Maankiertäjiä

by Knut Hamsun

VIII

Silliapajaa uhkasi suuri vaara, kun talvi oli jo pitkälle kulunut, täytyi pitää kiirettä, ennen kuin silleihin tulisi eläviä, jota paitsi kalat eivät eläisi pitkääkään aikaa Hommelvikenissä tyhjästä.

Joakim juoksi yötä myöten kauppiaaseen — tämän piti sähköttää ja levittää tietoa tapahtumasta ja tilata suoloja ja astioita. Kauppias Gabrielsen oli äkeissään siitä, että hänet oli sivuutettu puheenjohtajan vaalissa, joten hän sanoa tokaisi: Mahdoit mennä uuden puheenjohtajan puheille? Mutta sitten he kumpikin naurahtivat mokomalle ajatukselle, ja lorun loppuna oli kuin olikin, että Gabrielsen otti huolekseen kaiken järjestämisen; oli kyllä yö, mutta sähkösanomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Jo toisena pääsiäispäivänä Hommelvikenissä oli pieni lastihöyry lastaamassa silliä, ja kolmantena päivänä tuli kaksi purjealusta.

Poldenilaisten pääsiäisenvietosta ei kannattanut puhua, ei joudettu kuorsaamaan eikä vetelehtimään eikä käymään kirkossa kuten tavallisesti, silliä perattiin ja suolattiin ja pantiin suolaveteen aamunsarastuksesta iltapimeään. Tuli useita laivoja peräkanaa, syntyi sellainen vilske ja vilinä, että se houkutteli paikalle väkeä naapurikylistäkin. Entä rahaa? Sitä tuli kuin satamalla, sitä tuli laivojen mukana, tuli sähkömääräyksinä ja postissa, Hommelvikenistä tuli kuuluisa paikka, jossa sillinperkaajia nukkui tuvat ja heinäladot täynnä, tuloja tipahteli kuin taivaasta, talonemäntä otti kaksi killinkiä yösijasta ja talon tytär oli melkein kihloissa kahden sillinperkaajan kanssa yhtaikaa, vaikka oli vasta kuudentoista.

Eikä kauppias Gabrielsen halunnut jättää käyttämättä moista paikkakunnan tavatonta nousua hyväkseen. Hän tuotti tavaroita laivanlastin toisensa perästä, mutta mikään ei tahtonut riittää, kaikki oli aina lopussa, ennen kuin seuraava laiva saapui, lopuksi hän lähetti vaimonsa Trondheimiin ja ostatti tällä oikein röykkiöittäin kankaita ja lasitavaroita ja makeisia, lattiamattoja, pitkiä piippuja ja silkkihuiveja; vieläpä viuluja ja posetiivejakin vaimo osti ja toi mukanaan kotiin. Ja tietenkin Gabrielsenin pikku kaupparakennus kävi aivan liian ahtaaksi, hänen täytyi rakentaa, etelästä tuli lankkuja ja lautoja ja puuseppiä, nämä tekivät työtä viikkokaupalla, pystyttivät rakennuksen, jollaisen omistamisesta Gabrielsen itse ei ollut osannut uneksiakaan. Siten jokainen edistysaskel toi aina mukanaan uuden. Kansa sai varoja ostaa kalliita kapineita ja pukeutua ulkomaisiin kankaisiin, joita Gabrielsen piti kaupan. Hänen palvelijattarensa Olga, jolla ennen oli ollut helmivyö, sai nyt kerrassaan pönkkähameen ja ostosukat; jäljitellystä astrakaaninnahasta tehdyt takit ja kanavalankaiset kirkkolapaset olivat viimeistä muotia, tøndeläinen hedelmäviini ei enää kelvannut, etelästä tuli viinejä laatikoissa, pullojen kupeissa komeilivat kullanväriset ja monenkirjavat nimiliput. Ennen vanhaan häät olivat olleet ainoat mainittavat juhlat, nyt ruvettiin viettämään myös ristiäisiä, lasten ripillepääsyä sekä peijaisia. Kauppias Gabrielsen seisoi mahtavana uudessa kaupassaan myyden noihin pitoihin auliisti ranskalaista Rochefort-juustoa ja tanskalaisia munia, muuttaen siten elintavat ylellisemmiksi laajalti koko ympäristössä.

Viikot kuluivat kuin siivillä, ja Joakim, nuotanomistaja ja nuottakunnan päällysmies, soi itselleen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän levon, muuten hän oli aina rehkimässä sillien kimpussa. Hän oli kuin luotu siihen hommaan, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, ja niin aika pääsi kulumaan kymmenenteen päivään pääsiäisestä, ennen kuin hän sai vastatuksi Edevartille. Hän oli niin nuori ja touhukas, sitä paitsi aivan kuin päästään pyörällä uudesta arvostaan. Tytöt alkoivat jo katsella häntä, vaikka hän olikin vasta viidentoista ja hänellä oli pisamainen naama, ei auttanut isien ja vanhojen miestenkään muu kuin totella hänen määräyksiään. Hän oli saanut hartioilleen aikuisen miehen takin se oli liian suuri verrattuna pienenpojan housuihin, joiden lahkeet olivat kovin lyhyet — mutta moisista pikku seikoista viisi! Hän myi sillejään — pysytellen joka hetki valppaana ja varuillaan. Lopulta hänen täytyi kyllä hiukan helpottaa hintaa, se on totta, mutta hän oli koko mestari luvunlaskussa ja kirjoittamisessa, eikä juuri kukaan pystynyt sanottavasti vetämään häntä nenästä Omituista! Oliko tuo sama Joakim, joka vielä vuosi sitten juoksenteli pahaisena räkänokkana pudotellen yhtä myötäänsä hampaitaan! Jumalan avulla hänestä oli paisunut koko seudun ihmeidentekijä, joka talosta oli joka henki hänen palveluksessaan, hänen omatkin pikkusiskonsa perkasivat ja suolasivat sillejä ansaiten rahaa vaikkei heidän nenänsä kunnolleen ylettänyt sillitynnyrin reunaan asti. Joakim poika oli Jumalan avulla luonut kaikille suuren ajan, oikein kultakauden — ikävä vain, että hänen äitinsä virui yhä tautivuoteellaan tuskissaan, kuoleman aina vain odotuttaessa itseään.

Viimeisiin silleihin — niitä ei ollutkaan enää paljon jäljellä — tuli eläviä. Muuta ei voinut odottaakaan, kevätaurinko paahtoi kuumasti ja lumi suli, oli huhtikuun viimeinen päivä. Joakim myi nyt silliä öljyksi, antoi poldenilaisten käyttää silliä karjanrehuksi, se oli oikea taivaan lahja pahimman rehunpuutteen aikana. Elukat seisoivat silleissä korviaan myöten, maito maistui sillille, sianliha maistui sillille, kauppias Gabrielsenilla oli kanoja, ja niiden munatkin maistuivat sillille. Lopuksi nuotta puhdistettiin viimeisistä siihen tarttuneista kaloista, jotka käytettiin lannoitusaineeksi pelloille.

Kaiken kaikkiaan komeaa aikaa, kulta-aikaa. Hommelviken oli jälleen tyhjä ja autio, mutta ei haittaa, sillä nyt Edevart tuli jahteineen ja heitti ankkurin Poldenin rantaan.

Edevart tuli liian myöhään, hänen ei ollut suotu ilahuttaa äitiään hienolla villaröijyllä ja hameella; jos hän olisi tullut kahta päivää aikaisemmin, äiti olisi vielä jaksanut katsella hänen lahjojaan kuin jostakin kaukaa ja hymyillä, hymyillä äärettömän lempeästi pojalleen viimeisen kerran. Siinä Edevart nyt seisoi lahjoineen, aivan kuin tyhjin käsin, hän tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, kun oli viivytellyt niin kauan. Muutamilla lämpimillä vaatekappaleilla hänen olisi kukaties onnistunut pelastaa äidin henki, mutta hänhän oli tuhlannut Bergenistä ostetut lahjat Fosenlandetissa lemmenhurmassaan. Olisi edes korjannut sen Trondheimissa lähettämällä kotiin suuren vaatemytyn tai pikemminkin laatikon — olihan asia aina silloin tällöin muistunut hänen mieleensä, mutta lopuksi kuitenkin unohtunut.

