VIII
Jälleen Poldenissa.
Suuria muutoksia kahtena viime viikkona.
Jo laivaa Edevart oli hämmästyksekseen tavaillut oman nimensä alakannella näkemänsä tavaralaatikon kupeessa. Hän rupesi katselemaan ympärilleen tarkemmin ja huomasi, että oli vielä toisiakin laatikoita, myttyjä ja tynnyreitä, joissa niinikään oli hänen nimensä. Niitä oli kokonainen iso tavaralähetys. Olipas tämä jotakin! Edevart kutsui toverinsakin katsomaan pyytäen kuulla tämän ajatuksen August sanoi oitis. — Ne ovat tietenkin häneltä! — Keneltä ihmeen häneltä? — Ka, siltä naiselta, joka lähti Amerikkaan. Nämä tavarat ovat Trondheimista. — Edevart sujautti kätensä taskuun. Tietysti! hänellä oli yhä vielä taskussaan Paulinen kirjoittama pitkä tavaraluettelo. Lovise Magrete ei siis ollut voinut saada sitä käsiinsä, ja vaikka olisi saanutkin, niin milläpä rahoilla hän olisi ostanut tavaroita sellaiset määrät! Pahus tämän arvoituksen selvittäköön!
Edevartin matkalippua kirjoittaessaan perämies virkkoi hänen nimensä kuullessaan: Jahaa! Meillä on teille tavaroita. Niitä onkin koko joukko.
Edevart oli vähällä jo vastata paukauttaa, ettei hän tiedä mitään koko asiasta, kun August ehätti väliin sanomaan: Eipähän se mies ensimmäistä kertaa osta koko kaupan täyttä tavaroita kerrallaan!
Toverusten arvo kohosi kovasti toisten matkustajien silmissä, heihin katsottiin kunnioittaen, vaikka he matkustivatkin vaatimattomasti kansilipulla. Varmaan suuren kauppamiehen oikkuja.
Kotisatamassa arvoitus selvisi. He näkivät Joakimin ja Teodorin tulleen Karoluksen kahdeksanhangalla hakemaan tavaroita kotiin. Siinä oli selitys: Joakim oli palannut Kvæ-vuonolta runsaat sillirahat kukkarossaan ja pelastanut kaupan.
Augustkin oivalsi sen oitis, mutta se ei vaikuttanut häneen yhtä valtavasti, hän ei mennyt "polvilleen". Kun perämies tuumi, että tavaroita oli varmaan kymmenentuhannen kruunun arvosta, August virkkoi rauhallisesti: Hänellä onkin oikein paremmanpuoleinen kauppa Poldenissa! — Onko sitten tarkoitus ajaa Gabrielsen nurin vielä toiseen kertaan? — Hm, tuumi August, ei kai siinä lopultakaan ole muuta neuvoa.
Edevartilla ei ollut sisua lyöttäytyä mukaan tähän hauskanpitoon. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi eikä kyennyt sitä salailemaan. August puheli hänelle yrittäen rohkaista toveriaan: viime kerralla hän ja Edevart olivat tulleet Poldeniin mahtavina miehinä ja nähtävyyksinä, eivätkä he tälläkään kertaa suinkaan tulleet kulkureina eivätkä kerjäläisinä. Aina toki jotakin valkenee, älä huoli surra! lohdutteli August.
Joakim tervehti heitä hieman hämillään: Lähettivät meidät hakemaan kaikkia sinun tavaroitasi. Pauline ei antanut siunaaman rauhaa.
August virkkoi itsetietoisesti, hymyillen alentuvan ystävällistä hymyä kuin anteeksi pyydellen: Kuinka tiesit meidän tuovan tavarat juuri tässä laivassa? Etkö luule Paulinen saaneen sähkösanomaa! Edevartista ei ollut mihinkään.
Toverukset lähtivät toisten mukana kotiin kahdeksanhangassa. Matkalla Joakim kertoi ofotilaisen, vanhan jahdin laivurin, purjehtineen ykskaks matkoihinsa maksamatta työväen palkkoja. Oli luvannut lähettää rahat jälkeenpäin etelän puolesta. Siinä nyt kaikki kalankuivaajat saivat pitkän nenän ainoaksi palkakseen koko kesän raadannasta!
Asia on sillä tavalla, puuttui Teodor puheeseen, että jollei meidän nuottakuntaa olisi onnistanut Kvæ-vuonolla, ei mikään mahti olisi pelastanut Poldenia! Teodor oli pakahtua ylpeydestä, hän oli ansainnut hyvästi rahaa eikä suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän oli ostanut uudet roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, niin että hän oli komea katsella. Mutta August ei ollut häntä näkevinäänkään.
