa.
Niinkö? ihmetteli Lovise Magrete. Minun mieheni oli niin ketterä, että käveli käsillään pitkät matkat. Ja näetkö tuolla vaatesalkoa? Niin korkealle hän hyppäsi tasajalkaa. Älä? ihmetteli Edevart epäillen.
Niin on asia kuin minä sanon. Ainakin melkein niin korkealle. Se oli hyvin hypätty.
Ja kauniisti hän lauloikin. Mutta oli liian rajuluonteinen, niin että varmaan on sekaantunut johonkin onnettomaan juttuun — Amerikassa, näet. Ja sitten mieltyi väkeviin, kun oli niin hauska mies, että hänet kutsuttiin joka paikkaan, ja niin hän pääsi makuun. Käsittämätöntä, ettei hän kirjoita. Niin, ei hän kirjoita. Mutta saattaa hyvinkin sattua, että jonakin päivänä tulee kirje tai että hän itse tulee. Mitä sinä luulet?
Edevart pudisti päätään vastaamatta mitään.
Hän lauloi kauniisti, jatkoi vaimo haaveillen. Hän luetteli kaikki miehensä hyvät puolet, kaiken, mikä oli häneen itseensä tehonnut. Kaiken kaikkiaan vaimo helli hartaasti miehensä muistoa.
Niin, mutta kun hän ei kirjoita -!
Ei kirjoita, tuumi vaimo, siinä kohden on kumma mies. Matkaan lähtiessään hän sanoi, ettei kirjoita mitään ennen kuin on saanut paljon kirjoitettavaa, ennen kuin on ansainnut paljon rahaa ja parantanut tapansa. Ehkä viiden vuoden päästä, hän sanoi.
Ja sinun ja lasten piti täällä elää ja tulla toimeen saamatta häneltä yhtään mitään?
En tiedä. Käsittihän hän, ettemme me täällä Doppenissa kuole nälkään, kun minä osaan kutoa. Olin alkanut kutoa jo joitakin aikoja ennen kuin hän lähti, sillä hän ei enää ansainnut mitään.
Siinä he istuivat ja juttelivat, nuoret ihmiset, ja kuka tahansa olisi saattanut kuulla, mitä he sanoivat, siinä ei ollut mitään pahaa. Illalla Lovise Magreten piti laittaa Edevartille vuode heinälatoon, ja Edevart tuli tietenkin avuksi kantamaan raskaita vuodevaatteita. Yhdessä he puuhasivat siellä heinissä, Lovise Magrete rupesi hieman äidilliseksi ja osasi mielestään tehdä vuoteen paremmin kuin Edevart. Toisinaan he hieman hymyilivät. Lovise Magrete ei todellakaan ollut niitä ihmisiä, jotka kävelevät pää riipuksissa.
Hänen lähtiessään Edevart lähti saattamaan. Pojan oli vaikea erota, niin suuren vallan oli rakkaus hänessä saanut. Hän ilmaisi sen pienin nöyrin sanoin ja silitellen ujosti Lovise Magreten käsivartta. Se oli rohkeasti tehty, mutta Lovise Magrete ei pannut sitä pahakseen, pudisti vain päätään ja hymyili hieman. Poika oli nuori, sorea ja voimakasrakenteinen, työssä karaistunut pienestä pitäen. Lovise Magrete otti vastaan hänen hellyytensä.
Ulkona pihassa äiti kurkisti ikkunasta tupaan, nukkuivatko lapset rauhallisesti, etteivät olleet potkineet peitettä päältään. Hän sanoi, että nyt taas voidaan mennä tupaan istumaan, jos Edevartia halutti. Huomenna oli sunnuntai eikä siis tarvinnut nousta varhain.
Mutta siinä kävikin selville, etteivät he voineet puhella tuvassa.
Lapset kävivät vuoteessaan levottomiksi, eivät olleet tottuneet siihen,
että pirtissä juteltiin yöllä. Tyttö avasi vihdoin silmänsä ja kysyi:
Äiti, mitä nyt? — Ei mitään. Nuku pois!
He eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia, vaan lähtivät jälleen heinälatoon. Mitään ei tapahtunut heidän välillään, ei mitään muuta, paitsi että he kainosti pitivät toisiaan kädestä, nuoren miehen kertoessa, kuinka Lovise Magrete oli täyttänyt hänen mielensä koko Bergenin matkan ajan. Oih, se oli niin nuorta ja kömpelöä ja ujoa, tuon tuostakin Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja katsoi koko ajan maahan, hänen sydämensä vapisi. Hm! hän sanoi silloin oikein voimakkaasti jäykistääkseen itseään. Se ei ehkä olisi ollut tarpeellista. Lovise Magrete vain istui ja hymyili ja kuunteli ja oli kai hänkin puolestaan rakastunut nuoreen mieheen, siltä ainakin näytti; hänen lähtiessään vihdoin tämä sai häntä suudella! Niin se kävi, ei Edevart sitä pyytänyt, mutta heidän huulensa kohtasivat toisensa.
Edevart heittäytyi vaatepäällä suulleen peitteille, ikään kuin sulkeakseen sisäänsä suuren salaisuuden.
