VII
Toverukset erosivat. Edevart palasi takaisin Fosenlandetiin, häntä veti sinne, hänen säkkinsä oli siellä.
Herra nähköön, häneltä unohtui jotakin Trondheimiin! Näes hän oli lahjoittanut vieraille ne lahjat, jotka oli Bergenistä ostanut kotiväelle, ne kauniit vaatekappaleet, jotka oli aiottu äidille, pienet kengät ja muut sisarille aiotut kapineet — kaikki hän oli antanut Doppeniin. Koko tänä aikana hän ei ollut kirjoittanut kotiin eikä lähettänyt isälle rahaa. Trondheimissa hän olisi voinut korjata laiminlyöntinsä lähettämällä suuren mytyn tai ehkä mieluumminkin laatikon — se oli unohtunut sekin. Joskus se oli johtunut mieleen, mutta hän oli aina lykännyt lähettämisen toistaiseksi, ja niin se oli lopulta kokonaan unohtunut… Asian ajatteleminen sai pojan nyt tuntemaan piston sydämessään. Oli synti ja häpeä, että oli tullut tehdyksi niin, kotona varmaan odottivat kirjettä; isä istui pää painuksissa, äänetönnä syvissä ajatuksissaan, äiti jumalisena ja puheliaana ajatellen sävyisään tapaansa: tänään ehkä tulee kirje! Edevartin Joakim-veli oli nyt päässyt ripille, putkahtanut äkkiä pitkäksi mieheksi, niin että vaatteet kävivät pieniksi. Hän varmastikin olisi tavattomasti hyvillään uudesta takista…
Kauppapaikassa Edevartilta tiedusteltiin, aikoiko hän jäädä sinne pitemmäksikin aikaa? Ei luultavasti, hän oli tullut vain noutamaan säkkiään. Hän viipyi yli sunnuntain ja maanantain. Knoff tuli ja sanoi: Jaha, sinä olet taas täällä! Niin olen, Edevart vastasi. Sen enempää ei puhuttu. Knoff meni tiehensä suurena ja mahtavana.
Tynnyrin tekijä tiesi kertoa Haakon Doppenin käyneen kauppapaikassa ostoksilla; mies ei näyttänyt olevan paljonkaan muuttunut. He pyysivät häntä soittamaan hanuria, mutta hän kieltäytyi sanoen heittäneensä soiton kokonaan. Mutta kun oli tarjottu muutama väkevä kahvinorri, hän soitti isossa tuvassa tanssia. Heidän tuli miestä sääli, he yllyttivät häntä sanoen: Et ole sentään unohtanut vanhaa taitoasi! Hän jäi taloon yöksi. — Edevart tiedusteli, eikö hänen vaimonsa, Lovise Magrete, ollut mukana? Ei ollut, mutta kummatkin tulisivat kyllä jouluostoksille.
Meni tiistai. Edevart tuli vihdoin viimeinkin kirjoittaneeksi ja lähettäneeksi rahoja kotiin. Hän tunsi mielensä siitä keventyvän, kävi iloisemmaksi, ja onnellisessa mielentilassaan hän lupasi itsekin pistäytyä kotonaan ja tuoda kaikille tuomisia.
Knoff tuli jälleen häntä puhuttelemaan: Yhäkö sinä vain vetelehdit toimettomana? Etkö aio ruveta töihin?
Eipä tässä niin kiirettä…
Knoff säpsähti: Aiotko ruveta isottelemaan?
En toki ihan niinkään, mutta.
Niin, tokaisi Knoff lyhyesti; kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä!
Edevart rypisti kulmiaan: Enhän minä teillä syö!
Noo-o? Missäs sitten?
Asun tynnyrintekijän luona ja maksan puolestani.
Knoff oli ääneti hyvän tovin; sitten hän virkkoi kuin hyvittääkseen äskeiset sanansa: No no, en minä sillä… Missä olet ollut koko ajan? Vai Trondheimissa ja Levangerin markkinoilla. Ei, en minä suinkaan sitä tarkoittanut. Voit kyllä asua täällä talossa kuten ennenkin. Ja jos tahdot ottaa pestin jahtiin Lofooteille, minulla on kyllä sinulle tilaa tavallisen merimiehen palkalla. Mitä minun pitikään sanoa: olet kai joskus tullut käyneeksi laiva-asemalla? Onko sen paikan ihmisissä elämää ollenkaan?
Kyllä siltä näytti.
Niin, mutta jos olisit pyytänyt työtä, et olisi saanut.
En ollut työtä pyytämässäkään. Minun piti käydä täällä hakemassa säkkini.
Knoff mutisi jotakin itsekseen, ainaisen naurettavan päähänpistonsa vallassa: Ettei koko se vanha lahonnut laiva-asema osaa romahtaa mereen kaikkineen päivineen!
Nyt oli tullut se hetki, jota Edevart oli odottanut. Kokemus oli opettanut hänet ottamaan tilaisuudesta vaarin. Hän sanoi: Miksi ei laiva-asema ole täällä, teidän paikallanne?
Knoff pudisti päätään ja vastasi melkein kuin valittaen: En saa sitä tänne!
Sepä merkillistä. Se on silloin kokonaan oma syynne.
Mitä sanot? Mitä sinä nyt joutavia?
Tiedän vain, mitä teidän olisi tehtävä.
Knoff hymyili kylmän ivallista hymyä: Ikään kuin en olisi tehnyt voitavaani.
Teidän pitäisi rakentaa oikea kunnollinen, suuri satamalaituri.
Nyt seurasi hetken täydellinen hiljaisuus. Knoff yritti viedä käden taskuun, sitten toiseen, mutta pysähtyi aina kesken liikkeen, jäi seisomaan käsi ilmassa, kuin halvauksen kohtaamana. Pitäisikö minun tosiaan…? hän sai lopulta soperretuksi.
Silloin saisitte laivat käymään täällä.
Vai suuri satamalaituri, toisteli Knoff. Niinkö arvelet Satamalaituri, oikeat satamalaitteet, niinkö?
Edevartilla oli yliote, eikä hän jättänyt sitä käyttämättä: Täytyy tunnustaa, että minua ihmetyttää, ettet ole ennen tullut sitä ajatelleeksi.
Tullut ajatelleeksi, tullut ajatelleeksi — mutta mitä takeita minulla? — niin tuota —
Edevart paukautti tulemaan: Ihan mitätön mutka, niin ettei siitä kannata puhuakaan; lahti tarpeeksi syvä suurimmillekin laivoille, jäätymätön satama. Tämä on hyvä liikennepaikka, täällä on laaja ja varakas ympäristö ja takamaa, vanha laiva-asema taas on mereen pistävällä niemekkeellä, kaukana ihmisten ilmoilta. Knoffin pitäisi rakentaa tänne kunnollinen, suuri satamalaituri, niin jopa olisi ihme ja kumma, jolleivät laivat pitäisi parempana poiketa täällä ja olla täällä turvassa ja rauhassa, aivan kuin huoneessa, sen sijaan että niiden nyt täytyy toimittaa lastauksensa ja purkauksensa avomerellä, olipa sää millainen hyvänsä.
Tulehan tänne, mieleni tekee näyttää…
He menivät rantaan, katselivat ja arvostelivat. Uusi suuri laituri oli rakennettava äärimmäiseen vanhaan rantalaituriin kiinni; siinä oli tarpeeksi syvää, rahtilaivat olivat usein tuoneet siihen jauhoja ja suolaa.
Knoff näytti ehkä taas muistavan oman arvonsa: Olenkin aina ajatellut, että tähän se satamalaituri tehdään, jahka tästä ehdin niin pitkälle.
Edevart antoi kaiken käydä täydestä, hän oli tarpeeksi viisas varoakseen vastaamasta siihen mitään. Hänelle oli suotu se tyydytys, että Knoff oli taloon palatessa paljon ystävällisempi ja katsoi häneen aivan toisin silmin. Edevart päätti takoa niin kauan kuin rauta oli kuumana ja johdatti puheen laiturin rakennukseen ja -rakennustarpeisiin, mainiten erilaisten satamalaiturityyppien erikoispiirteistä, että laiturilla ja laiturilla voi olla ero kuin yöllä ja päivällä, että saattoi rakentaa kivestä muuraamalla tai hirsistä…
Tietysti kivestä! tokaisi Knoff. Siitä tulee lujempi
Mutta myöskin kalliimpi.
Knoff huitaisi kädellään: Niinkuin sanoin, kivestä tulee lujempi! Kuulehan, jos haluat ruveta merimieheksi jahtiin, niin saat tavallisen merimiehen palkan tästä päivästä lukien. Ja sinun pitää muuttaa pois tynnyrintekijän asunnosta, minun väkeni pitää asua minun talossani, joulu tulee tuossa paikassa, ja kohta joulun ja uudenvuoden jälkeen sinun on lähdettävä matkaan. Onko sovittu?