Kiusallinen ajatus, että Joakimin oli täytynyt panna rahansa kauppaan, jottei saanut käyttää niitä uuteen navettaansa! Mutta siihenkin tottui vähitellen, ja Edevart antoi Paulinelle helmisormuksen, jottei hänenkään olisi tarvinnut tulla aivan tyhjin käsin. Ja tottahan toki, Herra nähköön, ilmestyisi jotakin, millä hän taas voisi kohottaa arvoaan ihmisten silmissä. Joakim ei ollut mitään huomaavinaan, vaan lainasi hevosen ja vedätti tavarat rannasta kauppaan, avasi pakkalaatikot ja kääröt ja vieritti tynnyrit kellariin puhellen koko ajan leikkisästi isolle veljelle, miten hän muka aikoi kiskoa vaivoistaan kunnollisen päiväpalkan. Pauline täytti kaupan hyllyt ja laatikot ja käveli kovin mahtavana tiskin takana.
Olettepa ostaneet tavaroita oikein enemmänkin, virkkoi Edevart.
Tuo Joakimhan se… vastasi Pauline kuin anteeksipyydellen.
Mikäpä siinä auttoi? tämä tuumi. Ei tässä saanut Paulinelta siunaaman rauhaa.
Vai et saanut minulta siunaaman rauhaa?
Niin, voitko uskoa Edevart! Ihan heittäytyi pitkäkseen lattialle ja potki ja huusi kuin veitsi kurkussa!
Kyllä sinä osaat! nauroi Pauline.
No ihan kuin olisi saanut raivonpuuskan! jatkoi Joakim järkähtämättä.
Pelkkää leikinlaskua ja hyväntuulisuutta koko ajan. Ei ainoaakaan tyytymätöntä ilmettä, ei nenännyrpistystä; ja kun sitten tavarat olivat kaikki paikoillaan, Joakim lähti rauhallisesti työhön pelloilleen. Se poika muisti hyvästi, mitä oli nuorena oppinut, niin että lausui vakavasti: Toinen menee pellolleen, toinen kauppaliikkeeseensä; en huoli vaihtaa teidän kanssanne!
Joakimilla ei ollut hätäpäiviä. Heinälato oli niin täynnä, että seinät uhkasivat pullistua ulos. Sinne ei mahtunut enää lisää kuormavitsan täyttäkään, eikä hän enää sinä vuonna voinut rakentaa lisää, ei toki. Mutta hän puuhasi yksissä tuumin toisen miehen kanssa, jonka oli vieläkin mahdottomampi joutua neuvottomaksi ja jonka nimi oli Ezra. Hänellä oli kyllä tilaa sekä heinille että Joakimin ostamalle uudelle lehmälle. Niinpä siis kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Mutta entäs August? Murjottiko hän alakärsänä loukossaan, virkkamatta luotua sanaa? Kaikkia vielä! Polden oli kahden viime vuoden aikana muuttunut hänelle uudeksi paikaksi, niin että hän riensi paikasta toiseen vastustamattoman toimintahalun ajamana tarttuen toimeen, missä tarvittiin. Ensiksi hän auttoi jonkin aikaa Joakimia, mutta saatuaan kuulla, että Karoluksen heinänteko oli vielä kesken, hän lähti suoraa päätä tämän luo, tempasi viikatteen käteensä ja niitti pari päivää yhteen menoon kuin aika mies. Tuo August oli kerta kaikkiaan merkillinen otus, niin sukkela ja aina valmis tarttumaan uuteen yritykseen, ja valehdellakin osasi niin, että se oli jo suoranaista valheen väärinkäyttämistä. Kaikki pitivät hänestä; hän oli usein uskollinen ja avulias aivan omaksi vahingokseen asti, mutta tiukan tullen saattoi heittäytyä niin tunnottomaksi, että se jo enemmän kuin hipoi rikollisuutta. Nyt hän oli täällä taas, mutta komeat saappaat, joissa oli alaskäännetyt varrensuut, olivat kai unohtuneet jonnekin matkan varteen; vaatteet olivat kuluneet ja nukkavierut, eikä matkatavaroita liioin ollut muuta kuin pahainen merimiehensäkki; mitähän se oikein merkitsi? August suvaitsi selittää jättäneensä matkatavaransa etelänpuoleen ja ottaneensa mukaansa ainoastaan kaikkein välttämättömimmän.