Tästä alkaen he istuivat aina iltaisin heinäladossa, kun eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia. Aina oli jotakin puhuttavaa, eivätkä he väsyneet keksimästä uutta. Edevart kertoi, että hänen oli ollut vaikea löytää heille. Kun hän lähti höyrylaivasta ja pääsi maalle, ei kukaan tiennyt, missä Doppen oli. Doppen-niminen paikkako? Ei kukaan tiennyt. — Mutta joku nuori mies sanoi: Mutta minä tunsin miehen, jonka nimi oli Haakon Doppen. Niin, sanoi siihen toinenkin, kyllä minäkin hänet tunsin. Se oli minun mieheni! huudahti Lovise Magrete. Siitä näet, että kaikki tunsivat hänet, hän oli hyvä mies!
Edevart ihmetteli: Sinun miehesikö? Ei kai. Sanoivat hänen istuvan linnassa.
Mitä — eihän se hän ole! sopersi vaimo. Trondheimissa, niin sanoivat.
Lovise Magrete pudisti kiihkeästi päätään: Ei, ei, se mahtoi olla joku toinen.
Edevart jatkoi: Kyllä se oli hän, sain ne molemmat nuoret miehet soutamaan minut tänne. Ei kukaan meistä osannut tietä, tämän paikan ja laivarannan välillä on monta vihantaa lahtea, ja soudettiin hyvän aikaa kaikki kolmisin. Mutta sitten muistin, missä silloin poikettiin jahdista maihin hakemaan vettä, kun kuului kosken kohinaa — silloin tunsin paikat. Sillä ei ole ainoatakaan toista niin kaunista vihantaa lahtea kuin tämä.
Niinkö sinun mielestäsi? sanoi Lovise Magrete. Niin kyllä minustakin.
Edevart: Soisin vain, että voisin olla täällä aina.
Niin, sanoi Lovise Magrete mietteissään, niin minäkin soisin.
Näin he saattoivat istua ja rupatella iltaisin. Päivisin he kumpikin tekivät työtään, Lovise Magrete kutoi kangasta, Edevart työskenteli ulkona. Nuori mies oli nyt ollut täällä yli viikon ja jo aikoja sitten tukkinut lampailta pääsyn kallionkielekkeelle. Hän oli keksinyt muitakin hyödyllisiä tehtäviä: korjasi aitoja ja paranteli maita, nyt viimeksi puheli sellaista, että olisi pitänyt raivata niitystä pois muutamia kiusallisia kiviä, jotka olivat viikatteen tiellä.
Mutta sitä hän ei pystynyt tekemään, huomautti Lovise Magrete.
Edevart ei tiennyt sanoa. Ehkei hän voinut tehdä sitä yksin. Mutta rautakanki olisi joka tapauksessa tarpeen.
Niin, kyllä heillä riitti juttua: Mistä Edevart nyt saisi rautakangen, mistä hän saisi lainata tai ostaa kangen? Kauppiaasta, mutta sinne oli pitkä matka, tunturin poikki. Lovise Magrete ei käynyt siellä kuin joskus kuukausien päästä. Lähempänäkin oli pari pientä uudismökkiä, mutta niissä tuskin oli kankea. Näin siitä juteltiin ja juteltiin.
Huomeneksella Edevart päätti yrittää tulla miten kuten toimeen, teroitti kaksi sitkeää pihlajakankea ja alkoi vääntää kiviä. Miksei, lähtihän kiviä sieltä täältä. Edevart täytti kuopat mullalla ja turpeilla, ja kun kangen päähän tarvittiin enemmän painoa, makasivat molemmat lapset — jopa kerran kovalle ottaessa Lovise Magrete itsekin — kangen päällä painaen voimiensa takaa. Kaikkien neljän mielestä oli oikein hauska vääntää kiviä maasta. Perhe maata raivaamassa.
Päivällisen jälkeen Edevart varustautui taas lähtemään työhön. Hän oli saanut puuroa ja maitoa, se oli hyvää ruokaa, mutta Lovise Magrete olisi kovin toivonut voivansa tarjota parempaa ja valitti, ettei ollut kalaa. Edevartista tuntui oikein hyvältä, kun hän täten pääsi osalliseksi taloushuolista, silloinhan he olivat kuin ainakin mies ja vaimo. Lovise Magrete käski häntä menemään aittaan ja leikkaamaan toisesta lampaanruhosta luun, särkemään sen ja tuomaan ytimen, hän aikoi ruveta kehräämään ja rukki oli rasvattava.
Edevart meni. Hän piti varansa ja otti huomaamattaan mukaansa ison pahvilaatikon, joka oli koko ajan ollut hänen säkissään. Laatikossa oli lahja, jonka hän oli Bergenistä ostanut äidilleen: hieno täysivillainen esiliina ja jonkinlainen hihaton olkavaippa, jollaiset olivat siihen aikaan muodissa. Vaatekappaleet hän hät'hätää ripusti aitan seinälle, leikkasi lampaanreidestä luun ja lähti jälleen ulos aitasta.
Tullessaan tupaan ydintä tuomaan hän sanoi, että hänen oli paikalla lähdettävä kauppiaaseen. Hän oli jo kauan ajatellut sitä.
Lovise Magrete katsoi häneen: Mitä — aiotko lähteä pois?
En, en toki! Tahdon tutustua paikkoihin, lähden hakemaan rautakankea.