Edevart antoi pikkutytöille kengät ja muut ostamansa pikkuesineet, kyllähän ne olivat kovin koreat ja ilahuttivat heitä, mutta sittenkin — sittenkin hän tuli siinäkin liian myöhään. Nythän pikkutytöt olivat itse ansainneet rahaa, niin että saattoivat ostaa kengät ja muuta pientä kauppias Gabrielseniltä, ja niin he olivat todella tehneetkin. He eivät juoksennelleet enää kaula paljaana, ei, heillä oli pieni huivi kaulassa, totta tosiaan pienoinen sininen silkkiliina — mitäpä he siis Edevart veljen sinisellä silkkiliinalla? Olisi edes ollut punainen! Niin, mutta minunpa on ostettu kaupungista! koetti Edevart selittää. Ja epätoivoissaan, vimmoissaan hän sanoa sinkautti: Odottakaahan, on minulla vielä muutakin! Hänen mieleensä johtui pieni kultamedaljonki, senkin hän oli tahtonut tuhlata, sekään ei olisi jäänyt hänelle, mutta Lovise Magrete ei ollut uskaltanut ottaa sitä vastaan. Tämä on sinulle! hän sanoi siskoksista vanhemmalle. Nyt tytön silmät alkoivat loistaa ja suupielet värähtivät. Oih! Toinenkin sisar oli siinä saapuvilla, puhui hänkin iloisia sanoja, mutta suupielet eivät värähdelleet. Edevart otti sormestaan käärmesormuksen ja pisti sen nuoremman käteen: Tuo on sinulle! Pikku ihmisenalku joutui päästään pyörälle: kolminkertainen sormus, jossa oli käärmeenpää ja joka oli kultaa! Mutta mihin hän voisi sitä käyttää? Voit pitää sitä nauhassa rinnallasi, neuvoi veli ja lisäsi, niinkuin olisi arvellut Augustin samanlaisessa tapauksessa lisäävän: Venäjänmaalla on sellainen tapa. Oh! ihastelivat sisaret. Edevart huomasi, että jotakin oli sentään hiukan vinossa, minkä vuoksi hän lisäsi: Mutta jos kuitenkin mieluummin pitäisit sitä sormessasi, ei tarvitse muuta kuin painaa sitä hiukan kokoon, noin, niin silloin siitä tulee kaiken kukkuraksi neljä sormusta! Sisaret katsoivat jännittyneinä, kuinka hän puristi sormusta kokoon, koettivat sitä, nii-in, siitä tuli todellakin melkein neljä sormusta ja se peitti hentoisen sorminivelen melkein kokonaan, mutta sormus oli yhäkin liian väljä. Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että teidän on vaihdettava, hän sanoi siskoksille. Ja nämä tekivät kuten veli sanoi.

Mutta hänen lahjansa olivat kuitenkin tavallaan epäonnistuneet; ainoa, mikä lankesi todella hyvään maahan oli pari uutta talaria isälle entisten lisäksi. Ne tulivat kuin tilauksesta, hautajaiset tulivat maksamaan, pappi otti talarin siitä hyvästä, että tuli ruumista vastaan kirkkomaan portille saakka ja saattoi sen hautaan, lisäksi talarin ruumispuheesta. Joakim muuten pyysi saada maksaa kaiken.

Lorun loppuna oli kuitenkin, että Edevart oli tullut takaisin kotiin, mutta hänet oli ikään kuin torjuttu luota Hän ei tavannut enää entistä sydämellisyyttä, kodikkuus oli tiessään, viattomuus ja yksinkertaisuus käyneet harvinaisemmiksi, koko ajatustapa muuttunut. Kyllähän pikku tytöt olivat loppujen lopuksi sydämestään iloissaan kultakoruistaan, sitä nyt vielä olisi puuttunut! Mutta he olivat kiittäneet ojentamatta hänelle kättään. Niin he tekivät aina ennen, ojensivat hänelle pikku kätösensä, niin että vesi pyrki silmiin, mutta nyt vain kiittivät. Mutta isä kiitti talareistaan kädestä pitäen, hän oli vanha ja turmeltumaton, hän ei kylläkään saanut mitään, mutta oli liikuttunut, kiitti kädestä pitäen. Ei, jotakin oli vinossa. Edevart sanoi Joakimille: Minusta näyttää siltä kuin olisit turmellut koko kylän sillä sillinsaaliillasi! Asia oli näet siten, ettei kukaan koko kylässä tuntunut enää välittävän kalankuivuusta saatavasta ansiosta. Ei, täällä oli totuttu parempaan, silleistä oli ansaittu toista vertaa enemmän.

Kun Edevart halusi saada kalalastinsa peratuksi, vaativat Karolus ja muutkin korkeampaa palkkaa. Mutta palkoistahan sovittiin jo Skrovenissa, huomautti Edevart siihen. — Niin kyllä, mutta nytpä olikin tullut toinen aika, miehet vastasivat mahtavasti. He vaativat sitä paitsi suurempaa vuokraa kalankuivauskallioista, koska kerran oli tullut toiset ajat. Edevart uhkasi purjehtia jahteineen tiehensä. Niin minne sitten? ihmiset kysyivät, he näet tiesivät kaikkien lähiseudun kuivauskallioiden olevan jo muiden hallussa. Etelään päin. — Kuten tahdot! Poldenilaiset olivat käyneet merkillisen suurellisiksi ja mahtaviksi. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan että saisivat lepäillä kesäkauden koskematta kädelläänkään mihinkään, varsinkaan ei Joakim eivätkä hänen nuottakuntansa miehet tuntuneet välittävän kalankuivuusta vähääkään. Edevartin täytyi siis sähköttää laivanvarustajalleen, pitikö hänen lähteä etelämmäs, mutta Knoff vastasi, että etelässä oli kaikki kuivauskalliot jo vuokrattu, mutta jätti asian muuten Edevartin ratkaistavaksi. Lorun lopuksi Herminen täytyi kuin täytyikin maksaa Poldenissa vähän enemmän sekä päiväpalkkaa että kallioiden vuokraa, muuten Edevart olisi ehkä jäänyt kuljeksimaan jahteineen ja kaloineen pääsemättä lastiaan kuivaamaan.

Ei. Polden ja lähiseudut eivät olleet enää samat kuin ennen, sinne oli tullut uusi, outo henki. Joakimilla itsellään oli ollut aivan liian paljon onnea eikä hän pystynyt kunnolla sitä kestämään. Edevart tarjosi hänelle merimiehen paikan jahdissaan, hän oli lähettänyt kummatkin fosenilaiset kotiinsa, joten hän siis tarvitsi miehen. Hän sanoi: Saat samanlaisen paikan kuin minulla oli Augustin matkassa Lokissa. Ei kiitos, Joakim kiitti kunniasta, poika oli päässyt makeanleivän päivien makuun ja tottunut olemaan nuottakunnan päällysmiehenä ja pyydystämään silliparvia, ja nyt kesällä hän aikoi suunnata matkansa Vesteraaleniin samassa tarkoituksessa, oli hankkinut oman nuottaveneen ja varustanut sen täyteen kuntoon. Edevartia tämä veli pyrki väkisinkin kiukuttamaan, mokomakin pikkuvanha villivarsa, joka yritti olla aikamiestä. Paljonko sinulla on rahoja jäljellä? — Joakim sanoi sen. — Sitten on parasta, että minä otan ne omaan talteeni. — Niinpä kyllä, Joakim luovutti hänelle kaiken, mikä suinkin liikeni, vaikka mieluimmin olisi pitänyt ne omaa taskuaan pullistamassa, Herra nähköön! Mutta Edevart oli kuitenkin kaikitenkin isoveli, joka oli käynyt Bergenissä ja vaikka missä asti, ja nuottakin oli häneltä saatu.

Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.

Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain, kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta; ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.

Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida. Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.

Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi, nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan, kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja Hermine huosittiin ja pestiin puhtaaksi.