On!
Edevartin tuuma oli onnistunut: hänet oli kiinnitetty kauppapaikkaan. Mihin hän oikein aikoi täällä pyrkiä? Eipä erikoisesti mihinkään, olla vain täällä, hengittää tämän paikan ilmaa. Muistot olivat virinneet voimakkaina eloon.
Häntä käytettiin työhön jos toiseenkin, miten aina milloinkin sattui, eikä näyttänyt olevan kovin tarkkaa väliä silläkään, vaikkei olisi kaikesti tehnyt juuri mitään Kun joulukiireet alkoivat, hänet ylennettiin apulaiseksi suureen kauppaan; hänen kirjoitustaitonsa ei ollut kylläkään kehuttava, mutta hän oli koko mato laskemaan päässään, ja sitä juuri tarvittiin. Sitä paitsi hän tuli hyvin toimeen asiakkaiden kanssa, hänellä oli siistit vaatteet ja sormessaan sekä sileä kultasormus että kolminkertainen käärmesormus, niin että hän kyllä puolusti paikkaansa. Hän sai nyt syödä kaupan muun väen mukana ruokailuhuoneessa yhdessä talon isännän ja tämän perheen kanssa.
Se oli mahdottoman suuri ylennys, eikä se voinut olla Edevartiin voimakkaasti vaikuttamatta.
Ja sitten päivänä muutamana Lovise Magrete tuli. Hänellä oli miehensä mukanaan. He tulivat jalan, patikoimaan koko pitkän, vaivalloisen matkan rospuuton aikaan. Lovise Magretella oli lunta pohkeissa ja hameessa. Oli kovin outoa nähdä häntä noin moniin vaatteisiin pynttäytyneenä. Lapsellisuus ja herttaisuus näyttivät hänestä kadonneen. Edevart tuijotti häneen, nyökäyttäen päätään kuten muillekin tutuille asiakkaille. Hän vilkaisi mieheen, tämäkin näytti oudolta ja tuntemattomalta, ei suurestikaan muistuttanut Doppenin tuvan seinässä riippuvaa kuvaa. Mutta hyvän näköinen mies oli, sitä ei käynyt kieltäminen, ja hänellä oli kihara tukka.
Vai täällä sinut taaskin näen! virkkoi Lovise Magrete. Hän puheli Edevartille luontevasti ja teeskentelemättä, ääni oli ennallaan, mutta hänellä oli huivi päässä, kädessä villalapaset ja lisäksi yllään kaikki monet monituiset vaatteet, kaikkein päällimmäisenä villaröijy, jonka Edevart itse oli hänelle antanut.
Kuka tuo on? kysyi hänen miehensä uteliaana. Ja kun Lovise Magrete sen selitti, mies kääntyi synkän näköisenä Edevartiin päin sanoen: Vai niin, vai sinä meillä työssä olit! Mitä sait siitä palkaksesi?
Mitäkö sain palkakseni?
Niin, mitä sait siitä palkaksesi, minä kysyn?
Sain ruoan, vastasi Edevart.
Lovise Magrete: Niin, hän sai ruoan.
Haakon jatkoi: Vai ruoan — pelkän ruoanko?
Edevart ei malttanut enää olla ääneti: En enempää pyytänytkään. Olin sillä kertaa kulkijamies ja kiitin kauppojani, kun sain työtä ruokapalkalla.
Haakonin täytyi selitykseen tyytyä. Lopulta hän kääntyi vaimonsa puoleen kysyen tältä kuin piloillaan, mutta samalla ilkeästi: Tekikö hän edes mitään? Näyttää niin hienolta herralta!
Älä viitsi! pyyteli vaimo hiljaa.
Aviopari alkoi tehdä ostoksiaan, kumpikin tahtoi ostamansa tavarat omaan säkkiinsä, välillä siinä puhuttiin kaikki kolme yhtaikaa. Edevart kyseli lapsista. Haakon huomasi tuttavia toisten ostajien joukossa ja joutui puheisiin näiden kanssa. Edevart ja Lovise Magrete kulkivat edestakaisin kumpikin omalla puolellaan kaupan myymäläpöytää valitsemassa vaimon haluamia tavaroita. Lopulta he joutuivat myymälän toiseen päähän jääden siten kahden, mutta puhuivat koko ajan vain tavaroista, kertaakaan salaa toisilleen kuiskaamatta. Oih! Minne oli nyt joutunut tuo kesäinen ihme? Oliko kumpikin unohtanut, mitä he olivat olleet toisilleen? Vihdoin Edevart sai kysyneeksi:
Oletko voinut hyvin?
Nainen vilkaisi nopeasti taakseen vastaten sitten: Hän on poissa, hän on mennyt ulos! Kyllä, kiitos, kyllä olen voinut hyvin.
Mitä miehesi ajattelee siitä, että minä olen nyt täällä?
Lovise Magrete: Minun täytyy mennä katsomaan, minne hän…
Et mene! sanoi Edevart tiukasti. Kuule Lovise Magrete, minä olen niin odottanut sinua!
Toinen pudisti hiljaa päätään vastaamatta mitään.
Minulla on taskussani pikkuinen kapine, jonka tahtoisin antaa sinulle.
Olet kai kuullut hänestä paljonkin puhuttavan? kysyi vaimo.
Olen kyllä.
Niin, mutta hänethän armahdettiin, sanoi nainen innokkaasti, hän käyttäytyi niin hyvin, että sai kokonaisen vuoden anteeksi. Eikö se ollut mainiota?
Olihan se, mutisi Edevart hajamielisenä.
Ettei hän vain pääse juomaan! sanoi vaimo sitten levottomana.
Edevart: Hänhän puheli jonkun tytön kanssa? Sellaisen punatukkaisen tytön kanssa. Siitä naisihmisestä ei miehesi hyödy yhtään mitään.
Niin, Lovise Magrete myönsi, tunnen sen tytön, Haakonilla voisi olla parempiakin puhetovereita.
Anna heidän olla! Edevart kopeloi taskuaan. Minulla on täällä sinulle pieni lahja…
Ei! Minulle ei saa antaa mitään, en uskalla ottaa mitään. Odotahan vähän, minun täytyy mennä katsomaan; tulen heti takaisin.
Edevart katsoi Lovise Magreteen silmät suurina. Tämä käveli lattian poikki, hävisi ovesta ulos. Edevart ei huutanut, ei kiroillut, mutta mihin oli ihme häipynyt? Tämä ankara isku tuli odottamatta, se oli julma, hirvittävä kokemus; hän oli ollut jotakin, nyt hän ei ollut enää mitään. Hän vetäisi myymäpöydästä laatikon auki ja lysähti sen varaan istumaan.
Lovise Magrete tuli samassa sisään sanoen helpotuksesta huoaten:… olikin vain muutamien toveriensa parissa. — Näytähän minulle helminauhaa — tai ehkä sittenkin vain silkkinauhaa. Olen luvannut semmoisen pikkutytölle.
Edevart kohottausi seisomaan ottaen esiin tavaran toisensa perästä, tuskin tietäen, mitä teki, eikä puhunutkaan muuta kuin ilmoitti vain kunkin esineen hinnan. Kun maksun aika tuli, Lovise Magreten täytyi taaskin mennä ulos katsomaan miestään. Hän tuli yhdessä tämän kanssa takaisin kauppaan ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka mies oli nähtävästi naukannut useitakin ryyppyjä.
Aluksi Haakon oli vaimolleen leikkisä ja ystävällinen puhellen tähän tapaan: Niin, nyt sinä olet valmis, mutta minun on vielä tehtävä kauppani. Näytäpäs piippuja!
Edevart toi piippuja, monta piippua. Niissä oli kyllä valitsemisen varaa.
Haakon virkkoi: Kuulehan hyvä sana taas, kaveri! Ethän tehnyt mitään pahaa? Vai kuinka?
Edevart ei vastannut.
Etsi nyt mieleisesi piippu! kehoitteli Lovise Magrete.
Pelkkiä roskapiippuja! tokaisi Haakon vastaukseksi. Valitse sinä minun puolestani.
Ota tuo!
No olkoon, koska kerran sinä tahdot!
Ja Edevartiin päin kääntyen hän virkkoi: Helpotapas nyt vähän, niin otan tämän piipun. Ja nyt puoli naulaa piipputupakkaa, Virginiaa, niin sitten pääset minusta? kai se on sinusta hauskaa, eikö niin?
Edevart ei vastannut.