Eivät nämä puukanget kelpaa, taipuvat.
Lovise Magrete virkkoi kuin mieli keventyneenä: Luulin jo sinun menevän pois.
Edevart hymyili vastatessaan: Minä jään tänne siihen asti kunnes sinä ajat minut pois!
Lovise Magrete pudisti surumielisesti päätään ja istui hetken vaiti. Saatan sinut oikealle tielle, hän sanoi sitten nousten kangaspuiden äärestä. Molempiin lähimökkeihin on polku, mutta niistä alkaen tie paranee. Mutta tänään pääset vain kauppapaikkaan, takaisin et enää ennätä.
He seisoivat katsoen toisiinsa tuolla ylhäällä korkeudessa. Lovise Magrete oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, muutakin vaatetta oli vain paita ja hame, mutta hän punoitti ja oli lämmennyt kävelystä. Hän oli kaunis, sieraimet värähtelivät. Puku ei ollut mitenkään sopimaton, hänellä oli tavallisesti aina noin vähän yllään, ja hän oli siihen tyytyväinen.
Kysy samalla postitalosta, onko minulle kirjettä.
Edevart viipyi matkallaan vuorokauden. Lovise Magrete oli pessyt ja paikannut hänen vaatteensa ja ollut kuin äiti, mutta nyt oli kulunut vuorokausi, ja varmaan hän pian palaisi. Edevart oli ripustanut aittaan joitakin hienoja pyhäpukimiinsa kuuluvia vaatekappaleita, eikä tarkoitus jäänyt Lovise Magretelta älyämättä, sitä ei voinut käsittää kuin yhdellä tavalla, ja pojan ujous liikutti häntä. Kaipasiko hän puolestaan tätä nuorta miestä vai oliko hänen yhtä hyvä olla ilman häntä? Lovise Magrete ei tietenkään ollut aivan päästään pyörällä, mutta lähti kuitenkin kiipeämään polkua tunturille, aikoi ehkä mennä vastaan, ehkä auttaa Edevartia kantamaan rautakankea. Vuorella, korkealla hän tuli katsahtaneeksi taakseen ja näki silloin lahdella veneen ja veneessä miehen sekä että tulija oli Edevart. Totta tosiaan soutaja oli hän, ei ollut jaksanut kantaa raskasta rautakankea niin pitkää matkaa. Lovise Magrete juoksi tulijaa vastaan ja tapasi hänet rannassa. Niin aina, Edevart oli ostanut kangen, olipa ostanut veneenkin ja kalanpyydyksiä, hän aikoi kalastaa lahdella.
No ei tässä maailmassa! ihmetteli Lovise Magrete.
Eihän tämä nyt mitään, ei sillä kannattanut kerskata. Kalastushan oli hänen ensimmäisiä taidon alkeitaan, eikä venekään ollut uusi —
No ei tässä maailmassa, kuinka sinä hommaat ja ajattelet minun parastani! puheli Lovise Magrete heltyneenä. Ja aittaan olet ripustanut hienoja vaatteita, en saa sanaa suustani —
He nousivat rannasta tuvalle. Lovise Magrete auttoi Edevartia kantamaan myttyjä ja kapineita, ruokatavaroita, lisää vaatteita, työkaluja; lapset saivat makeisia, Lovise Magrete valkoisen kauluksen — ellei hän halveksinut sellaista lahjaa! Edevart laski vielä kädestään pöydälle kaksi uutta ruokalusikkaa.
Se oli hyvä, lusikoista olikin puute. Kaikki hän muistikin.
Koko talossa vallitsi nyt ilo. Edevart itse oli ehkä onnellisin kaikista. Lovise Magrete nojautui silmänräpäykseksi häneen. Nuoren vaimon piti vain kävellä Edevartin tuolin ohi, tuskin hän muuta kuin painautui pojan olkapäähän kiinni, mutta läpi tämän koko ruumiin hulvahti suloinen lämmin aalto ja hän veti raskaasti henkeään.
Edevart sai ruokaa, mutta saattoi tuskin syödä lainkaan. He joivat kahvia pikkuleipien kera, joita Edevart oli tuonut. Mitään ei puuttunut. Lovise Magreten avatessa kääröjä ja sulloessa ruokatavaroita kaappiin Edevart joi varkain hänen kahvikuppinsa tyhjäksi saadakseen painaa huulensa samaan kohtaan missä hänen huulensa olivat olleet.
Ilta kului kulumistaan, mutta levolle ei heidän ollut suotu päästä, ennen kuin sattui kohtalokas ja merkillinen asia, voih, oikein kohtalokas ja merkillinen asia!
Lovise Magrete muisti jotakin ja tuli sanoneeksi: Kysyitkö kirjettä?
Ka — kyllä, Edevartilla oli hänelle kirje. Oli ollut vähällä unohtua.
Heti Lovise Magreten nähdessä käsialan hänen kasvoihinsa tuli jännittynyt ilme. Hän avasi kirjeen ja huudahti äkkiä: Se on Haakonilta!
Edevart ja lapset katsoivat häneen hänen lukiessaan. Lovise Magrete kalpeni ja punastui vuoroin, aina välillä huudahtaen: Suuri armo — ei, ei, ei — ah —
Onko se mieheltäsi? kysyi Edevart.