Nyt siis alkoi yleinen kalankuivaus, ja miesväkeä näkyi kallioilla yhä vähemmän, työ jäi naisten ja lasten huoleksi; Edevartinkin pikku siskot olivat mukana. Hän oli aikonut raaputtaa jahdin puhtaaksi ja maalata sen uudelleen, mutta siitä tuumasta oli luovuttava, tärkeämpää oli saada kalat kuivatuksi; aina hän saisi jonkun laittamaan ruokaa, mutta mitäpä siitäkään, kyllä hän eli kuivalla ruoalla ja kahvilla eikä huolinut valitella. Tietysti siinä hiukan laihtui, eikä hän hymyillyt usein, vain silloin kun ei voinut olla muutenkaan, mutta hänelle ei ollut suinkaan vahingoksi, että koetti pysytellä vakavana miehenä. Hänen hartioillaan lepäsi suuri vastuu, hänellä oli lasti hoideltavana, koko hänen tietonsa kalankuivauksesta olivat peräisin menneeltä kesältä, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä Augustin kanssa, sen enempää kokemusta hänellä ei ollut, mutta siinäkin oli joka tapauksessa hyvä perustus, eikä hän säästänyt itseään opetellessaan lisää. Monet yön hetket Edevart makasi valveilla, mutta kuitenkin hän oli sunnuntaisinkin maissa katsomassa, ettei kaloille päässyt tapahtumaan mitään.

Nuottakunta oli lähtenyt matkaan umpimähkään, kun ei ollut kuulunut mitään tietoja silliparvista. Niin, Karolus saattoi huoleti jättää vaimonsa yksin kotiin, tämä oli voittanut sairautensa, söi ja nukkui hyvin; oli tullut kevät, valoisat päivät, rahaa oli virrannut taloon, Ane Maria oli jälleen nuori ja kukkea, niin, oli jo käynyt kauppiaassakin ostamassa koreita vaatteita. Häntä veti kuivauskallioille, ei siksi että hänen olisi tarvinnut tulla sinne, mutta vain sen vuoksi, että olisi saanut olla ihmisten ilmoilla, hän ei halunnut pysytellä muista erillään. Ja hän oli käynyt taas viime viikkoina oikein kauniiksi ja oli aina suu messingillä ja ystävällinen, hymyili vain sävyisästi ja ymmärtävästi, kun toiset tulivat laskeneeksi hieman karkeaa pilaa. Hän oli kai jälleen aivan terve.

Nyt tapahtui jotakin. Ei mitään merkillistä, vain sellaista pientä.

Kuivauskallioille ilmestyi vanha eukko, Ragnan isoäiti, oli jo vanha mummo ja hänellä oli kumman pienet kasvot ja pienet kädet Ragna oli kasvanut ja varttunut hänen kodissaan. Vanhasta isoäidistä ei juuri ollut enää työhön ei hän ollut edellisenäkään kesänä ollut mukana, mutta tänä vuonna, jolloin siis oli yhäkin vanhempi, hän kerran aamulla köpitti kallioille, ja siellä hän seisoi virkkamatta halkaistua sanaa. Niin, hän sai kyllä työtä, Edevart varasi hänelle kaikkein helpointa ja keveintä hommaa.

Kerran Edevart kysyi mummolta:

Miksi ei Ragna tule tänne?

Ei Ragna tule; muuta ei vanhus vastannut.

Onko hän sairaana? Eikö hän ole kotona?

Kyllä hän oli kotona.

Kun ei saanut sen parempaa vastausta, Edevart virkkoi: Niin, minä vain ajattelin, että olisihan hän voinut olla täällä missä muutkin.

Ei. Mummo pudisti päätään.

Ragnan asiat eivät varmaankaan olleet oikein, Herra nähköön. Mutta Edevartilla oli itsellään liiaksikin vakavaa ajattelemista, joten hän ei tullut tiedustaneeksi sen enempää.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Edevart oli, kuten tavallista, soutanut maihin katsomaan kalojaan. Häntä vastaan näytti tulevan Poldenin ympäri kylästä yksinäinen naisihminen, oli kävellyt, tehnyt pitkän kierroksen. Minusta näyttää ihan kuin tuo olisi Ragna? Edevart tuumi mielessään, varmasti se on Ragna! Edevart oli ollut häneen rakastunut, Ragna oli aikoinaan koko koulun sievin tyttö, ja tuossa hän nyt oli tulossa. Edevart oli katselevinaan kaloja, jottei näyttäisi siltä kuin hän seisoisi siinä kurkistelemassa, mutta kun nainen oli tullut kohdalle, hän sanoi: No, mutta — sinäkö siinä olet?

Oi nuoruus! — Kummatkin lehahtivat polttavan punaisiksi.

Ragna piti kasvonsa enimmäkseen poispäin käännettyinä, mutta Edevart huomasi tämän tietävän, että hän oli kysellyt häntä eilen. Kun molemmatkin tunsivat itsensä noin hämillisiksi, Edevart yhtäkkiä pyysi tulijaa, laivurien tapaan kerskaten, pistäytymään hänen laivassaan: Voit vaikka keittää kahvia meille molemmille! Ragna kielteli: Ei, hän oli vain huvikseen pistäytynyt hiukan verryttelemässä jalkojaan, koska kerran oli sunnuntai, hän ei ollut kunnollisissa pukimissakaan. Edevart tuijotti tyttöön hölmistyneenä: Oliko Ragna tullut hulluksi, eikö hän muka ollut kunnollisissa pukimissa? — Ei, Ragna vastasi. — Edevart huomasi varmaan, minkä vuoksi toinen kieltäytyi, ja virkkoi hiljaa, että hänellä oli jahdissa kovin huono olo, kahvin tippaakaan hän ei ollut vielä saanut suuhunsa, vaikka oli sunnuntaipäivä. — Se vaikutti, Ragnan näytti käyvän häntä sääli, niin että hän virkkoi: Voi raukkaa — no niin, jospa sitten —

Edevart souti Ragnan kanssa jahtiin. Tämä kiipesi puoleen ja toiseen heiluvia nuoraportaita hieman kömpelösti, mutta pääsi sentään lopulta kannelle ja odotti, kunnes Edevart oli sitonut veneen kiinni. Tämä näytti vieraalleen koko aluksen ja rupesi sitten tekemään tulta. Ei, minunhan se oli määrä tehdä! huomautti Ragna yrittäen laskea leikkiä, mutta istuutui sitten puulaatikon reunalle antaen Edevartin hoitaa sen asian.

Kyllä Edevart huomasi Ragnassa tapahtuneen muutoksen, sen syystä oli mahdoton erehtyä. Surullisinta oli kuitenkin, että tytön pienet, sievät kasvot olivat käyneet kovin vieraiksi, karkeiksi, tuho oli tehnyt niissä hävitystyötään.

Ei, nyt sinun on jauhettava kahvia! Edevart virkkoi antaen kahvimyllyn
Ragnalle. Siinä minä olen ihan typerä.

Silloin Ragna hymyili. Ajatella, että hän osasi vielä hymyillä! Edevart katsoi häneen: totta tosiaan noissa hymyilevissä silmissä oli jotakin, joka hiukan muistutti entisiä aikoja. Edevart tahtoi auttaa enemmänkin, jottei hänen käyntinsä aluksessa olisi jäänyt turhaksi, ja virkkoi: Asia on niinkuin minä sanon, kahvia jauhaessani saan enemmän kuin puolet syliini.

Ragna hymyili taas hiukan ja näytti, miten piti painaa polvea laatikkoa vasten, ettei se päässyt ruiskahtamaan auki, ja Edevart oli kovin kiitollinen opetuksesta ja lupasi painaa sen visusti mieleensä. Ragna kysyi, oliko Edevartilla kermaa; sitä ei ollut kylläkään, mutta siirappia oli, jos Ragna tahtoisi. Kiitos, kyllä!

He joivat kahvit aluksen kannella, haukaten rinkilää voin kera. Kuinka hyvältä se maistuikaan, virkkoi Ragna kiitollisena. Mutta ryypystä hän ei huolinut.