Voinet toki sentään sen sanoa, mitä olen velkaa koko roskasta?
Edevart mainitsi summan.
Kas vain, tiesitpäs edes sen! Mutta et muuten näytä tietävän liikoja, et puhu etkä pukahda. Sanohan, Lovise Magrete, oliko tuo mies tuollainen tuppisuu meillä ollessaankin.
Älä nyt viitsi! pyysi nainen hiljaa.
Älä nyt ja älä nyt… Mutta miksi hänen pitää seistä tuossa saamatta vastausta suustaan? Onhan hän ollut meillä työmiehenä.
Ei, maksa pois nyt! pyyteli Lovise Magrete levottomana. Päästään sitten lähtemään kotiin.
Miehen maksaminen kävi hitaasti. Siitä tuli pitkä lasku, monta pikkuerää. Edervartilla oli ne kaikki päässään, mutta hänen täytyi laskea puolihumalaiselle miehelle kaikki yhä uudestaan. Ja kesken kaiken Haakon saattoi aina sanoa paukauttaa: Mutta ethän tehnyt mitään pahaa? Ethän?
Edevart kääntyi poispäin ruveten tekemään kauppaa muiden asiakkaiden kanssa.
Kun kauppa illalla suljettiin ja hän käveli tuvan ohi, hän kuuli sieltä hanurinsoittoa ja tanssin jytinää ja näki Lovise Magreten seisovan kynnyksellä. Doppenilaiset eivät siis olleet vielä edistyneet kotimatkalle. Edevart tahtoi mennä ohi pysähtymättä — hän tunsi itsensä typö tyhjäksi, rikki raastetuksi, hänellä ei ollut enää mitään sanomista Lovise Magretelle.
Mutta tämä tuli hänen jälkeensä puhellen: Jäätiin huomiseen, Haakon on luvannut soittaa koko illan. Niin, eipähän siinä mitään, naapurin eukko on lasten luona. Mitä sinä sanoitkaan: oliko sinulla jotakin minulle? Mutta en minä uskalla. Sinä olet ihan liian hyvä, mutta en uskalla. Mitä sinun piti antaa minulle? Ehkä et tahdo sitä sanoa, mutta luulin, että se oli sinun kuvasi…
Olisitko sinä tahtonut sen?
Olisin, tietysti, mutta tiedäthän…
Ei se ollut kuva, Edevart sanoa tokaisi. Ei minulla ole minkään valtakunnan kuvia.
Niin, no. Mutta voi maailmassa, kuinka hyvä sinä olit minulle!
Olin niin rakastunut sinuun, kuuli Edevart sanovansa.
Nainen pudisti raskaasti päätään vastaamatta mitään.
Edevart: Oletko tyystin unohtanut kaiken, mitä meidän välillämme tapahtui, että antauduit minulle kokonaan, kaikkinesi? Oletko unohtanut sen?
En taida uskaltaa enää seistä tässä, kuiskasi Lovise Magrete katsellen pelästyneenä ympärilleen.
Entä etkö enää muista, mitä sanoit seuraavana aamuna?
Nainen huokasi: Kyllä, mutta hänhän tuli sitten kotiin, kuten tiedät, emme voineet sitten enää. Ei, nyt minun on mentävä.
Niinpä niin, Edevart tiuskaisi loukkautuneena. Mene sinä vain miehesi luo!
Lovise Magrete säpsähti: Ei hän ole niin mitätön mies kuin sinä Edevart luulet! Sinun olisi pitänyt vastata hänelle ja puhua hänen kanssaan eikä sillä tavalla…
Edevart kahahti kalmankalpeana, raivosta suunniltaan: Helvettiäkö minä häntä pokkuroimaan, ettäs tiedät! Joutaa tulla tänne!
Ei! Ei! Edevart, varo häntä, kuuletko? Minua niin pelottaa!
Hahhah! kyllä minä sen tiedän, että hän osaa käyttää puukkoaan.
Voi, mutta hänhän oli silloin humalassa, yritti toinen puolustella miestään. Ja sinun sietää myös muistaa, että hän teki sen minun tähteni, niinkuin varmasti olet kuullut. Hän ei aikonut tappaa sitä toista miestä, ja niinhän se onneton itsekin sanoi, myönsi ärsyttäneensä Haakonia. Sen hän todisti Jumalan silmien edessä.
Edevart jatkoi yhtä katkerana: Ja tässähän minä kai rupean seisomaan ja hänestä puhumaan! En välitä hänestä senkään vertaa kuin toisesta saappaastani. Voit sanoa hänelle sellaiset terveiset.
Edevart! Ole nyt hyvä minulle vielä tämä kerta! pyyteli Lovise Magrete laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Löydät varmasti kohta itsellesi tytön, niin ettet välitä enää minusta… Tuolla hän on!
Ja Lovise Magrete juoksi peloissaan tuvan ovelle.
Haakon tuli häntä vastaan kysyen, kenen kanssa hän oli puhellut. Edevart ei kuullut vastausta, mutta ovesta tulvivassa lampunvalossa hän näki Haakonin riuhtaisevan itsensä irti ja lähtevän häntä kohti.
Siitä tuli hyvin lyhyt tappelu. Miehet eivät sanoneet montakaan sanaa, iskivät vain yhteen kuin mielettömät, ja Edevartin hillitön kiukku ratkaisi asian: ei tarvinnut antaa ainoaakaan töytäisyä, tuo vanha temppu, jalkakampi ja isku korvan alle nuoresta, raskaasta nyrkistä jo riitti. Haakon oli maassa yhdessä kasassa.
Lovise Magrete oli juossut hädissään tupaan, tanssijat ryntäsivät ulos erottamaan tappelijoita, mutta tulivat liian myöhään, heille ei ollutkaan suotu heidän haluamaansa huvitusta. He eivät katsoneet Edevartia suinkaan suopein silmin: tuo vieras pohjanpuolelainen oli noussut liian nopeasti, tilapäisestä sekatyömiehestä kauppa-apulaiseksi, ja nyt oli iskenyt pelimannin maahan ja tärvellyt koko tanssit ja ilot. He alkoivat mutista uhkaavia sanoja asettuen Haakonin puolelle, sillä tämä oli kaikesta huolimatta vanha tuttu, ei uusi tulokas: he alkoivat ärhennellä Edevartin edessä. Vähät siitä, tämä seisoi paikallaan, väistämättä hivenenkään vertaa. Yksi nuori kyläläinen sattui tulemaan hiukan liian lähelle ja sai oitis tuntuvan varoituksen. Hehän olivat kaikki maistaneet, Haakon Doppen oli ryypännyt ja käynyt vähän veteläksi, muuten kai olisi selviytynyt paremmin. Hän hymyili nolona ja veltosti hilaantuessaan jaloilleen. Lovise Magrete pudisteli lumen hänen vaatteistaan.
Ei tämä ole vielä tällä selvä! uhkasi Haakon Edevartia. Mies oli selvinnyt niinä parina minuuttina, jotka oli maannut kinoksessa, tunsi itsensä jälleen voimakkaaksi ja jänteväksi ja alkoi uhkaavasti pyörähdellä. Lovise Magrete kirkaisi, raivostuneen miehen tovereista joku yritti tätä pidättää. Siitä syntyi aika metakka ja meteli. Edevart seisoi äänetönnä, paikaltaan hievahtamatta.
Mitä nyt? kuului yhtäkkiä ääni karjaisevan. Tulija oli Knoff. Hänen katseensa siirtyi miehestä mieheen.
Ei tämä mitään, ehätti joku vastaamaan. Toiset havaitsivat viisaimmaksi kertoa koko totuuden isännälle, joka oli korottanut tuon vieraan tulokkaan nykyiseen arvoonsa ja piti häntä ehkä suojattinaan: Haakon Doppen vain piti täällä vähän rähinää, ei se ollut mitään vaarallista.
Knoff vilkaisi Haakoniin ja sanoi: Jos tahdot olla täällä huomiseen, niin painu maata!
Voin minä lähteä kotiin jo tänä iltanakin! vastasi Haakon kiukustuneena.
Kuten haluat!
Ja Knoff lähti tiehensä.
Siksi paljon kunnioitettiin kauppapaikan mahtavaa päällikköä, että tapahtui niin kuin hän oli sanonut. Haakon vietiin maata, ja talossa oli pian kaikki rauhallista.