On! nainen vastasi riemuiten ja nousten paikaltaan. Nyt hän tulee, kuuletteko, lapset, nyt isä tulee! Voitteko käsittää, isä tulee kotiin!
Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja sanoi: Mutta kirjehän on
Trondheimista, niin olin huomaavinani?
Trondheimistako? Ei… On, on — hän on tullut Trondheimiin — Amerikasta. Kas tässä, leimassa on Trondheim. Mutta ajatteles, että hän tulee nyt, vuotta aikaisemmin — minä tarkoitan vuotta aikaisemmin kuin silloin lähtiessään sanoi. Oli Jumalan onni, että lähdit kauppiaaseen, sillä hän vain käy välillä itseään vähän arkistamassa — matkan jälkeen tietysti — sitten hän tulee. Ja vaistomaisesti nuori vaimo alkoi siivota huonetta Ja laittaa kaikkea järjestykseen.
Edevart meni ulos. Hän käveli joelle ja istui siellä hetkisen, kuunteli kosken kohinaa ja ajatteli ajattelemistaan. Mitä hänen piti nyt tehdä? Mitä hän nyt rautakangella, mitä veneellä?
Niihin aikoihin, jolloin Lovise Magrete lienee saanut lapset makuulle, hän palasi takaisin taloon. Lovise Magrete tuli heti ulos, kertoi lukeneensa kirjeen uudelleen sekä että hänen miehensä saattoi tulla kotiin millä hetkellä tahansa.
Entä nyt? kysyi Edevart.
Lovise Magrete ei näyttänyt aikovan lähteä hänen mukaansa heinälatoon kuten edellisinä iltoina. Tämä oli kerta kaikkiaan kuin muuttunut, hyvin hajamielinen ja kovin kiinni töissään. Kun Edevart lähti, ei hän tullut jäljestä. Poika katsoi kerran taakseen, mutta meni vain menoaan, ei tahtonut pyytää mitään. Kuin uhalla ja syvästi onnettomana hän riisuutui ja pani maata, jottei enää tekisi mieli palata takaisin Lovise Magreten luo.
Hetken perästä Lovise Magrete tuli ja istuutui epäröiden Edevartin viereen. Hänen arvatenkin tuli poikaa sääli, tahtoi hyvittää tätä.
Älä pane asiaa noin pahaksesi, Lovise Magrete aloitti ja jatkoi sitten, sanoen, mitä sanottavaa oli: asialle ei voi mitään, mutta se kyllä ajan mukaan asettuu — lohdutti samoilla yleisillä hyvillä, paikkansa pitävillä asioilla, jotka ehkä olivat häntä itseäänkin kerran lohduttaneet, taivas tiesi, ehkä silloin kun mies lähti.
Edevart pysyi vaiti, synkkänä.
Asialle ei mahda mitään, jatkoi Lovise Magrete, mutta Jumala siunatkoon sinua, ja ole itse kiitetty ja ylistetty, kun olet ollut minulle niin hyvä!
En ymmärrä, mitä minun on tehtävä, sanoi Edevart.
Sinunko? Ohhoh, pian löydät itsellesi tytön, vastasi Lovise Magrete.
Minähän olen naimisissa enkä voi olla sinulle mitään. — Ja Lovise
Magrete näytti aikovan samassa nousta lähteäkseen.
Kuinka Edevart loukkaantuikaan! Hän joutui ihan suunniltaan. Tuo toinen ei edes ollut epätoivoissaan, ei edes oikein vakavissaan, mikä hän oikein oli olevinaan! Edevart kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä puoleensa, niin, liian vähän Lovise Magrete ajatteli häntä. Nyt hän oli liikaa; häntä oli häpeällisesti petetty, mutta hän aikoi pitää kiinni Lovise Magretesta, niin aikoikin.
Sinulla ei ole minua kohtaan sydäntä, sanoi hän.
On toki! On toki! väitti Lovise Magrete. Mitä sanotkaan! minullako ei sinua kohtaan sydäntä! Olen ajatellut sinua enemmän kuin — olen ajatellut sinua paljon; olet kaunis, sinulla on tummansiniset silmät. Mitä tahdot minun sanovan? Mutta kun asiat ovat niinkuin nyt ovat — rakas, sinun täytyy hankkia itsellesi toinen tyttö, sillä minähän olen naimisissa, kuten tiedät. En ymmärrä, mitä meidän pitää tehdä —
Enkö minä voi jäädä tänne? Ei, se ei kai käy päinsä.
Tännekö? kysyi Lovise Magrete pelästyen. Et mitenkään.
Entä jonnekin läheisyyteen? Kauppapaikalle?
Ei, ei, älä ajattelekaan sellaista. Mieheni saisi sen tietoonsa.
Vai niin, olet siis rakastunut häneen?
Niin olen, myönsi vaimo. Mutta en voi kylliksi kiittää sinua, kun olet ollut niin hyvä minua kohtaan.
Hetkisen he lepäsivät siinä ääneti, sitten Edevart suuteli Lovise Magretea. Tämä salli sen tapahtua, mutta vastasi kun Edevart yritti hämillään ja kokemattomana jatkaa: Ei, en minä uskalla!