Kahvi virkisti heitä kumpaakin, he kävivät puheliaammiksi. He eivät kylläkään olleet niinkuin ennen, kaukana siitä, kumpikin oli suuresti muuttunut, he olivat olleet mukana elämässä. Edevart oli rakastanut Ragnaa koulussa ja sitten myöhemminkin, mutta se ei kai tainnut olla vakavampaa, tuollaista lapsellista kiintymystä vain, nyt he istuivat täällä yhdessä, mitäpä Edevartiin kuului, mitä vaiheita Ragnalla oli ollut, hän tahtoi vain säästää tyttöä eikä johtaa puhetta niihin asioihin.

Etkö tahdo käydä sisään?

Kyllä, kyllä Ragna tuli mukaan. Hänelle ei siinä ollut pienintäkään vaaraa enempää kuin Edevartillekaan. Nykyisessä tilassaan Ragna ei voinut houkuttaa ketään.

Ragna istahti piskuisen kajuutan penkille. Tuossa oli vuode, tuossa pöytä, tuossa uuni, tuossa seinäkaappi — muutapa siellä ei ollutkaan.

Nyt minä otan ryypyn, otitpa sinä tai olit ottamatta! virkkoi Edevart ollen olevinaan kovin roimaa miestä ja ottaen esiin pullon ja lasin. Ragnakin maistoi tilkkasen mietoa viinaa, eikä se näyttänyt maistuvan hänestä ollenkaan hullummalta. He puhelivat sitten hetkisen, eivät kuitenkaan mistään erikoisista asioista. Mitenhän kaikki on oikein käynytkään? Edevart tuumi itsekseen. Ragna kysyi, mitä kello oli, ja Edevart vastasi. Mutta nyt hän voisi viipyä hetkisen, että laittaisi päivällistä, ehdotti laivuri Edevart. Tyttö hymyili, pudisti päätään moiselle ahneudelle ja kysyi oliko hänen taas nälkä. — Ei juuri nälkäkään, mutta keittäminen veisi aikaa. — Mitä pitäisi päivälliseksi olla? — Tavallista merimiehen ruokaa, herneitä, lihaa ja silavaa.

Yhtäkkiä Ragnan voimat näyttivät pettävän, hän ei jaksanut enää salata asiaansa, vaan aivan parahti: Kuule, sano, mitä minun on tehtävä?

Kuinka niin?

Näethän sinä, miten asiani ovat, ja saan yksin kantaa häpeäni.

Edevart huomasi nyt toisen vihdoinkin päässeen asiaansa, mutta ei halunnut kuulla enempää, vaan vastasi kömpelösti: Mitä sinä oikein puhut? Etkö maininnut jotakin Drammenista?

Ragnan oli siis pakko jatkaa: Hän ei tahdo tietää minusta mitään, nauraa vain koko jutulle.

Kun Edevart huomasi, ettei tässä enää voinut kierrellä, hän kysyi suoraan: Kuka se mies on?

Se laivuri, tiedäthän.

Laivuri?! Ei, en minä tiedä.

Se menneenkesäinen laivuri. Silloin, kun yllätit meidät pensaikosta.

Edevart virkkoi mietteissään: Ei, ei se voi olla hän.

Kuinka niin ei voi? Kyllä se on hän.

Mutta ethän sinä tahtonut? Sinähän työnsit häntä luotasi kun minä satuin tulemaan siihen?

Hän se kuitenkin on joka tapauksessa, väitti Ragna itsepintaisesti.

Nyt minä en ymmärrä.

No mutta hyvä ystävä, kun se ei voi olla kukaan muu

Niinpä niin, Edevart myönteli lopuksi. Sanoitko, että hän nauraa koko asialle?

Hän ei usko sitä. Hän luulee, kuten sinäkin, ettei ole hän.

Missä olet tavannut hänet sittemmin?

Olin käymässä hänen puheillaan. Hän on nyt kuivaamassa kalaa
Nordvaagenissa.

Ja hän vain nauraa koko jutulle? Niin, en minäkään mene sanomaan…

Miten niin? Se on hän!

Että voitkin puhua noin! Sinähän työnsit hänet pois

Ragna oli itkuun purskahtamaisillaan: Niin, kyllä työnsin silloin, kun hän yritti uuden kerran.

Edevart oli hyvän aikaa vaiti. Vai niin! No sitten..

Siis silläkin kertaa hän oli tullut liian myöhään suotta hän siis oli nähnyt sellaisen vaivan! Hänen mieleensä muistui edellisen kesän tapaukset: Karoluksen riihi oli syttynyt tuleen, hän, Edevart oli juossut hake maan Lokin vesisankoja. Tultuaan rannasta takaisin hän oli kaivannut Ragnaa ja mennyt tätä etsimään. Hän löysi tytön pensaikosta. Vaikka tämä oli vielä aivan nuori! Niin, niin, sinä lyhyenä aikana, joka ehti kulua hänen juostessaan rannassa, se oli tapahtunut — tyttö ei kai ollut vastustellutkaan. Miksi Edevart oli häntä niin rakastanut? Ragna ei ollut hetkeäkään ajatellut Edevartia, vaan oitis antautunut tuolle toiselle. Hän muisti kouluajoiltakin, ettei Ragna ollut suurestikaan hänestä välittänyt, hän kun oli huonolukuinen ja istui melkein aina kuin päästään paleltunut, ei osannut mitään ulkoa, toiset nauroivat hänelle, tyttö nauroi muiden mukana. Edevart ajatteli nyt kaikkea tuota, kiukuissaan kun oli kerran myöhemminkin typeryydessään ruvennut narriksi ja yrittänyt muka pelastaa tytön: se tapahtui silloin, kun laivuri Skaaro oli tahtonut viedä Ragnan kajuuttaansa — senkö täytistä hänen piti silloinkin ruveta mokomaan urakkaan! August olisi sanonut: Terve menoa vain, lähde pois Skaaron mukaan!

Tämä kai oli loukattua turhamaisuutta, entä sitten? Hän oli ollut monet vuodet rakastunut tähän tyttöön, oli hellinyt häntä nuoressa sydämessään, siitä ei ollut pitkiäkään aikoja, vasta muutamia kuukausia — ja nyt, kun tytön oli käynyt hullusti, tämä tuli hänen luokseen. Mutta tällä kertaa hän ei enää rupeaisi narriksi. Ajatteletko sinä sitä? Ragna kysäisi arasti.

Niin mitä? Ei, en minä sitä ajatellut, virkkoi Edevart torjuen, ei minulla ole siinä asiassa mitään tekemistä.

Niin, eipä tietenkään, myönsi Ragna surullisesti, tohtimatta jatkaa.

Mutta samassa jo Edevartin mieli muuttui. Oliko hän itse hitustakaan parempi? Entäpä jos hän kertoisi tuolle toiselle omasta lemmenhurmastaan? Pahempi hän oli eikä parempi. Hänen suuttumuksensa haihtui kohta ja hän virkkoi: Niin, en oikein tiedä, mitä sinun nyt on tehtävä.

Ragnassa heräsi jälleen toivo, hänen silmistään loisti luottamus Edevartiin: Ei, et kylläkään tiedä, mutta minä ajattelin, että jos sinä tahtoisit puhua muutaman hyvän sanan minun puolestani.

Hyvän sanan, niinkö sanoit? Enpä oikein tiedä, onko tässä hyvistä sanoista apua. Edevart tunsi äkkiä sisunsa kiehahtavan: kaikesta huolimatta asia oli niin, ettei tämä lapsiraukka ollut voinut vastustaa sitä suurta konnaa ja roistoa, niin asia oli. Edevart oli äkkipikainen nyt kuten aina muulloinkin, hän alkoi uhallakin miettiä jotakin keinoa, ja sanoi: En minä jouda lähtemään tästä mihinkään kesken kaiken, kun täällä on kaikki kesken…

Etpä tietenkään jouda, ehätti Ragna myöntämään.

Mutta jos tahdot odottaa ensi lauantai-iltaan, niin pistäydyn
Nordvaagenissa.

Jumala siunatkoon sinua! Ragna ojensi häntä kohti kummatkin kätensä. Se oli auttamaton tosiasia, hänkin pysähtyi äkkiä puolimatkassa, Edevart tunsi samassa mielensä järkkyvän, hänen leukansa tärähti.

Enpä usko sitä miestä naurattavan, kun olen vähän puhunut hänen kanssaan!

Edevartin ääni kuulosti kovalta ja uhkaavalta.

Ei toki, eipä varmaankaan.