Edevart käyskenteli pitkän aikaa kuutamossa. Kaiken sen jälkeen, mitä nyt oli tapahtunut, hänen kai olisi pitänyt tulla järkiinsä ja mennä hänenkin maata, mutta! yhä vielä näkyi olevan tulta siellä täällä talossa, samoin myös siinä erillään olevassa pikku rakennuksessa, jota käytettiin satunnaisten kävijöiden majapaikkana. Mitä hän siitä? Eipähän mitään, nyt ei vain ollut vielä kovinkaan myöhäistä, ja hänen mielessään kyti yhäkin salainen toivo, että Lovise Magrete ilmestyy vielä näkyviin ja tulee puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan. Mutta tietysti Lovise Magrete on miehensä kanssa pikku rakennuksessa eikä tahdo tulla ulos! Ja entäpä vaikka tulisikin? Sopiko Edevartin ehkä odottaa, että tämä katsoisi häneen lempeämmin silmin siitä hyvästä, että hän oli kurittanut tämän miestä? Ei, Lovise Magrete ei kehuisi hänen rohkeuttaan, se oli hukkaan heitettyä miehekkyyttä.
Ei, Edevart ei merkinnyt tuolle naiselle enää kerrassaan mitään. August olisi sanonut: Terve menoa vain! ja ollut jälleen yhtä iloista poikaa kuin ennenkin. Edevart meni veltoksi ja hempeämieliseksi, sääli ja surkutteli itseään. Tässä masennuksen tilassa, joka oli seurannut äskeistä ankaraa kiihkonpuuskaa, hänen päähänsä pälkähti ajatus, mahtoiko Lovise Magretella olla tulta uunissa; piipusta ei tosin näyttänyt nousevan savua, mutta hänen pohkeensa ja hameensahan olivat olleet lumessa, niin että hän olisi varmaan mielellään kuivaillut vaatteitaan.
Hyvää yötä! Edevart tuumi mielessään ja kääntyi pois.
Hän aikoi pistäytyä laitureilla päin, siinä menisi taas vähän aikaa. Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä täällä vieraassa paikassa? Hän olisi voinut olla kotona Poldenissa ja talvella Lofooteilla kalassa ja mennä kesäksi Vesteraaleniin kapakalan pyyntiin. Silloin hän olisi voinut olla nuottakunnan mukana, olisi voinut vuonon pohjukassa kiertää silliparven apajaan, olisi voinut olla kalassa Ruijassakin, olisi keksinyt jos jotakin ja elänyt elämäänsä kaikessa rauhassa. Sitten olisi voinut mennä naimisiin pikku Ragnan kanssa ja ottaa kotinsa huostaansa vanhemmiltaan, siellä hän olisi kasvattanut karjaa ja viljellyt perunoita ja kauraa kotitarpeiksi — eikä hänen olisi koskaan tarvinnut kuljeskella kuin sijaton sielu talvi-iltana kuten nytkin, lemmentuskien kourissa -.
Edevart tunsi itsensä siinä kävellessään niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että alkoi tuntea koti-ikävää. Hän tahtoi nähdä jälleen kotinsa; kylä oli köyhä, mutta kesällä valoisa ja ystävällinen, talvella taas pitivät metsänhaltiat ja Ahti siellä peliään, ja siellä kuuli hauskoja satuja ja tarinoita. Ei ollut toista sellaista paikkaa maan päällä. Tarvitsiko muuta kuin muistella, miten Ragna hymyili kovin sievästi pienenä ollessaan ja koko ajan kun hän varttui vanhemmaksi, ja kaikkikin lapset hymyilivät tuolla kotona ihmeen herttaisesti, ja jos hänen tekisi mieli nähdä jotakin suurempaa ja mahtavampaa, niin eipä koko maailmassa varmaankaan ollut niin komeita tuntureita kuin kotona. Maaliskuussa tuli aina kottarainen ja vähän myöhemmin harmaahanhi — voi sentään, tuota ihmeellistä siipien kiilaa ja lintujen ääntelyä taivaan alla! Isä ja äiti olivat opettaneet hänet ottamaan lakin päästään ja seisomaan hiljaa paikallaan kuullessaan sitä. Niin, niin, hän tahtoi takaisin kotiin, sinne häntä halu veti, hän tahtoi purjehtia Knoffin jahdissa ja pistäytyä Lofooteilta kotona. Se voisi tapahtua kuukauden, parin päästä. Silloin jänis ja metsäkana olivat alkaneet muuttua ruskeiksi, puroissa alkoi vesi virtailla jääkuoren alla, pajuissa ja raidoissa oli kissoja. Mutta mitä ihmeen pikkulintuja siellä pyrähtelikään asumusten ympärillä, hän ei muistanut nähneensä niitä täällä etelän puolessa, tuollaisia keltaisen ja harmaan kirjavia aukkoja, jotka olivat hullunkurisen pieniä? Hänen tuli noita pienoisia siivekkäitä kummasti sääli. Oli aivan uskomatonta, kuinka ne saivat järsiä nälkää pitkän talven mittaan. Edevart tunsi ihan itkevänsä siinä kävellessään, yritti purra luontonsa ja sanoi kovasti ja kiukkuisesti itsekseen: Mitä lienevätkään olleet, pahanpäiväisiä rääpisköjä, olivatpa nuo vielä siellä tai olivatpa olematta, yks' lysti! Varpusia tai keltasirkkuja, mitä hiton hottisia lienevät olleetkaan, kuuletko!
Hm! hän virkkoi sitten ääneensä, ja hänen täytyi ruveta hyräilemään laulunpätkää pelastaakseen tilanteen, Kävelettekö näin myöhään ulkona lauleskelemassa? hän kuuli samassa kysyttävän.
Hän oli tullut takaisin talon luo ja yhdytti neitsyt Ellingsenin tuvan nurkalla. Edevart luuli lysähtävänsä kokoon. Tuo nainen näkyi olevan päällysvaatteissaan. Oliko hän ehkä jotakuta vaanimassa? olisiko huomannut, minkä vuoksi Edevart oli täällä kuljeskellut?
Niin, minähän täällä kävellessäni lauleskelen. Juolahti mieleeni käydä katsomassa, ovatko kaikki ovet kunnolla lukossa. Tekin olette myöhään ulkona.
Niin olen, täytyy haukata hiukan raitista ilmaa! Kaiket päivät joudun olemaan sisällä. Edevart aikoi mennä ohi.
Täällä on ollut kovin rauhatonta tänään, neitsyt Ellingsen jatkoi puhetta. Tehän jouduitte käsirysyyn sen Haakon Doppenin kanssa? Ei se ollut mitään.
Oli se toki, herranen aika! Reipas poika, kun pystyy tekemään sellaista.
… oli typerä ja päissään, virkkoi Edevart torjuen, mutta sisimmässään sentään hyvillään neitsyen kehumisesta. Joku sentään kehui häntä. Tuo neitsyt Ellingsen ei totta vieköön ollut hullumpi, oli nuori ja sukkela, hoiti suurta taloutta päivät pitkät, hänellä oli palvelustyttöjä komennettavanaan. Oliko hän kaunis? Komea vartalo hänellä oli, ja hän oli kookas, hänellä oli ruskeat nappisilmät ja korkea povi ja nyt oli vielä kaatanut vaatteisiinsa jotakin ihanaa tuoksua, jota Edevart veti henkeensä.
Varokaa häntä! varoitteli neitsyt. Tiedätte kai, mitä hän on tehnyt?
Tiedän, Edevart vastasi välinpitämättömästi. Mutta ei hän ole vaarallinen, hän sitten lisäsi ylimielisesti.
Neitsyt Ellingsen: Tunnetteko hänen vaimonsa?
En juuri… niin, olin heillä vähän aikaa töissä syksyllä. Hän oli niin yksin ja avun tarpeessa.
Pidittekö hänestä?
Ei epäilystäkään, neitsyt Ellingsen oli saanut jostakin käryä nokkaansa, oli varmastikin vaaninut hänen askeleitaan, puheluaan Lovise Magreten kanssa, ehkäpä katsellut tappelua ikkunasta.
Että pidinkö hänestä? Minun tuli sitä naista niin sääli. Mutta eipä silti; hän ei valita, ei sano koskaan pahaa sanaa miehestään.
Mutta älkää seisoko siinä viluissanne! Kas näin, sallikaa minun -! Neitsyt aikoi kietaista turkinkauluksensa Edevartin hartioille, mutta tämä kieltäytyi hymyillen. Neitsyt tahtoi pakottaa hänet menemään sisään ja koetti jos jollakin tavoin puuhailla ja hääräillä ja pitää hänestä huolta. Menkää nyt maata, minä tulen mukaan ovelle asti. Ja ovella hän — tuo neitsyt Ellingsen, tuo helkkarin eloisa ja puhelias tyttölapsi, sanoi: Hyvää yötä! Ette pyydä minua sisään?
Edevart katsoi häneen suu ammollaan: Mitä -?
Hihihii! Ja toinen oli samassa tiessään.