Nolona ja mielestään kovin kurjana Edevart kätki kasvonsa Lovise Magreten poveen, ja he lepäsivät jälleen hetkisen äänettöminä. Edevart kuuli rakastettunsa raskaat sydämenlyönnit ohuen paidan läpi. Äkkiä Lovise Magrete otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, kuiskaten suoraan hänen huuliinsa: En taida uskaltaa?
Kyllä sinä uskallat! kuiskasi Edevart vastaan.
Ja Lovise Magrete uskalsi. Uskalsi sittenkin — äidillisyyttään, säälistä, rakkaudesta, taivas tiesi mistä syistä. Hän vihki tuon rakkaan pojan siihen, ja siitä tuli yksi ainoa hurman ja huuman hetki. Kaikki oli perin luontevaa, siinä ei ollut mitään teennäistä. Edevart ei voinut saada tarpeeksi nuoresta onnestaan, eikä Lovise Magretella ollut sydäntä kieltää häneltä mitään.
Oli aamuhämärä, kun Lovise Magrete lähti pois.
Voih, tämä teki vain pahan vieläkin pahemmaksi. Nukuttuaan pari tuntia Edevart näki jälleen Lovise Magreten puoleensa kumartuneena vähissä vaatteissa kuten tavallisesti. Tämä herätti hänet sanoen: Minä niin pelkään, että hän tulee!
Antaa hänen tulla! vastasi Edevart uhmaten.
Ei, ei! Silloin sinun täytyy olla poissa.
Edevart ojensi kätensä tahtoen ottaa hänet uudelleen, mutta Lovise Magrete vetäytyi pois. Edevart valitti, että tämä on viimeinen kerta, hänen kun täytyy lähteä ja heidän erota —
Lovise Magreten täytyi hymyillä ja suudella poikaa hetkellisessä hellyyden puuskassaan, mutta siitä heidän olonsa vain paheni: Herran tähden, kuinka hullu sinä olet! kuiskasi Lovise Magrete ja antautui uudelleen…
Oli varhainen aamu, lapset eivät olleet vielä nousseet. Edevart sai kiireesti syödäkseen ja laittoi säkkinsä valmiiksi, nosti sitä ja sanoi: Tänään se painaa selässä enemmän kuin sinä päivänä, jona tulin.
Mitä sinä sitä kantamaan? Ota vene!
Venekö? Etkö sinä sitten huoli siitä?
En minä uskalla, sanoi Lovise Magrete. Venettä en uskalla ottaa. Mutta ne muut tavarat olen voinut ostaa, niin että joutaa huoleti nähdä ne tullessaan.
Edevart: Mutta johan lapsetkin voivat kertoa minun olleen täällä.
Niin kyllä. Minä sanon, niinkuin asia onkin, että tänne tuli mies, joka teki meillä töitä, oli minulle hyvä ja väänsi maasta kiva. Rautakangen saat ottaa mukaasi.
Enkä ota, vastasi Edevart. Pane hänet vääntämään kiviä, nyt hänellä ainakin on kanki!
Lovise Magrete ajatteli asiaa: Niin, niin, työmies on voinut jättää tänne rautakangen, mutta vene on liikaa.
Niin siis Edevart oli valmis, mutta aikaili vielä. Lovise Magreten suupielet alkoivat nytkähdellä, hän sanoi: En kai saa nähdä sinua enää eläessäni?
En tiedä, vastasi Edevart luoden katseensa maahan. Olisitko tahtonut minun jäävän?
Lovise Magrete kuiskasi: Olisin kaiketi…
Itku pyrki Edevartille kurkkuun hänen juostessaan säkki selässä rantaan. Mutta hän olisi itkenyt ilosta, kun Lovise Margrete oli vastannut noin; hänelle oli tapahtunut suuri onni. Ja hänen soutaessaan ulos lahdelle seisoi Lovise Magrete seinustalla ja lopulta heilutti kättään jäähyväisiksi.
<tb>
Kauppiaan nimi oli Knoff. Hänen talonsa oli suuri, päärakennus valkoiseksi maalattu. Hänellä oli kaksi jykevää laituria. Satamassa oli kaljaasi ja jahti, kalastaja-aluksia kumpikin, rannalla useita rakennuksia ja työpajoja.
Knoff itse oli tarmokas ja arvonsa tunteva, paikastaan ja toimestaan ylpeä, koko lailla turhamainen herra, ei aina ehdottoman rehellinen, mutta siitä huolimatta sellaisessa huudossa, että oli piirin parhaita miehiä. Mutta hän oli kovin turhamainen: puhuessaan hän sanoi vaimoaan rouvaksi ja lapsilleen oli antanut nimeksi Romeo ja Julia. Hänellä oli monenlaisia hommia: Hän oli maakauppias, veneenrakentaja, leipuri ja tynnyrintekijä, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Nordlandin rannikon vuorolaivat pysähtyivät vanhaan tapaansa jo paljon etelämpänä ja ajoivat hänen satamansa ohi. Sen asian sureminen ei ollut enää pelkkää turhamaisuutta, häneltä meni paljon rahaa siihen, kun täytyi kaikki tavarat tuoda veneellä laiva-asemalta. Jo kauan hän oli yrittänyt saada parannusta siihen.