Siinä hän istui. Hän oli Ragna, pikku Ragna, koulumatkojen, leikkien ja vuohipaimenessa kuluneiden päivien pikku Ragna, hän oli ollut kovin sievä, hänen pikku suunsa hymyili niin herttaisesti. Edevart muisti, kuinka hän siihen aikaan aina tunsi kuin piston rinnassaan sattuessaan tulemaan tyttöä lähelle.

Tuossa hän istui, hame oli kulunut, se oli alkuaan ollut vihreän- ja ruskeanruudukkainen, mutta nyt värit olivat haalistuneet, hän ei ollut voinut olla mukana sillinpyynnissä ansaitsemassa rahaa niinkuin kaikki muut. Paidankauluksesta pisti esiin pieni nurkkaus kaulan kohdalta. Edevart huomasi, että kauluksessa oli vanha, musta sarvinappi, se oli ommeltu kiinni valkoisella langalla. Se saattoi olla huolimattomuuttakin, mutta ei sentään, hänellä ei kai ollut parempaa nappia. Jalassa oli sellaiset tohvelit, joita käytettiin Poldenissa ja joissa oli puuanturat.

Edevartin mielen valtasi sääli hänen katsellessaan tuota kovaonnista lasta. Hän otti penkin alta lippaansa. Hän oli ajatellut sitä koko ajan. Niin, hän oli heti ajatellut Ragnaa kun oli kuullut äitinsä kuolleen. Hän ojensi Ragnalle villaröijyn ja hameen. Kas tuossa, hän sanoa tokaisi jurosti, ota nuo vaaterievut.

Tuo oli karkeasti ja tylysti sanottu, Ragna ei voinut ymmärtää; hän vavahti, katsoi vuoroin vaatteisiin, vuoroin Edevartiin. Tämä pisti vaatteet päällekkäin tytön syliin selittäen lyhyesti ostaneensa ne äidilleen, mutta tämähän oli kuollut eikä siis enää ollut niitä käyttämässä. Siskot olivat liian pieniä…

Mutta Ragna alkoi ymmärtää… hän sai nuo vaatekappaleet, hän kuuli ja näki sen, purskahti itkuun ja peittääkseen itkuaan hymyili typerää hymyä, niin että kasvot menivät aivan oudon näköisiksi. Kiittäessään Edevartia kädestä pitäen hän ei saanut sanaa suustaan, huulilta pusertui vain hiljaista vaikerrusta, käsi oli iso ja turvoksissa, mutta voimaton, hervoton. Ragnan mielenliikutus kävi melkein liian peittelemättömäksi, kovin alastomaksi, hän ei huomannut kuivata vuotavaa nenäänsä, päästi toisen vaatekappaleen putoamaan permannolle katsellessaan toista.

Sovita niitä päällesi! kehoitteli Edevart, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen mieleensä jysähti, ettei Ragna voinut saada hametta päälleen nykyisessä tilassaan, sen vuoksi hän ilman muuta kohotti tämän penkiltä seisoalleen ja kietoi villaröijyn hänen vartalolleen.

Voi mainiota villaröijyä! Juuri tällaista Ragna oli toivomalla toivonut koko viime kuluneen puolen vuoden ajan. Hän seisoi paikallaan röijy yllään, katseli sitä, kuinka komea se oli, se ei olisi voinut olla enää parempi, liepeessä oli oikein silkkinauhat! Se teki hänen vartalonsa luonnollisemman näköiseksi, se ei näyttänyt enää yhtä muodottomalta, ikään kuin hän jo olisi läpäissyt kiirastulensa. Olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! hän toisteli kerran toisensa perästä, olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! Sitten hän lysähti jälleen istumaan penkille, röijy yllään.

Edevart: Hm! Siis ensi lauantai-iltana. Lähden matkaan yötä vasten, niin että tapaan miehen sunnuntaina päivällä. Sitten olen hyvissä ajoin maanantaina täällä takaisin.

Voi, voi, tuo on aivan liikaa! mutisi Ragna hiljaa. Mutta kuulosti siltä, ettei hänestä ollutkaan enää niin tärkeää, mitä Edevart teki seuraavana lauantai-iltana. Röijy oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli taas täysi lapsi.

Niin tosiaankin, mitenkäs päivällisen laita on? muisti Edevart kesken kaiken.

Mutta heidän kiivettyään kannelle Ragna kävi äkkiä äänettömäksi, hänen täytyi käydä pari kertaa sylkemässä aluksen laidan yli mereen, hän yritti olla kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Edevart ymmärsi hänen toivovan maihin. Hän siis souti vieraansa kiireesti rantaan venetalaiden kohdalle.

Elämä ei voinut muuttua sen paremmaksi, Edevart uurasti kalojen kimpussa syöden kuivaa ruokaa ja ryypäten kahvia päälle. Torstaiaamuna Ragnan vanha isoäiti tuli kertomaan sellaista, mikä sai Edevartin hyvin miettiväiseksi, ja aika ajoin jo näytti siltä kuin hän olisi aikonut heittää koko suunnittelemansa Nordvaagenissa käynnin sikseen. Heittääkö sen sikseen? Oliko se tarpeetonta? Hän ajatteli ja aprikoi asiaa, tuli siihen päätökseen, että jättää koko matkan sikseen! Päivät menivät menoaan. Mutta kun lauantai-ilta oli käsissä, hän hyppäsi kuin hyppäsikin veneeseen ja alkoi soutaa Nordvaageniin erittäin tärkeässä asiassa. Hän saapui perille yöllä.

Sunnuntaiaamuna hän meni tavoittamaan laivuria, eikä siinä syntynyt käsirysyä, molemmin puolin oltiin siksi pidättyviä. Laivuri kalpeni kiukusta, kun tuo pojannulikka uskalsi olla noin röyhkeä: mitä tuo penikka oikein tarkoitti? — Edevart: En ole tullut kertomaan tyhjiä juoruja, lapsi on jo syntynyt. — Laivuri hymyili niin että koko hammastarha paljastui: Lapsiko syntynyt Mutta kylläpä se ihminen osasikin, menköön suolle, senkin…! Vai lapsi syntynyt! — Edevart: Tulen hakemaa teiltä ensi apua äidille. — Suoriudu äkkiä maihin! laivuri kiljaisi. Mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, sillä poikahan ei lähtenyt. Laivuri riuhtaisi paidankauluksensa auki, niin että nappi repeytyi irti, hänen täyty haukkoa ilmaa, mutta muuten ei tapahtunut mitään Hänellä oli aluksessaan toinenkin mies, jonka ei pitänyt saada kuulla mitään tästä jutusta, laivuri ei tohtinut edes puhua ääneensä, jottei olisi houkutellut miestä paikalle mutta sähähti hampaidensa välistä: Omaa syytäsi koko juttu, jonka nyt aiot sysätä minun niskoilleni! — Edevart sinkautti häneen katseen, se oli kova ja terävä kuin isku, aivan kuin olisi lähtenyt hänen nyrkistään eikä silmistään. Nyt ei ole leikinteon aika! hän sanoi, ja sen saattoi huomata, ettei hän jaksaisi enää kauankaan hillitä itseään; hän kalpeni hiukan ja puri hammasta. Laivuri: Mikä käskijä sinä luulet olevasi, kun tulet tänne komentelemaan? Varoitan sinua vielä viimeisen kerran, lähde maihin hyvän sään aikaan. Minulla on toinenkin mies laivassani. — Teen teille sen palveluksen, että revin kerralla suolenne pellolle! karjaisi Edevart, hypähtäen tasajalkaa paikallaan. En lähde täältä minnekään, ennen kuin olen saanut apua Ragnalle, eikö korvaläpenne kuule? — Hiljaa! älä huuda niin, että koko kylä kuulee! mutisi laivuri peloissaan. — Edevart sanoi, vavisten kiireestä kantapäähän: Käskekää se miehenne vain tänne! Antaa hänen tulla!