Aamupuolella Edevart heräsi siihen, että joku viskasi lunta hänen ikkunaansa. Sekä hän että hänen toverinsa leipuri hyppäsivät katsomaan, mutta ketään ei näkynyt ulkona, kuu oli painunut tunturien taa eikä päivä ollut vielä valjennut. Edevart sukaisi kiireen vilkkaa vaatetta päälleen ja ehätti ulos pihalle. Hän oli niin ahdistuksissaan ja onneton. Mieletön toivo leimahti hänessä taas ilmi tuleen. Aivan niin, siellä Lovise Magrete oli häntä nurkalla odottamassa, odotti sydän kurkussa.
Sinun täytyy pysytellä valveilla, sanoi Lovise Magrete heti ensi sanoikseen.
Valveillahan minä olenkin, vastasi Edevart ihmeissään. Niin. Hän on aivan hurjana, hänellä on nyt paha jälkihumalansa.
Sitäkö sinä tulit minulle sanomaan? kysyi Edevart kiitollisena. Sinä siis tahdoit pelastaa minut?
En sitäkään. Tai kyllä sitäkin. Kunhan vain pysyttelisit valveilla. Minua niin pelottaa! Nainen seisoi hetkisen paikallaan, mutta juoksi sitten takaisin sisään.
Tietysti! Lovise Magrete tahtoi pelastaa miehensä, jottei tämä joutuisi taas ikävyyksiin, ei tahtonut sallia tämän joutuvan toistamiseen kiinni! Edevart palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, pysytellen makuulla loppuyön ja selvitellen itsekseen, että hänen täytyy päästä pois kotiin Poldeniin tästä kovan onnen paikasta, heti kun se vain käy päinsä. Nyt hän oli saanut kiitoskirjeen isältään: rahat tulivat mainioon tarpeeseen, olivat suuri lahja, niillä saatiin ruokaa talveksi ja; sitä paitsi uusi turvekatto navettaan, entinen vuotikin jo pahasti, ja sitten vielä pikku tytöille hyvät hameet. Kleivan Josefine oli ommellut ne, hän oli niin kätevä. Kirje oli Joakimin kirjoittama, joka luki ja kirjoitti kuin hevonen, paljon paremmin kuin Edevart; oli tuollainen pisamanaamainen, pahuksen sukkela poika ja koko mato sylipainissa ja jalkakammen teossa. Joakim puolestaan kertoi ruvenneensa Karoluksen venekuntaan Lofootein matkalla, ja sitten hän halusi sillinuottueeseen. Hän täytti elokuun neljäntenä päivänä vasta neljätoista, mutta oli päässyt ripille tavallista aikaisemmin, ja Lofootein retkellä hän saisi täyden miehen palkan.
Niin, niin, Joakimissa ei ollut mitään vikaa. Edevart ei pelännyt yhtään pikkuveljen puolesta, hän ei ainakaan tärvelisi elämäänsä joutavissa haaveissa eikä hairahtuisi ilkeihin kepposiin.
Aamusella Edevart asettui vanhalle paikalleen myymälään ja ryhtyi hoitamaan kauppaa. Oli tullut taas väkeä. Hän näki Lovise Magreten miehineen pitkän myymälän käytävässä, jossa oli lapioita ja muita rautatavaroita, Lovise Magrete piteli miestään käsivarresta ja näytti koettavan saada tätä lähtemään ulos, mutta mies tuli kuin tulikin myymälään asettuen tiskin viereen ja laskien säkkinsä maahan.
Me lähdemme heti, ehätti Lovise Magrete selittämään. Meiltä unohtui eilen jotakin.
Haakon oli nähtävästi nukkunut pahimman humalansa. Hän näytti olevan nolona ja häpeissään, silmät verestivät; hän ei ollut suorastaan ystävällinenkään, mutta pyysi vain tarvitsemansa tavarat ja maksoi ne mitään virkkamatta. Sama punatukkainen tyttö, jonka kanssa Haakon oli edellisenä iltana ollut puheissa, tuli nyt kauppaan ruveten tekemään joitakin pikku ostoksia toiselta myyjältä. Lovise Magrete kalpeni nähdessään tytön ja asettui tämän ja Haakonin väliin; se oli kai pelkkää vastenmielisyyttä ja typerää mustasukkaisuutta Lovise Magreten puolelta.
Edevart ei voinut olla mielessään surkuttelematta Haakonia, hän oli harkinnut asiaa yöllä tarkemmin: loppujen lopuksikaan ei ollut suinkaan ihme, että Haakon Doppen epäili häntä ja tunsi vastenmielisyyttä häntä kohtaan, Edevart itsekin olisi varmasti tuntenut samaa samoissa olosuhteissa. Hänhän oli ollut talossa viikkokaupalla Lovise Magreten kanssa, ja hänet oli käsketty lähtemään pois vasta pari päivää ennen kuin tämän mies palasi kotiin. Haakon oli oikeassa.
Sinulta loppui tanssiminen vähän äkisti eilen illalla! sanoi Haakon punatukkaiselle tytölle.
Niinpä kyllä, tämä vastasi hymyillen. Miten se oikein kävikään?
Kysy tuolta, jolla on kultasormukset sormissaan!
Lovise Magrete: Hyi! Ole nyt siivolla!
Haakon totteli vaimoaan käyden säyseämmäksi, mutta kääntyi sentään Edevartiin päin virkkaen: Kuulehan, kaveri, eilen oltiin kyllä vihamiehet!
Edevart tunsi yhä sääliä miestä kohtaan ja mutisi vastaukseksi: Eihän se ollut mitään!
Vastaus tuntui harmittavan Haakonia. Sinä päivänä oli vaikea puhua hänen mielikseen, ja nyt oli vielä tuo punatukkainen tyttökin kuulemassa. Ettei tappeleminen hänen kanssaan muka ollut mitään, se kävi Haakonin sisulle; ei Edevartin eikä vieraan tytönkään pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänestä saattoi suoriutua joka kerran yhtä helpolla kuin edellisenä iltana. Hän tokaisi: Oli kai se sentään jotakin, häh?
Edevart ei vastannut mitään.
Ja voi siitä tulla vielä enemmänkin! lisäsi Haakon hymyillen tytölle.
Lovise Magrete: No niin, nyt olemme valmiit.
Haakon katsoi häneen: Niin, niin, Lovise Magrete, minä en ole varmaankaan semmoinen kuin minun pitäisi olla, en ole niin korea ja hieno, minulla ei ole sormissa kultasormuksia niinkuin eräillä, joita en tahdo ruvet nimittelemään…
Mutta hyvä Jumala, Haakon!
Haakon heilautti äkkiä säkin selkäänsä mennen vaimonsa kanssa ulos ovesta. Edevart saattoi kuulla hänen sanovan lattian poikki kävellessään: Tahtoisin vain tietää, käyttikö hän kaikkia noita sormuksiaan ollessaan minun talossani työssä.
Niin sitten loppuivat joulukiireet, meni joulu, meni tammikuu ja muutamia päiviä helmikuutakin. Edevart sai nyt hommata jahtiin yhtä ja toista sekä pitää huolen siitä, että kaikki oli kunnossa. Entä kuka siihen tulee laivuriksi? hän kysäisi. Tuleepahan muuan mies, vastasi Knoff vältellen.
Eikä Knoffilla ollut tällä haavaa aikaakaan puuttua mokomiin pikkuseikkoihin. Kaipa siihen tuli mies, ehkä tuli, ehkä jäi tulematta — Knoffilla oli tärkeämpää ajateltavaa. Hän vedätti omilla hevosillaan ja monilla vierailla hevosilla kaukaa louhoksesta kivilohkareita, kiviä ja yhä vain lisää kiviä, joukoittain suuria lohkareita, jotka ajettiin äärimmäiselle laiturille uuteen suureen laituriin muurattaviksi. Knoff siunasi mielessään hyvää talvikeliä, lunta ja pakkasta ja pysyvää kaunista ilmaa. Kaikki kivet ladottiin päällekkäin suoriin riveihin, äärimmäinen, äkkijyrkänteen reunaan tuleva kivikerros olisi jo vedenrajassa viidentoista kyynärän korkuinen — siihen työhön tarvittiin sukeltajia Trondheimista, puhumattakaan muurareista ja muista käsityöläisistä ja suurista nostureista ja lautoista ja kaikesta liikkuvasta kalustosta. Entä kustannukset? Ne nousivat kerrassaan huimaaviksi. Knoff tunsi siitä hiukan esimakua maksaessaan lauantaisin tilin hevosmiehille kivien vedosta sekä palkan sille miehelle, joka toimitti poraustyöt ja asetteli lohkareet päällekkäin.