Edevartin kysyessä työtä hän vastasi aluksi kieltävästi ja oli nyrpeä ja haluton. Kysyi kuitenkin, mitä hän, poika, osasi tehdä. — Edevart arveli osaavansa monenkinlaista työtä. — Osasikohan hän sahata ja pilkkoa puita, hoitaa hevosia, soutaa venettä, pitää konttorissa kirjaa, olla apuna leipomossa? — Edevart vastasi hymyillen, että johonkin näistä töistä hän kyllä kelpaisi. — Niinpä niin, sanoi Knoff, mutta niihin minulla jo on miehet.
Edevart oli kuitenkin jo oppinut yhtä ja toista toveriltaan Augustilta, joten hän sanoi: Tuolla satamassa näkyy olevan kaksi laivaa, molemmat isoja aluksia, onko teillä niihin täydet miehet?
Knoff mietti hetkisen: Niin, siellä ne nyt ovat, tultuaan juuri Trondheimista kaloja viemästä. Talvella ne lähtevät Lofooteille, mutta syksyyn on vielä aikaa, niin että sitä et voi odottaa.
Edevart ei vastannut siihen mitään, mutta olihan nyt jo syksy, syyskuun viimeinen päivä, ja aamulla maa oli kuurassa. Oli ihan rehellinen syksy.
Oletko tottunut olemaan merillä? kysyi Knoff. Oletko ollut ennen laivassa?
Olihan Edevart ollut merellä ja Lofootit hän myös tunsi.
Et kai sentään ajattele, että saisit jommankumman laivoista komentoosi?
En toki, vastasi Edevart. Mutta ehkä keksitte minulle jotakin muuta.
Knoff katsoi häneen, oli vähän olevinaan; tuo suuri mies ei mielestään tällä haavaa joutanut ajattelemaan pikkuasioita. Hän sanoi: Kaljaasissa minulla joka tapauksessa on vanha laivurini. Oletko ollut milloinkaan mukana kalaa ostamassa?
Olen ollut, vastasi Edevart.
Mistä sinä nyt tulet, laiva-asemalta etelästä vai…?
En, tulen Bergenistä, olen ollut viemässä kalajahtia sinne.
Edevart oli hyvännäköinen nuori mies, hänellä oli hyvät vaatteet, kultasormus ja kello, hän miellytti turhamaista liikemiestä, eikä tämä hylännyt häntä luotaan. Tule puhumaan minun kanssani tunnin päästä, hän sanoi katsoen kelloaan. Minulla ei nyt ole aikaa.
Edevart laskeutui tietä rantasilloille ja heittäytyi maahan pitkäkseen hieman siipirikkona. Hän oli viime elämystensä jäljeltä väsynyt ja hajamielinen. Hänellä oli täksi päiväksi ollut kylliksi urakkaa siinä, että oli tullut Doppenista ja esittänyt itsensä täällä kauppiaalle, hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään tarkempaan. Hänen keskustelunsa Knoffinkin kanssa oli ollut aika harkitsematon teko.
Muistutellessaan mieleensä viime yön ihmeitä hän tuskin malttoi pysytellä ääneti, loikoili vain kuiskaillen itsekseen. Hänessä oli tapahtunut mullistus, hänen koko sisäinen olemuksensa väreili ihmettelyä ja kiitollisuutta. Ihmeellistä! Hän laski kätensä kasvoilleen ja maistoi jälleen tuon naisen hellyyttä, näki tämän ruskeat silmäkulmat, jotka olivat suorat ja hienot kuin viivat, ja niissä oli ilme, joka oli vieras noille muutoin yleensä harmaille silmille. Lovise Magrete, rakas suloinen Lovise Magrete! Edevart ei aikonut soutaa takaisin pahentamaan tuon toisen oloa, hän haki vain täältä työtä, ei pyytänyt enempää kuin saada vain olla tämän läheisyydessä —
<tb>
Edevart odotti tunnin, niinkuin oli käsketty, ja seisoessaan jälleen Knoffin edessä hän tiesi, ettei ollut laiminlyönyt minuuttiakaan. Knoff otti esiin kellonsa, katsoi sitä, nyökkäsi: Täsmälleen! Voithan jäädä tänne, hän sanoi, voit toistaiseksi auttaa laiturilla, olemme saaneet jauhoja. Saadaan sitten nähdä. Mikä sinun nimesi on?
Edevart Andreasson.
Knoff, joka aina pyrki olemaan kovin ylhäistä ja hienoa — Knoff oli hienoa, Romeo oli hienoa — kirjoitti lipun nimelle Edward Andrésen ja sanoi: Anna tämä laiturimiehelle!
Valmis. —
Sitä mukaa kuin päivät kuluivat Edevart auttoi vuoroin laiturimiestä, vuoroin leipuria tai veneenveistäjää. Häntä huudettiin kun tarvittiin, hän meni kun käskettiin. Hän nukkui leipurin kamarissa ja söi keittiössä. Ruoka ei ollut suinkaan huonoa. Ja todella alkoi syksy olla voitolla, lokakuu oli alkamassa, aika kului. Edevart ei kuollut, hän kesti rakkautensa.