Mutta sitähän laivuri ei suinkaan halunnut, ei tahtonut sekoittaa kotipaikkakuntalaistaan koko juttuun. Hän ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, olisi voinut aivan hyvin sanoa Edevartille: Mutta, nuori mies, luuletko minun vain kauniisti katsovan valmista, kuinka revit minun suoleni pellolle? Mutta hän ei tohtinut enää ärsyttää tuota hurjimusta, joka saattoi panna toimeen vaikka minkälaisen metelin ja huutaa kaikki ihmiset kuuntelemaan tätä roskaista tilintekoa. Hän olisi myös voinut yhä vain väittää, ettei hän ole syyllinen, lieneekö vaikka ollut tuo mieletön poika itse, mutta joka tapauksessa oli ennenaikaista tulla vaatimaan häneltä mitään, ennen kuin hän edes oli nähnyt asian paperilla, mustaa valkoisella. Niinpä niin, kyllä hän olisi voinut esittää vastaväitteitä. Mutta eipä hän toisaalta taas olisi toivonut saavansa kotipitäjänsä nimismieheltä eräänlaista tiettyä paperia; silloin hän olisi myyty mies, asia joutuisi kaikkien hampaisiin, Herra nähköön, ja ehkä olisi kotona odottamassa sellainen tilinteko, ettei osaisi arvatakaan! Laivuri oli pahemmassa kuin pulassa, hän harkitsi parhaaksi taipua hyvällä maksamaan, pisti kätensä taskuun. Tarjoamalla sinistä viidentalarin seteliä hän sai riidan ja kinastelun loppumaan siihen paikkaan, ja Edevart tyytyi aluksi tähän summaan. Mutta sitten he puhuivat rahamäärästä vähän tarkemmin, ja lorun loppuna oli, että Edevartilla oli kotiin soutaessaan taskussaan kymmenen talarin seteli.

Reipas teko kerrassaan. Oikeastaan helkkarin röyhkeä teko. Varsinkin kun lapsi oli syntynyt kuolleena.

Tullessaan kuivauskallioille maanantaina Edevart kuuli naisilta, miten kaikki oli käynyt. Hän ei ollut mitään tietävinään. Vanhaan isoäitiin, joka oli tuonut hänelle sanan, hän saattoi luottaa, tämä ei sanonut montakaan sanaa, nyökytteli vain toisten lörpötyksille ja siunailuille jatkaen koko ajan työtään. Va-ai niin, vai syntyi lapsi kuolleena? Edevart oli ihmettelevinään. — Niin syntyi, ja parasta kai olikin niin, tuli vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

Niin, Edevartin nahka oli parkkiutunut paksummaksi, hän piti yhä vähemmän lukua ajatuksistaan, sanoistaan ja töistään, veti Nordvaagenin laivuria nenästä oikein sydämensä halusta ja olisi tehnyt niin vastakin, jos olisi niikseen tullut, pikku Ragna ei saanut joutua yksinään vastaamaan sen teon seurauksista, jossa he molemmat olivat olleet osallisina. Kunpa tyttö nyt vain ymmärtäisi käyttää rahansa järkevästi eikä tuhlaisi niitä heti joutavaan! Kuului olevan jo jalkeilla, niin isoäiti kertoi, oli käynyt tänään kauppiaassakin.

Ragna tuli seuraavana päivänä kalankuivauspaikalle; kasvot olivat kyllä käyneet ikään kuin kaidemmiksi ja sinertäviksi, mutta muuten oli aika reipas ja tyytyväinen. Hän tuli vanhan muorin tilalle, Edevart piti häntä hiukan silmällä, Ragna näytti tavallaan olevan terve, mutta ei sentään mitenkään tarpeeksi voimissaan jaksaakseen seisoa selkä köykyssä ja käsitellä painavia kalarumiluksia. Varmaan oli myös uupunut pitkästä matkasta, kun oli käynyt kauppiaassa edellisenä päivänä. Edevart käski Ragnan mennä jahtiin keittämään päivällistä kahdelle, joku pikkupojista souti hänet sinne.

Ane Maria tuli aivan Edevartin lähelle ja kuiskasi korvaan: Tuohon työhön olisit voinut ottaa jonkun toisen. Hänhän ei ole terve.

Edevart säpsähti: Mitä kummia? No siksi juuri hän tahtoi antaakin tytölle kevyempää työtä ja lähettää tämän ruoanlaittoon.

Puhu sinä muille ruoanlaitosta! sähähti Ane Maria yhtäkkiä kuohahtaen.
Et sinä ainakaan ruokaa ajatellut!

Edevart tuijotti Ane Mariaan suu ammollaan. Tämä oli kalpea kuin kuolema. Ei ole tainnut vielä täysin parantua sairaudestaan, Edevart mietti mielessään eikä tahtonut toista enää kiihdyttää. Vähän ajan perästä Ane Maria näkyi itkevän.

Täällä Poldenissa oli tapahtunut kirotun paljon mullistuksia, oli mielisairautta ja ties' mitä helkkaria lienee ollutkaan. Edevart olisi voinut paremmin sietää sellaista vieraalla paikkakunnalla, mutta täällä oli hänen kotinsa, hän oli ollut sieltä poissa, ja nyt se oli muuttunut oudoksi ja tuntemattomaksi. Tänne hän tuli oltuaan ulkona elämässä, Bergenissä ja vaikka missä, tuli jahteineen lasteineen, tuomaan työtä ja ansiota kaikille ihmisille, tuli suurena ja mahtavana, mutta kohtasi pelkkää härkäpäisyyttä ja kiittämättömyyttä. Kaiken piti käydä niinkuin he tahtoivat eikä niinkuin hän olisi tahtonut, aina he mutisivat ja napisivat. Miten se oli oikein ymmärrettävissä, mitä he oikein tarkoittivat? Ane Maria, naapuritalon emäntä, pisti nenänsä hänen asioihinsa, olisi pitänyt lähettää koko narttu pois työstä, siihen hänellä ainakin oli valta. Mutta odottakoot! Sinä päivänä, jolloin kala on saatu kuivatuksi ja lasti ladotuksi jahtiin, heti samana päivänä hän purjehtii täältä sen pitkän tien. Mutta sattuisikohan sopiva tuuli? Hän ei jää tunniksikaan tuulta odottamaan, meren ulapalla tuuli aina, hän antaisi, maksoi mitä maksoi, varpata aluksensa Ytrepoldeniin asti, siellä on kyllä aina tuulta.

Ragna huutaa hoihkaisi jahdista, että päivällinen on valmis. Edevart heilautti kättään vastaukseksi. Hän ei pitänyt lähdöllään kiirettä, ei rynnännyt suotta oitis matkaan, ei, hän oli laivuri, hän tuli milloin katsoi sopivaksi. Ei sekään ollut oikein, että häntä tuolla tavalla huudettiin syömään, se ei käynyt päinsä; kun hänen kallis taskukellonsa näyttää tietyn tunnin ja minuutin, silloin hän lähtee. Minä nuo ihmiset häntä pitivätkään?

Kun Edevart lopultakin läksi soutamaan jahtiin, oli Ane Maria taas sanomassa, ettei Ragnalle pitänyt antaa lahjoja, se oli vaarallista.

Edevart jo suutahti ja kivahti: Pääsetkö siitä hupsuttelemasta!

Niin, minä tahdoin vain varoittaa sinua.

Sinullahan on tainnut jo olla niin monta pientä, että tuntenet ne asiat, siltä ainakin näyttää.

Ei toki! Ane Maria loi häneen kumman katseen. Ei minulla ole pieniä — enkä koskaan saakaan.

Oliko tuo tarkoitettu kuin merkiksi, kuin salaiseksi vihjaukseksi? Tarkoittiko Ane Maria tuolla, ettei hänen kanssaan tarvinnut pelätä seurauksia? Ane Marian posket paloivat, hän ei enää itkenyt, mutta oli kovin tungetteleva. Kuitenkin kaikitenkin taisi saada Edevartin päästään pyörälle, koska tämä sanoi: En ole aikonut antaa hänelle mitään, saa olla minun puolestani rauhassa.

Edevart tuli jahtiin äreällä tuulella. Ragna oli tehnyt voitavansa, mutta ei osannut olla mieliksi. Kävi selville, että tyttö oli edellisenä päivänä ostanut kauppiaasta kaikkea kamaa, hänellä oli oikein kaupungista tuotettu ostopaita, jossa oli kauluksessa kirjauksia. Mihin oli joutunut se, jossa oli ollut sarvinappi? Mene sitten vielä lähettämään häntä kauppiaaseen kymmenen talarin seteli taskussa!