Kun alusten oli määrä lähteä, sai Edevart tehtäväkseen palkata jahtiin miehistön, ja kun hän huomautti, että se työ kuului aluksen päällikölle, myönsi Knoff, että niinpä tietenkin; mutta laivuria ei kuulunut; mies, jonka hän oli siksi valinnut, lähetti sanan, ettei hän tule, eikä silloin ollut muuta neuvoksi kuin että Edevartin itsensä oli otettava jahti komentoonsa.
Ei minusta ole siihen, Edevart yritti väittää vastaan.
Knoff vilkaisi kelloonsa, hänellä oli tietenkin kiire, mutta hänen täytyi sentään selittää: Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin purjehdit kaljaasin jäljessä, siinä minulla on vanha laivurini. Itsehän sinä sanoit olleesi mukana ostamassa kalaa Lofooteilla? Hyvä, osta kalaa, saat rahaa kaljaasista, kysy neuvoa sen laivurilta! — Edevartin uusiin vastaväitteisiin hän kivahti: Et kai sentään aio antaa jahdin jäädä kotiin?
En tietenkään, mutta…
Ei minulla ole aikaa seisoskella tässä kauempaa, ota jahti ja sillä hyvä!
Edevartilla oli siis tiedossa kunniakas paikka, eikä hän enää kiellellyt. Tietenkin August oli opettanut häntä purjehtimaan jahdilla, siitä ei siis ollut estettä, ja karttaa ja merikortteja hän ymmärsi kyllä sen verran, mitä tarvittiin Nordlandin matkalla, mutta vastuunalaisuus pelotti.
Hän lähti Knoffin puheille ja sanoi: Teillä on vanha nuotta laiturilla riippumassa, paljonko tahdotte siitä?
Sillinuotastako? Mitä sinä sillä?
Tahtoisin ostaa sen.
Knoff mietti tuokion: Ota pois se nuotta! Voidaanhan hinnoista sopia sitten myöhemmin.
Jälleen suuri luottamuksen osoitus isännän puolelta, ei sillinuottaa kenelle tahansa noin vain ilman muuta! Eipä kylläkään, mutta eipä joka miehen kallosta ollutkaan lähtenyt sellaista loistavaa ajatusta, että oli rakennettava oikea suuri satamalaituri!
Viimeiset päivät olivat käsissä, kaikesta oli pidettävä huoli, laivoihin oli hankittava ruokatarpeet, viinatynnyri ja vesirinkilät sekä suunnattomat määrät suolaa. Edevartin oli myös heitettävä rehellisesti hyvästit neitsyt Ellingsenille, ei voinut muutenkaan, olivathan he olleet viime aikoina pariinkin kertaan hyvät ystävät; lempo hänestä selvän ottakoon, mutta neitsyt oli antanut tälle ystävyydelle liioitellun merkityksen, ikään kuin se olisi ollut aiottu kestämään ikuisesti. Edevart ei suurestikaan välittänyt koko neitsyestä, ei ollut rakastunut häneen, vain koko lailla ylpeä siitä, että tämä tahtoi olla hänen kanssaan hyvissä väleissä eikä luonut silmiään keneenkään toiseen kauppa-apulaiseen, vaan ainoastaan häneen. Se lujitti Edevartin itsetuntoa.
Kaljaasin laivurista, vanhasta Noremista ja Edevartista tuli oitis hyvät ystävät. Laivuri oli harmaapäinen, vauras ukko, jolla oli pieni talo kylässä. Edevart pyydettiin mukaan ukon kotiin, hän viipyi siellä kokonaisen päivän ja yön ruoan ja juoman yltäkylläisyydessä. Myöhemmin Edevart kyllä joutui huomaamaan, mihin noin suuri ystävällisyys oikein tähtäsi. Laivurilla oli vain poikia, hän ei siis halunnut kotivävyä, vaan tahtoi päästä varmuuteen Edevartin ystävyydestä muussa tarkoituksessa.
Niin he sitten purjehtivat matkoihinsa, kaljaasi edellä, jahti Hermine — laivuri Edevart Andreasen — jäljessä. Se sujui kuin itsestään, kävi hiljainen tuuli, tähdet tuikkivat, sen kuin vain oli ja aikaili. Edevart pistäytyi maissa Bodøssä ja osti sieltä kotolaisille uudet lahjat, hameen ja villaröijyn äidille, kengät ja yhtä toista pikkukamaa muille, hän tunsi iloa sydämessään punnitessaan tavaroita kädessään ja kuvitellessaan, miten ne otettaisiin vastaan: sisaret tulisivat kiittämään häntä pikku kätöset ojossa.
Purjehdusta kesti kolme runsasta viikkoa, sillä ilma oli pysytellyt liiankin kauniina ja tyynenä, ja niin lopulta oltiin Skrovessa, vanhassa, rikkaassa kalastuspaikassa. Edevart tunnettiin siellä ennestään. Kalastus oli vasta alussaan, vähän väkeä, vähän ostajia. Knoff oli määrännyt, että heidän oli samanaikaisesti tiedusteltava myös Länsi-Lofootein kalastusta ja purjehdittava tarpeen vaatiessa länteen.
Karoluksen tullessa miehineen kahdeksanhangallaan Edevart aivan säpsähti, täällä oli pelkkiä poldenilaisia tuttuja ja naapureita, Joakim-veljestä oli venähtänyt iso mies, tällä oli suvun jykevät nyrkit, mutta oma pyöreä, pisamainen, naamansa. Siinäkös tervehdittiin ja ihmeteltiin, poldenilaiset eivät olleet uskoa silmiään: oliko tuo todellakin Edevart, tuo mies, joka kuljetti vierasta jahtia ja ostaisi heidän kalansa, eihän nyt ollut enää millään väliä, ja miten ihmeessä kaikki oli oikein käynyt? Varmaan oli saanut periä jonkun englantilaisen, oli kai käynyt Luvatussa maassa? Koko venekunta tuli jahtiin, jossa he saivat lahjoja ja heitä kestitettiin. Oli mukana Teodorkin, mies jolla oli kohju, ja hän kun oli ollut Bergenin matkalla ja sen vuoksi liikkunut enemmän kuin muut, hän saattoi puhua ja sanoa Edevartista, että "hänessä on miestä vähin joka lähtöön, sen verran olen kyllä hänestä nähnyt!" Teodor kyseli Augustia. Niin, August oli kerrassaan ihme; pistä hänet vaikka luodolle keskelle merta, hän saa siivet selkäänsä ja lentää pyrähtää maihin! Juuri kun hän oli ollut Riiassa, hän onkin yks kaks Levangerissa, ja joka kerran vain entistään rikkaampana. Kalastajat katselivat silmät suurina kaikkia Edevartin tavaroita ja vehkeitä, ja hänen täytyi oikein näyttää heille, että käärmesormus oli kolminkertainen. Karolus sanoi: Niin näkyy olevan, että vasta kun pääsee maailmalle, miehestä voi tulla jotakin. Yksi venemiehistä, vanha Martinus, keulamies, vastasi siihen: Niin, niin! sinä Karolus olet nyt kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja kaikkea, meistä muista se on hyvä ja oikein, mutta mitäs me olemme? Tomu ja tuhka.
Poldenin miehet kysyivät Edevartilta, aikoiko tämä tulla Poldeniin kalansa kuivauttamaan. Kyllä, niin hän aikoi tehdä. He tiedustelivat, paljonko hän maksaisi päivältä, ja hän vastasi maksavansa saman kuin muillakin kuivaamoilla oli tapana. Sitten he kiittivät kaikesta ja lähtivät tiehensä.
Joakim jäi jahtiin, hän kertoi kuulumisia kotoa, saattoi kiittää veljeään vielä kerran tämän kotiin lähettämistä rahoista; navetassa oli nyt uusi katto, ja pikku tytöt kävivät kirkossa koreissa uusissa vaatteissaan. Äiti oli sairastellut talvella, ja nytkin, Joakimin lähtiessä, oli ollut vuoteen omana, mutta arveli itse, ettei se ollut vaarallista. Isä oli terve ja reipas ja oli nyt talven kuluessa käynyt kertaalleen tarkastamassa lennätinlinjan. Muuten ei kotipuolessa ollut tapahtunut mainittavia, Karoluksesta oli vain tehty kunnanvaltuuston puheenjohtaja, sillä kauppias, joka oli ennen ollut siinä virassa, oli tahtonut, että kylään tehtäisiin maantie, mutta Karoluksen mielestä ei ollut siihen varaa, ja niin puheenjohtajaksi valittiin hänet. Mutta Karoluksen asiat olivat nyt sillä tavalla, että hänen vaimonsa oli suuresti muuttunut.