Paikalle vilisi työväkeä, palkkalaisia, kauppa-apulaisia ja palvelijoita. Knoff ei mielellään kieltänyt työtä keneltäkään, varsinkaan semmoisilta, jotka olivat turhaan hakeneet työtä etelämpää, laiva-asemalta. Kuinka tuo pieni laiva-asema kummittelikaan Knoffin päässä! Se oli vain niemen kärkeen rakennettu vanha maakauppa, mutta sillä oli viinanmyyntioikeus, munien ja untuvien keruu, ja sikäläiset ihmiset olivat saaneet säästetyksi ja päässeet hyviin varoihin. Mutta tärkeintä oli, että Vesisaaren-Hampurin suuret vuorolaivat poikkesivat siellä, se oli Knoffin silmissä paikan suurin ja harmillisin etuoikeus. Jos miestä ei siellä huolittu työhön, tämä saattoi olla melkein varma siitä, että saisi jonkin toimen Knoffilta. Miten asia on, eikö siellä tehdä mitään? hän saattoi kysyä, eikö siellä tarvita väkeä ensinkään! En minä voi sijoittaa kaikkia, jotka sieltä lähetetään minun niskoilleni. Kas tässä, anna tämä paperilippu renkipojalle ja kysy, eikö hän voisi käyttää sinua metsässä. Niin hän saattoi sanoa.
Edevart kotiutui taloon. Hän oli nuori ja oppivainen, keittiössä palvelijattaret iskivät silmänsä tähän nuoreen mieheen, hän kun oli oikein hyvän näköinen, neitsyt Ellingsenkin, taloudenhoitajatar, kysyi häneltä, mistä hän oli ja mikä hänen nimensä oli. Edevart ei voinut valittaa, ettei kukaan hänestä huolinut, lapset riippuivat hänen käsissään kiinni ja pyysivät apua milloin mihinkin, etenkin Romeo poika, ja rouva Knoff kutsui hänet kerran pihalla luokseen ja käski käymään hakemassa kaupasta kyyhkyille herneitä. Sunnuntaisin hänellä oli siistit vaatteet, ja hän oleskeli enimmäkseen vertaistensa miesten, tynnyrintekijän ja leipurin seurassa. Veneenveistäjien päällysmies oli niin ikään ollut hyväntahtoinen ja avulias, oli suostunut ottamaan Edevartin veneen takaisin ja antanut rahat takaisin, siihen hänellä oli valta, hän kun oli ollut niin kauan Knoffin palveluksessa ja sai toimia omin päin. Veneenveistäjältä ja muilta Edevart sai niin ikään kuulla paljon Haakon Doppenista — jopa enemmän kuin tarpeeksi Haakon Doppenista.
Edevart kävi kaljaasissa ja jahdissa ja katseli niitä: somia aluksia ja hyvässä kunnossa. Kaljaasin takilasta ja purjeista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta jahti oli tavallinen jahti ja se häntä miellytti.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Augustille Soleglad parkkilaivaan Riikaan ja kertoa, missä hän nyt oli ja mitä teki. Halutessaan saada takaisin vanhan toverinsa hän kehui ylenmäärin tätä paikkaa, Knoffia ja kaikkia ihmisiä ja vaati Augustia tulemaan, täällä muka oli hänelle tiedossa paikka, varmaan hän saisi purjehtia jahdin laivurina Lofooteilla, jos vain tulisi tänne; ajatteles sitä… odotan vastausta! Jälkikirjoitus: Jos tunnen sinut oikein, ei sinua paljon sureta, vaikka Riiassa karkaatkin parkistasi!
Kolmen viikon kuluttua hän sai Dünamündestä vastauksen. August ei suostunut tulemaan: hänen tapansa ei ollut karata norjalaisista laivoista, hänen tapansa oli palvella rehellisesti. Parkki otti parhaillaan kotimatkalle ruislastia, joulukuun alussa sen oli aikomus olla perillä Trondheimissa, niihin aikoihin Edevart saattoi tulla Trondheimiin juttelemaan hänen kanssaan. Parkkilaiva Soleglad. Ystävällinen tervehdys toveriltasi ja Herran haltuun!
Ohoh, August oli käynyt ylpeäksi, August haastoi häntä tulemaan Trondheimiin! Mutta ehkei ollut mahdotonta sekään, että hän oli käynyt jumaliseksi…
Viikot kuluivat. Oli tullut lunta, oli rekikeli, ja Romeo ja Julia kävivät hiihtämässä. Knoff oli kylmettynyt ja vuoteen omana, ehkä etupäässä siitä syystä, että pelkäsi sairastuvansa, hän oli semmoinen pelkuri. Vuoteessaan maatessaankin hän tarkkaan piti silmällä kaikkia hommia ja lähetti sanoja väelleen, milloin kenellekin. Edevartia pelotti, kun kerran päivälliseltä päästyä neitsyt Ellingsen sanoi Knoffin haluavan häntä puhutella. Tiesikö se erottamista? Neitsyt avasi oven ja vei hänet arkihuoneen kautta pääeteiseen, josta oli portaat toiseen kerrokseen.
Huoneen läpi kulkiessaan Edevart oli silmät selällään vilkaissut ympärilleen ja nähnyt outoa komeutta: peilin, joka ulottui lattiasta kattoon, kultakoristeisen sohvan, pianon, jota tytär soitti, rouva Knoffin, jolla oli kultakoristeita rinnassaan, kotiopettajan, konttoriväkeä, seinissä maalauksia kultakehyksissä. Hän sai aidan takaa kurkistaa toiseen maailmaan; aita ei ehkä ollut aivan korkea, mutta kuitenkin riittävän korkea Edevartille; sellaista, mitä nyt näki, ei hän ollut nähnyt ennen.