Miksi et itsekin ota lautasta ja rupea syömään?

En minä — haukkasin jo odotellessani, kun sinä viivyit niin kauan.

Siitä Edevart ei tullut suinkaan lempeämmälle tuulelle. Tuo oli kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä. No niin, hänhän oli kotipaikoilla, ei häntä täällä teititelty, hän oli, kylän nuoren väen lapsuudentoveri, mutta ei hän silti suinkaan enää ollut heidän vertaisensa, muista se! hän tuumi itsekseen.

Edevart aterioi äänetönnä käyttäen kaikkia sellaisia hienouksia kuin veistä ja haarukkaa, joita oli oppinut käsittelemään Knoffin pöydässä. Saisi olla vettä pöydässä, hän huomautti.

Lähden paikalla hakemaan! Ja samassa Ragna jo pyörähti tiehensä.

Edevart olisi voinut hänet pysäyttää, eihän häntä ollenkaan janottanut, mutta hän antoi kuin antoikin tytön juosta. Tämä tuli samassa takaisin ojentaen sitä pitkää, kaitaa peltiastiaa, joka tavallisesti aina riippui nuorassa vesitynnyrin tapista. Edevart otti kyllä veden vastaan, se on totta, mutta ei malttanut olla toista vieläkin hiukan opettamatta; hän nousi ottamaan seinäkaapista juomalasin ja täytti sen, minkä jälkeen antoi ääneti peltiastian takaisin. Ragna käsitti kyllä, että hänen oli ripustettava se vanhalle paikalleen tynnyrintappiin, ja läksi tiehensä. Saman tien hän jäi kannelle.

Edevartin tullessa kannelle Ragna kysyi nöyrästi: Mihin työhön minä nyt…?

Ensin kai sinun on pestävä astiat. Ja sitten voit siivota minun kajuuttanikin.

Ragna aikoi lähteä, kun Edevart pysäytti hänet virkkaen: Tuo Ane Maria on koko otus naisekseen! Eikö hänen pitänyt olla taas terve?

Kyllä. Kuinka niin?… sanoi vain, ettet sinä ollut oikea ihminen tulemaan jahtiin ruoanlaittoon.

Vai niin sanoi, Ragna tuumi katkerasti. Tahtoiko sitten itse tulla?

Ei hän sitä sanonut.

Mutta ajatteli kuitenkin. Hän on käynyt semmoiseksi, että on ihan hulluna kaikkiin miehiin. En viitsi liata suutani semmoisilla sanoilla, mitä Karolus, hänen oma miehensä, sanoi hänestä ennen lähtöään.

Edevart souti rantaan.

Saatuaan iltapuolella työnsä valmiiksi, Ragna huutaa hoihkaisi taaskin, ja Edevart käski saman pikkupojan hakea hänet maihin. Ragna kertoi: Nyt olen siivonnut kajuutan ja pessyt portaat ja kansi-ikkunan; otin vuodevaatteetkin tuulettumaan ja piiskasin ne kannella.

Hyvä on, virkkoi Edevart.

Entä koettelitko niitä? ei Ane Maria malttanut olla sanoa pöläyttämättä.

Että koettelinko…? Mitä minun muka olisi pitänyt koetella?

Vuodevaatteita. Tokko koettelit niitä?

Senkin imisä! ärähti Ragna suuttuneena.

Sanasota oli heti valmis. Edevart koetti käyttää käskijänvaltaansa ja saada riitelijöitä rauhoittumaan, mutta siitä ei ollut apua, naiset haukkuivat toisiaan haukkumistaan hänestä vähääkään välittämättä, niin että myrkylliset sanat sinkoilivat; kalankuivaajaeukot heittivät työnsä sikseen kuunnellen nauraa hihittäen näiden toraa, ja paikalla olevat lapset oppivat vähässä ajassa moninaisia asioita. Kun Ane Maria ei voinut lakata toista ärsyttämästä, ei siitä tietenkään voinut hyvä seurata, ei ollut vältettävissä, että Ragna huutaa kirkui hampaitaan kiristellen samat sanat, jotka Karolus oli sanonut omasta vaimostaan ennen lähtöään: että tämä oli täyttymätön kuin vanha…! Ja kaikki eukot nyykäyttivät päätään Ragnan sanojen vahvistukseksi: ihan, ihan niin oli Karolus sanonut, siitä he voisivat mennä vaikka valalle! Mikä ei kuitenkaan estänyt eukkoja siirtymästä, kun pahin rähäkkä oli asettunut ja Ane Maria itki ääneensä, toista toisensa perästä tämän puolelle, sillä olihan hän sentään enemmän kuin tuo toinen, talonemäntä oli, eikä liikoja surkeillut lainatessaan heille muutaman kahvipavun kun oikein koreasti pyysi.

Edevartista ei kukaan ollut vähääkään välittänyt, ja hän jo ajatteli sanoa Ane Marialle illalla: Sinun ei tarvitse enää huomenna vaivautua työhön! Äh, kuinka hyvää olisi tehnytkään, kun olisi voinut sanoa niin, mutta Edevart ei uskaltanut lähettää ainoaakaan kättä pois työstä, hänen täytyi vain ajatella, miten saisi Poldenissa kaikki valmiiksi ja pääsisi purjehtimaan tiehensä. Mutta yhden asian hän päätti: ei Ragna eikä Ane Mariakaan astu sen päivän perästä jalallaankaan jahtiin, hän ottaa pienen poikaviikarin kokikseen, suoriutuu sitten ilman vaimoväen apua. Hän suoriutui hyvästikin, poika oli oikein sukkela, nokkela kahdentoista vanha miehen alku, oppi vähin joka lajia, hänen nimensä oli Ezra, köyhien ihmisten lapsia. Vilkas tenava sai nyt syödä vatsansa täyteen, mitä ei ollut saattanut tehdä kotona, lihoi pyöreäksi kuin papu, sitä paitsi hän oli toisten, kuivaustyössä puuhaavien poikien silmissä oikea amiraali seistessään mahtavana aluksen kannella syljeskellen miehekkäästi laidan yli mereen. He huutelivat hänelle, uskaltaako hän kiivetä mastonhuippuun kääntämään viiriä? Ei, sitä Ezra ei vielä osannut eikä jahdin mastossa viiriä ollutkaan; mutta hän harjoitteli salaa. Hän kun nukkui aluksessa, hän saattoi hiiviskellä öisin paljain jaloin harjoittelemassa, Ezra oli koko poika pelkkiä jäntereitä ja terästä.

Nyt seurasi rauhallinen kausi, kuivaustyö sujui hyvin ja kalasta näytti tulevan valkoista, kaunista tavaraa. Tuli tuohia kasojen peitteeksi ja rahoja palkkojen maksuun vielä muutamia kauniita päiviä, jolloin kalat olivat kuivamassa päivin, öin puristuksissa suurten kivien alla, pari päivää enää, hiukan onnea ja kaunista säätä — niin lasti oli valmiina alukseen ladottavaksi.

Joakim tuli kotiin nuottakuntineen. Onnenetsijät eivät nyt olleet saaneet ainoaakaan silliparvea kierrokseensa, olivat vain lojuneet Vesteraalenissa koko kesän, syöden eväitään ja haaskaten aikansa hukkaan. Mutta eivät he sitä surreet, olihan heillä vielä runsaasti rahaa, mutta eivät sentään enää kävelleet nenä aivan yhtä pystyssä kuin ennen lähtöään. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut entistä suurempaa työnhalua. Ane Maria ei tahtonut päästää Karolusta luotaan eikä itsekään enää näyttäytynyt kuivauspaikalla. Ei, hän ei astuisi sinne jalallaankaan niin kauan kuin Ragna oli siellä! hän selitti tiukasti. Ja sitä paitsi Karoluksesta oli tullut kunnanvaltuuston puheenjohtaja, hänelle oli kasaantunut kaikenlaisia kirjoituksia ja laskutoimituksia ja muita tehtäviä, jotka oli saatava selviksi. Koskaan ei hän ollut vielä tähän asti ollut näin lujilla, tietenkin hän kutsui kunnanvaltuusmiehet koolle tupaansa, mutta kun hän ei ollut kynämies, hänen täytyi ottaa Joakim avukseen. Loppujen lopuksikin siitä koitui Edevartille monen työtätekevän käden hukka, eikä Karolus tahtonut edes lainata hänelle kahdeksanhankaansakaan, kun ei itse ollut mukana. Pelkkää vastahakoisuutta ja kiittämättömyyttä taaskin joka taholta. Ja kalat oli saatava alukseen.