Miten sitten? Edevart höristi korviaan.
Hän vain kävelee yksinään, mumisten jotakin itsekseen. On käynyt niin kummalliseksi, että lieneekö enää kaikki ruuvit jäljellä.
Ane Mariallako?
Niin, voitko ajatella! huudahti Joakim. Hän, joka ennen oli niin reipas ja rohkea, että saattoi talvella, kun miehet olivat poissa, teurastaa vasikankin. Kukaan ei voi sitä ymmärtää. Nyt hän kuulee huutoja suosta ja väittää, että huutaja on Skaaro, joka ei ole saanut rauhaa sielulleen. Kun Karolus palasi kotiin ja tuli kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi, vaati Ane Maria, että tämän oli pistettävä koko kylä kaivamaan suota saadakseen Skaaron sieltä esiin ja pois. Se Skaaron kohtalo on käynyt häneen niin pahasti, vaikka hän teki silloin kaikkensa saadakseen miehen pelastetuksi. Niin ettei Karoluksellakaan ole helpot päivät, ei tahtonut uskaltaa lähteä kotoaan minnekään.
Edevart näytti kaikki lahjat, jotka hänen oli ollut aikomus tuoda mukanaan kotiin keväällä, hän antoi Joakimille kirkkauttaan kiiltävän tuppipuukon ja otti pojan mukaansa lastiruumaan, näyttäen tälle sillinuotan. Saat ottaa tuon nuotan!
Joakim ei aluksi ymmärtänyt: Mitä? Tuon nuotanko? hän ihmetteli käyden kourimaan nuottaa ja kopeloimaan, se lojui siinä valtavan suurena ja ruskeana, kohosi kuin vuori aluksen pohjalta. Se oli oikea, aito sillinuotta. Mitä ihmettä — ettäkö tämä nuotta minulle?
Niin, sinä saat sen, virkkoi Edevart mahtavasti.
Joakim tunsi aivan mielensä järkkyvän. No mutta Herran nimessä, mitä sinä oikein…!
He hymyilivät molemmat vesissä silmin, heidän mielensä oli järkkynyt pohjiaan myöten. Joakim pojan silmissä häivähti ihmeellinen kuva: hän on nuotanomistaja, seisoo miesten joukossa ja komentaa kunkin paikalleen, hän saattaa potkea nuotan salmen poikki ja kiertää apajaan suuret rikkaudet, puolet apajasta kuuluu nuotan omistajalle. Veljekset puhuivat nuotasta, miten pitkä se oli, mistä se oli tuotu, mitä se oli maksanut. Joakimin olisi pitänyt saada se heti mukaansa, mutta sillinuotta ei ole suinkaan nenäliina, se on kokonainen veneenlasti, ja he sopivat niin, että Karolus hakee nuotan kahdeksanhangallaan. Sille vuokrataan rannalta oma talas.
Päivät kuluivat, kalansaalis oli niukkaa, sitä paitsi säät kävivät epävakaisiksi. Edevartilla oli kaikki kunnossa, kalansiivousvehkeet ja maksatynnyrit valmiina, suolat varalla niinikään, toinen hänen miehistään, joka oli kalansiivooja, teroitti joka päivä suuria, raskaita veitsiään. Mutta saalis pysyi yhä edelleen huonona, Edevart osti kaiken minkä sai, mutta tuskin laivan emäpuukaan tuli niistä peittoon.
Laivuri Norem tuli hänen luokseen kertoen saaneensa lännen puolesta tietoja, ettei saalis ollut sen parempi sielläkään, mutta siellä ei ollut liioin ainoaakaan ostajaa, joten hänen mielestään oli paras toisen heistä purjehtia länteenpäin, ja varmaankin oli silloin kaljaasin lähdettävä. Hän antoi Edevartille rahaa, puhellen isällisesti ja ystävällisesti. Ja nyt hänellä oli jotakin erikoista sanottavana Edevartille, nuorelle ystävälleen. Heidän piti sopia muutamasta asiasta, ei se ollut koko maailman asia, ei toki. Hän oli ollut kauan Knoffin palveluksessa, oli ostanut kalaa kahtenatoista vuonna ja kaikki oli aina käynyt hyvin, nyt heidän ei pitänyt olla muita laivureita huonompia, ei pitänyt itse pilata omia asioitaan, toinen alus saattoi maksaa killingin enemmän, toinen killingin vähemmän, eikä laivanisäntä voinut seurata hintojen vaihtelua päivä päivältä, se oli sula mahdottomuus, Knoffilla oli kyllä muutakin puuhaa ja hommaa…
Lorun loppuna oli, että laivuri Norem halusi tunnustella maaperää, noin vähän kerrallaan varovasti tiedustaa Edevartilta, eivätkö he voisi sopia niin, että he huiputtavat Knoffia kalanostossa hiukan, noin vain aivan vähän ja varovasti; mitä hänen hyvä nuori ystävänsä ajatteli siitä?
Ensi aluksi Edevart jäi vastauksen velkaa.
Asia oli sillä tavalla, että jos he saavat kalat parisen killinkiä huokeammalla, he voivat pistää nuo killingit omaan taskuunsa, eikös niin?
Kyllä niinkin, Edevart myönteli. Mutta milloin kala on kahta killinkiä huokeampaa? Ei milloinkaan. Se on aina päivän hinnassa.
Niin kyllä, sanoi Norem vastaukseksi noin suureen kokemattomuuteen. Mutta mehän oikeastaan olemme ne, jotka määräävät päivän hinnan, ja me määräämme sen kahta killinkiä korkeammaksi, jotta jää hiukkasen itsellemmekin.
Ka, mikäs siinä, olkoon niin! Edevart muisti, mitä August oli kertonut, millä tavalla kalakaupassa saattoi pitää omaakin puoltaan, menestymisen ehto oli siis tunnettu, August tiesi sen, August tiesi kaikki sentapaiset asiat.
Sinä siis suostut, jatkoi Norem hellittämättä. Ei Knoff kysele eikä tutkaile toisista laivoista, paljonko ne ovat maksaneet viime talvena tänä tai tuona päivänä, ja vaikka kysyisikin, saisi todennäköisesti kaikilta saman vastauksen, sillä toiset laivurit tekevät samoin kuin mekin, heiltähän minä tämän taidon olen oppinutkin.
No kaipa se sitten käy sillä tavalla! tuumi Edevart lopuksi eikä kieltäytynyt.
Se kävi niin oikein mainion mukavasti, tuumi Norem, tuo vanha, arvossa pidetty ukko, talonomistaja, vauras mies. Heidän täytyi vain sopia siitä, ettei toinen kirjoita kirjoihin toista, ja toinen toista. Nyt olisi varmasti hyödyksi, että alukset eroaisivat toisistaan ja kaljaasi purjehtisi länteen, mutta täytyi pitää varansa, ettei kalanhintojen ero saanut nousta eri paikoissa liian suureksi.
Pois lähtiessään laivuri Norem ojensi kätensä nuorelle, kovin hyvälle ystävälleen, ja Edevart tarttui siihen kuin vannoakseen yksimielisyyttä. Mitäpä hän saattoi muutakaan? Jos hän olisi ilmaissut tämän suunnitelman laivanisännälle, ei häntä olisi varmastikaan uskottu, sillä Norem oli vanha palvelija; ja miksi Edevartin olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikkia muita, miksi hän itse turmelisi oman onnensa? Mutta oli miten oli, Norem oli ovela juoniniekka, joka oli käyttänyt ystävyyttä ja omassa kodissaan kokonaisen vuorokauden ajan osoittamaansa vieraanvaraisuutta hyväkseen saadakseen toisenkin houkutelluksi yhteen juoneen.
Sellaisia ihmiset olivat.
Mutta sitten kalaa alkoi tulla oikein toden teolla ja tätä jatkui hyvän aikaa, ja Edevart osti ostamistaan, ja siunatut kaksikillinkiset menestyivät ja lisääntyivät salaisessa pöytälaatikossa, kunnes maaliskuun keskivaiheilla nousi ankara myrsky saattaen kaiken pysähdyksiin. Myrskyvaroitusmerkki oli nostettuna mastoon kolme päivää yhteen menoon.