Miksi hänet vietiin arkihuoneen kautta? Herra tiesi, eikö se tapahtunut käskystä, eikö nuorukaista viety tämän paratiisin kautta sen vuoksi, että hän tuntisi vähäpätöisyytensä, tuntisi itsensä maan matoseksi. Edevart oli kuullut kuiskailtavan, kuinka viekkaasti tämän talon isäntä käytti semmoisiakin keinoja.
Hän astui makuuhuoneeseen ja seisahtui ovelle.
Knoff sanoi, ettei hänellä ollut suurtakaan asiaa, erottamisesta ei puhettakaan. Suurena liikemiehenä, jolla oli niukalti aikaa, Knoff kävi suoraan asiaan: Minulle on konttorista ilmoitettu, että sinä eilisiltana sait tavaroita, jotka on kirjoitettu sinun tiliisi?
Niin, öljytamineita, vastasi Edevart ihmeissään.
Miksi käskit kirjoittaa ne tiliisi?
Ajattelin, että ne olisivat ennakkoa…
Ennakkoako? Emmehän ole puhuneet palkasta, tokaisi Knoff. Ja kun Edevart pysyi mykkänä, Knoff jatkoi: En voi maksaa mainitsemisen arvoista palkkaa siltä ajalta minkä oleilet täällä odottamassa merimiehen paikkaa.
Va-ai niin.
En voi maksaa palkkaa, sen kai ymmärrät.
Minä sitten maksan ne öljytamineet.
Knoff: Vai on sinulla rahaa?
Edevart: En ole aivan ilmankaan…
Se on hyvä asia, sanoi Knoff. Niin, palkkaa ja se semmoista en — mutta asunnon ja ruoan saat ja senhän pitäisi riittää tältä odotusajalta; minähän en tarvitse sinua. Niin, käsität kaiketi, etten minä menettele näin juuri köyhyyttäni, mutta niin on tapani.
Edevart suuttui ja vastasi: En minä oleile täällä ruokani vuoksi.
Knoff näytti hämmästyvän: Mitäs sitten aiot? Nyt on talvi, ja täällähän saat ainakin elatuksesi.
Edevart: Minä lähden pois.
Minne?
Aluksi Trondheimiin.
Knoff oli hetkisen vaiti. Hän aikoi jännittää jousta vielä kireämmälle: Niin, niin, mene sinä vain Trondheimiin. Mutta siellä sinulla ei taida olla mitään työtä?
Edevart lyhyesti: On kyllä. — Sanoi ja lähti huoneesta
Hän rupesi heti sullomaan tavaroitaan säkkiin. Sitä tehdessään hän tuli ajatelleeksi, että ehkä voisi antaa öljytamineet takaisinkin, ne kun olivat uudet ja käyttämättömät, mutta silloin Knoff kaiketi luulisi, ettei hänellä ollutkaan rahaa niitä maksaa. Jos hän tekisi oikein, hän ottaisi öljytamineet mukaansa ja jättäisi ne maksamatta. Niin August olisi tehnyt, se mies ei olisi odottanut maanantaihin asti päästäkseen konttoriin maksamaan niin häpeällistä kauppavelkaa. Edevart oli jo oppinut punnitsemaan vähemmän tarkasti tekojensa rehellisyyttä ja oikeutta, jätti karkaamisen sikseen vain siitä syystä, että siitä olisi voinut olla ikäviä seurauksia, tulisi tiedoksi, mitä hän oli tehnyt, ja hän kun oli täällä Lovise Magreten lähettyvillä.
Lovise Magrete! Kumma kyllä, ettei Doppenista ollut koko aikana ketään käynyt täällä kauppapaikassa. Edevart oli tähyillyt joka päivä, olipa kysellytkin, mutta ketään ei ollut nähty. Veneenveistäjä arveli Doppenin olevan niin häpeissään, ettei uskaltanut näyttää silmiään, saattoihan olla niinkin, että hän oli niinä neljänä vuotena, jotka oli ollut vankilassa, saanut jonkin verran rahoja säästöön ja Trondheimista päästessään ostanut kotiinsa kaikenlaista. Mutta joulutarpeita ostamaan tulisivat sekä Haakon että hänen vaimonsa joka tapauksessa kauppiaasta —
Edevartin maanantaiaamuna selvitettyä velkansa ja ollessa valmiina lähtemään tuli Lorensen, kauppapalvelijoiden vanhin tuomaan Knoffin terveisiä, että Edevart saisi siitä päivästä alkaen jahdissa täyden merimiehen palkan. Edevart oli vielä suutuksissaan ja sanoi ei kiitoksia ja että eihän jahti vielä lähtenyt merelle sekä ettei hän pyytänyt Knoffilta rahaa tyhjän vuoksi. Vie hänelle semmoiset terveiset.
Mutta Edevart jätti kuin jättikin säkkinsä tänne, jotta hänellä olisi asiaa käydä vielä kerran talossa säkkiään noutamassa. Hän otti mukaansa vain vaatemytyn.