Silloin Edevart lainasi muitta mutkitta Joakimin silliveneen, otti siihen miehistöksi Teodorin ja muutamia puolikasvuisia poikia, työ sujui mitenkuten, Beret ja Kleivan Josefina olivat latojina, Ezra kummankin apulaisena raataen kahden puolesta.

Sitä nyt vielä olisi puuttunut, ettei Edevart olisi uskaltanut lainata nuottavenettä!

Kerran keskipäivän aikaan, kun oli lepohetki ja kaikki istuivat ruokailemassa, syntyi kuivauspaikalla äkkiä hälinää, kaikki huusivat ja viittoilivat: Mitä Herran nimessä — katsokaa! Ezra se piti jahdissa peliään. Hän oli kiivennyt vaarallisen korkealle mastoon, ohi viimeisenkin köyden kiinnityspaikan, kapusi nyt itse latvatankoa ylös, kiipesi, kiipesi yhä korkeammalle puristaen mastoa jaloin ja käsin. Rannalla-olijat pidättivät henkeään, jotkut pikkutytöt heittäytyivät pitkäkseen maahan tarttuen käsin kiinni maankamaraan. Ezra oli kääntävinään viiriä, senkin vekara, mutta nousi vieläkin korkeammalle, mokoma hurjapää, saa vielä selkäänsä että naukuu! Poika kiipesi viirin ohi ja tultuaan tarpeeksi korkealle, laski toisen kätensä mastonnupin varaan, pitäen sitä siinä ja leväten. Kunpa olisi kunnialla kannella jälleen! Mutta Ezrapa ei aikonutkaan laskeutua alas, tuo jo oli Jumalan kiusaamista, tuon helkkarin tenavan sietää saada selkäänsä niin, että muistaa ylihuomennakin! Mitä nyt, aikoiko hän kiivetä saman tien taivaaseen asti? Älkää huutako, Herran tähden, älkää sanoko halkaistua sanaa! varoittelivat kuivauspaikalla kaikki toisiaan. Ezra hilautui ylöspäin tuuma tuumalta, hän riippui kuin apina ohuessa mastonhuipussa, joka taipui ja notkui hänen painostaan, puolet ruumiista oli huipun yläpuolella, hän aivan kuin seisoi ilmassa, yksi ja toinen ähkäisi kauhusta. Hiljaa, hiljaa! kuului joku sähähtävän hampaidensa välitse. Ezra oli päässyt määränsä päähän: hän taivutti ruumistaan hitaasti eteenpäin, asettaen vatsansa mastonnupin varaan. Siinä hän nyt makasi.

Edevart seisoi kalanlatojiensa kanssa jahdin kannella, yksikään ei hievahtanutkaan. Mitäpä he olisivat voineet tehdäkään, kun eivät kerran uskaltaneet huutaa? Edevart kiipesi neuvottomuudessaan vähän matkaa vantteja ylös ja sanoi rauhallisesti: Tule nyt alas, Ezra! Hänen äänensä värisi, hän puhui houkutellen kuin pienelle lapselle. Kyllä tulen! vastasi nallikka mastonhuipusta, — ja eikös tuo riiviö kurkoita alaspäin, kyllä oli rehellisesti ansainnut lihankipua, oikein roppakaupalla pohjoispäähänsä! Mutta vastasi vain: Hyvä! kohottaen samalla vatsansa mastonhuipun varasta. Eikä hän kauan viipynytkään laskeutuessaan mastosta, pahin paikka oli viirin kohta, mutta päästyään kunnolla köysistöön hän oli vilauksessa kannella.

Edevart läimäytti häntä korville kerran pari, se on kyllä totta, mutta teki sen hävyttömän kevyellä kädellä, aivan kuin pilan päiten. Ja samalla lupasi tuolle nuorelle hurjimukselle ottavansa hänet jahdin mukana etelään…

Lastauksen viimeisenä päivänä Karolus tuli aamulla tarjoamaan palvelustaan. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin, kun oli ollut pidettävä kunnanvaltuuston kokous ja ollut kaikenlaista muutakin tärkeää toimitettavaa. Hänen vanavedessään tuli Joakim. Edevart tunsi sisunsa kiehahtavan, mutta ei tohtinut hylätä herrojen tarjousta, hän näet tarvitsi vielä miehistä apua saadakseen jahdin hinatuksi merelle, jos sattuisi tulemaan tyyni. Joakimia hän ei ollut näkevinäänkään.

Molemmat miehet tekivät työtään laiskansitkeästi, koko kesän laiskottelu ja vetelehtiminen istui vielä lujasti kiinni ruumiissa, he ähkivät ja puhkuivat tavattomasti. Illalla Edevart ilmoitti, kuten August edellisenä kesänä oli tehnyt, maksavansa seuraavana aamuna kello yhdeksältä tilin kaikille.

Koko yön Edevart istui selvittelemässä laskujaan. Hän oli surkean huono kynämies, mutta päässälaskussa sitä ovelampi ja käsitteli loistavasti kahta eri kassaa, omaansa ja aluksen omistajan. Hei vain, hän suoriutuisi leikistä äveriäänä miehenä! Aamulla hän lähetti Ezran sähköttämään Knoffille, että hän nyt lähtee liikkeelle, sitä paitsi Ezran piti silmäillä säätiedotuksia.

Kuivaustyöntekijöiden saapuessa Edevart maksoi tilin kullekin vuorostaan. Beretille ja Kleivan Josefinalle hän antoi kaupanpäällisiksi sievoisen lisäkorvauksen, sillä he olivat semmoisen ansainneet, ja kummallekin pikkusiskolleen hän myös antoi talarin kaupanpäällisiksi — kaikki oli laskettu ja harkittu edeltäkäsin ja viety eri tileille.

Puolipäivään mennessä hän oli päässyt valmiiksi. Ezra tuli takaisin ja toi tiedon säätiedotuksista: Toiveet eivät olleet kovinkaan valoisat, merellä oli tihkusadetta ja sumua. Mutta vähät siitä, he eivät tarvinneetkaan selkeää ilmaa ensi yönä, suurella Länsivuonolla ei tarvinnut pelätä ajavansa karille. Tahdotteko nyt lähteä soutamaan minut merelle? Soutamaan sinut merelle? Yötä vasten? Karolus ja Joakim olivat ihmeissään. Yötä vasten! virkkoi Edevart äskeisten sanojensa vahvistukseksi.

Hän lappoi köyden alukseen ja meni sitten Teodorin ja Ezran kanssa nostamaan ankkuria. Nähdessään, että hänellä oli tosi mielessä, miehet tulivat apuun, yrittämättä enää vastaväitteitä.

Hinaaminen kävi helpommin kuin oli osattu odottaakaan, vähän matkaa Poldenista päästyä saatiin avuksi pienoinen vihuri, niin että voivat levittää keulapurjeen, se auttoi tuntuvasti, eikä aurinko ollut vielä painunut mailleen, kun he jo olivat avomerellä.

Tultuaan alukseen palkkansa saatuaan miehet auttoivat isonpurjeen levittämisessä. Joakim oli kai odottanut pestiä viime hetkeen saakka, tiedusteli, eikö Edevartilla ollut liian vähän miehiä mukanaan, ainoastaan Teodor ja Ezra? — Ei, Edevartilla oli väkeä tarpeeksi — no niin, eipä sillä eikä sen vuoksi että Joakimia olisi haluttanutkaan mukaan, sillä hän aikoi jälleen lähteä koettamaan onneaan nuotalla. Hän mainitsi rahoistaan. Edevart antoi muutaman talarin, mutta hänen tahtoessaan enemmän isoveli sanoi pitävänsä hänen rahansa takanaan.