Se myrsky pysyi ihmisten mielessä kauan aikaa, se oli tuollainen päiväntasausmyräkkä, joka raastoi maata ja saattoi sielut pelon valtaan. Aluksi oli luonnottoman tyyntä: kaikki oli kuin kuollutta, vesilinnutkin ääneti, koko maailma kuin pysähtynyt kulussaan. Tuo raskas, painostava äänettömyys ja liikkumattomuus oli melkein pahinta kaikesta, ei ollut olemassa muuta kuin se olotila, jossa ihmiset eivät voineet nähdä mitään tarkoitusta. Kaksitoista tuntia maailma oli liikkumattomana sekasorrossa, vähemmästäkin jo voi lamaantua — sitten rupeaa vaivainen heinänkorsi häilähtelemään turvekatolla, sitten tuntuu tuulenpuuska, hiljaisuus on rikkoutunut, meri alkaa uudelleen elää, kaukana, kaukana tuntuu olevan tulossa jotakin, kuin kaukainen pauhu, se lähestyy lähestymistään, nyt se viheltää kuin pillillä, nyt sillä on jo useita pillejä, nyt tulevat mukaan pasuunat ja urut, sitten on vain mylvinää ja ärjyntää. Meri on parissa tunnissa muuttunut yhdeksi ainoaksi valkeana kuohuvaksi mielettömyydeksi.
Ihmisten ei käynyt kovinkaan huonosti, olihan heillä ollut kaksitoista tuntia aikaa korjata kimssunsa ja kamssunsa katon alle, ja muutamien talojen ja vajojen katot köytettiin lujasti köysillä kiinni. Kolmantena päivänä pahin oli ohi, meri vain meurusi ja myllersi väsymättömänä raivossaan, puolikuun pistäytyessä tuijottavan silmän lailla esiin pilvenriekaleiden lomasta. Myrskyvaroitusmerkki laskettiin mastosta.
Kului viikko, ennen kuin kalanpyynti pääsi uudelleen vauhtiin, mutta se oli osittain kalastajien oma syy. He näet etsivät kalaa vanhoilta paikoilta, mutta siellä ei ollut mitään; he etsivät kauempaa ei sielläkään mitään. Sitten he palasivat jälleen rannemmaksi, ja silloin he tavoittivat kalaparvet, kävi selville, että ne olivat painautuneet rannemmas rajumyrskyä pakoon. Parin viikon ajan oli sitten taas saalis mitä runsain, ja Edevart osti ostamistaan, kaksikillinkiset kasvoivat seteleiksi, ja seteleitä karttui hyvä alku lompakon täydeksi.
Pääsiäiseksi Karolus lähti venekuntineen kotiin; hän tahtoi käydä katsomassa, oliko hänen vaimonsa tullut paremmaksi. Joakim päätti käyttää oivallista tilaisuutta hyväkseen saadakseen sillinuottansa kotiin Länsivuono yli suuressa kahdeksanhangassa, ja Edevart lähetti hänen mukanaan isälle parin talarin verran kahdenkillingin rahoja. Voi sitä isää, joka ei juuri milloinkaan puhunut sanaakaan, mutta pudisti liikuttuneena päätään pienimmästäkin avustuksesta!
Mutta pääsiäinen meni menojaan, eikä Karolusta kuulunut takaisin eikä hänen venekuntaansakaan. Kalan pyynti oli alkanut uudelleen heti pyhien perästä, ja Edevart osti jälleen kalaa, mutta seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä Karolusta ei vieläkään näkynyt Skrovenissa Mitähän oli mahtanut tapahtua? Edevart sähkötti, mutta vastaus tuli vasta kymmenentenä päivänä pääsiäisestä, se oli Joakimilta, joka ilmoitti, että hän oli saanut apajaa silliparven Hommelvikenissä Poldenissa, oikein kauniit kaloja; parvi oli sangen suuri, pari ostajaa oli jo osunut paikalle, suoloja ja tynnyreitä oli tullut niin ikään, venekunta ei aikonut palata Skroveniin koko talvena. Ystävällinen tervehdys —
Samaisesta silliapajasta puhuttiin ja kirjoitetta kauempanakin, se oli kaitselmuksen tahto, se oli taivaan lahja ja merkkitapaus.
Se peijakkaan Joakim osasi totta tosiaan pitää silmänsä auki, nyt hän ei ajatellut mitään muuta kuin nuottaansa. Venekunnan kulkiessa kotimatkalla Hommelvikenin suun kohdalla hän näki lintuja ja pari valaan vesisuihkua tulossa maata kohti. Joakim oli ollut edellisenä vuonna sillinuotalla ja siis tunsi merkit, hän huusi Karolukselle, että nyt on pysähdyttävä. Karolus ei ollut aluksi halukas tottelemaan, hänellä oli kiire kotiin Ane Marian luo, mutta linnut ja valaat ovat sentään kovin lähellä jokaisen nordlandilaisen sydäntä. Karolus myöntyi. Neuvoteltiin siinä hetkinen, tässä oli nyt liikuttava liukkaasti. Miten he saivat käsiinsä Yterpoldenista nelihangan, miten kiinnitetyksi nuotan toisen köyden pään maalle kallionlohkareeseen sekä miten olivat juuri sopivassa hetkessä valmiina ottamaan parvea vastaan — sitä he itsekin ihmettelivät perästäpäin. Valaat ja linnut tulivat kovaa vauhtia maata kohti — etteivät vain menisi nuottaan! Joakim, nuotan omistaja ja nuottakunnan päällysmies, odotti ratkaisevaa hetkeä. Hän aikoi halkaista parven kahtia laajassa kaaressa ja vetää nuotan rannasta rantaan. Linnut olivat jo pään päällä, he olivat nyt silliparven keskellä. Soutakaa! komensi Joakim, ja kaikki miehet nykäisivät yht'aikaa airoillaan. Vesi oli sillejä sakeanaan, miehet soutivat melkein kuin kuivalla, vene uhkasi kaatua. Karoluksen mielestä oli tehty liian pieni mutka, hän olisi tahtonut vielä suuremman osan parvesta apajaan, mutta Joakim, nuottakunnan päällysmies, huusi ja viittoili: Rantaan päin taas, noin — suoraan eteenpäin — en minä huoli valaita apajaani! Oli todella ihme, kuinka kaikki sujui hyvin, parvi jakaantui sitä mukaa kuin nuotta halkaisi sen keskeltä kahtia, ja valaat seurasivat sitä haaraa, joka kampesi rannasta takaisin merelle. Kun nuotan toinen pää saatiin lahden toiseen rantaan kiinni, siinä oli varaa enää parin sylen verran.
Silliparvi oli siis saatu kierretyksi apajaan, mutta miehet uurastivat kuitenkin iltamyöhään asti varmistaakseen sitä kaikin tavoin. He tiesivät, että Hommelvikenissä oli sileä ja valkoinen pohja; pari paikkaa, mihin he pelkäsivät syntyneen aukon, he tarkastivat huolellisesti ja köyttivät nuotan köydet monin kerroin kiinni maalle, jottei parven raskas paino saisi sitä liikutetuksi paikoiltaan. Kun nyt nuotta vain kestäisi!
Apaja oli potkettu, venekuntaa oli kohdannut onnellinen sattuma, oikea onnenpotkaus. Sikäli kuin Karolus ja muut kokeneet miehet saattoivat päätellä, lienee tässäkin ollut sama siunattu pyörremyrsky vaikuttamassa, se kai juuri oli ajanut valaat ja sillit rantaan. Poldenissa ihmiset tiesivät kertoa myrskypäiviltä synkkiä, pelottavia tapauksia: taivaasta oli kuulunut sellaista pauhua ja heidän oli pitänyt kestää sellainen mylläkkä, ettei kukaan muistanut mokomaa: naisen ja hevosen, jotka olivat halkometsässä, myrsky oli paiskannut kumoon, tuolla oli katto, täällä kokonainen rakennus lentänyt mereen — ihmekö siis, että ihmiset itkien pysyttelivät kiinni toisissaan ja rukoilivat Jumalaa. Siitä ollenkaan puhumattakaan, että Ane Maria, joka jo ennestäänkin oli kuin löylyn lyömä, oli aivan menehtynyt ja painautunut vuoteeseen, side suullaan, ikään kuin olisi tahtonut estää itseään huutamasta.
Mutta tuskin hirmumyrsky oli ohi, ennen kuin ihmiset jo purivat luontonsa, tunsivatpa itsensä totisesti puolittain noloiksikin, kun olivat sillä tavalla itkeneet ja rukoilleet. Mutta ei siinä vielä kyllin: kun Karoluksen venekunnan miehet saapuivat kotiin vaatteet sillinsuomujen ryvettäminä ja kertoivat saaneensa suuren silliparven apajaan aivan Poldenin lähellä ja ansaitsevansa nyt suuret rahat — silloin koko köyhässä kylässä kaikkien mielet kirkastuivat, itse Ane Mariakin nousi vuoteesta, otti siteen pois suultaan ja oli jonkin aikaa melkein yhtä reipas ja virkeä kuin kaikki muutkin.