Hän lähti Ezran luo tarkastuskäynnille. Augustin rohkeita neuvoja ja kuvauksia oli kiittäminen siitä, että uudispaikasta oli paisunut sellainen emätalo, jollainen se jo oli — ja aikaa voittaen siitä tulisi koko seudun kumma ja ihme. August otettiin siis talossa vastaan kuin kunniavieras konsanaan.
Olettepas saaneet täällä aikaan suurenmoista! puheli August nyökäyttäen päätään. Itse en olisi voinut tehdä sen paremmin näin vähässä ajassa. Mutta mitä ihmettä sinä, Hosea, täällä teet? hän tämän nähdessään kysäisi muka hämmästyneenä.
Ezra oli heti mukana samassa juonessa: Mitäpä muutakaan kuin pyörii minun jaloissani.
Kuulutte olevan naimisissa?
Niin no, luuletko, että hänestä olisi muuten päässyt hetkeksikään rauhaan!
Hosea puuttui vuorostaan puheeseen: No no, olehan nyt vähemmällä, että saan kertoa Augustille oikein jäljilleen, kuinka kaikki kävi. Sillä niin asia on, jos totta puhutaan, etten minä olisi ollenkaan hänestä huolinut, en toki alunkaan, mutta hänpä uhkaili menevänsä hirteen. Hihhihhii! Olettekos ennen kuullut ja nähnyt mokomaa härkäpäätä!
Olipa mukavaa, että tahdoitte toinen toisenne, sanoi August siihen.
Augustia pyydettiin käymään sisään ja kestittiin parhaan mukaan. Vieraan mielestä tupa oli viihtyisä ja mukava. Mutta olitpa sentään pöllö, hän virkkoi sitten Ezralle, kun et tehnyt tätä mökkiäsi isommaksi yksin tein. Sillä ainakin Hoseasta päätellen saatte pian perheen lisäystä.
Eikö mitä! Ezra pudisti päätään kovin viattoman näköisenä. Muuten vain on laiskuuttaan lihonut ja paisunut…
Hosea oli samassa hänen tukassaan kiinni: Kyllä mi sinut lihotan ja paisutan!
Mentiin kaikki yhdessä perunamaalle mäen ylärinteelle. Ezra tonkaisi multaa näyttääkseen, miten isoja mukulat jo olivat. Katsokaapas, kohtapuoleen jo täysimittaisia perunoita! He laskeutuivat suolle — tuolle ihanuuden ja siunauksen suurelle lähteelle. Olki oli nyt kolmen jalan pituista, ja tähkäpäät alkoivat nuokkua jyvien painosta. Siellä täällä vilja oli hiukan laossa, mutta siitä ei ollut enää vaaraa. Jyvät pääsisivät kyllä tuleentumaan leikkuuajaksi.
August oli ihmeissään, karautteli kurkkuaan ja nyökytti päätään, mutta ei virkkanut sanaakaan. He menivät vielä kauemmas suolle, hän hyppi paikoillaan koettaakseen, hytkyikö pohja vielä. Ei hytkynyt enää. Vesi virtaili iloisesti liristen kuivatusviemärissä, ja kaikki epälukuiset salaojat olivat kuivattaneet entisen hyllyvän rimmen lujaksi kamaraksi. Yli koko aukean puski siellä täällä pientä lehtipuun vesaa, jotka olivat päässeet juurtumaan kuivaneeseen maaperään.
August tunsi kunnioitusta tähän maahan uhrattua tavatonta, sitkeää työtä kohtaan; mutta tietysti oli maailman ympäri purjehtineen miehen täytynyt nähdä ihmeempääkin: Tämä niin muistuttaa mieleeni muutamaa paikkaa Australiasta. Kävin siellä kerran; mutta se suo oli paljon suurempi, ja kuivatusviemärikin oli kuin oikea kanava, ja siinä oli niin paljon vettä, että siinä käytettiin vesimyllyä. Niin. Ja syksyllä sitten ei vedätetty jyviä suoraan kotiin, vaan ne jauhatettiin ensin myllyssä jauhoiksi ja vedätettiin sitten täydet jauhosäkit kotiin. Nyt kai kysytte, mihin semmoinen jauhojen paljous saatiin mahtumaan? Kas niillä elätettiin tuhat sikaa, ja sitten myytiin niitä vaunulasteittain.
Kuulijat nyökkäsivät alistuvan näköisinä.
August alkoi jo samassa lohdutella. Olihan tässäkin aika iso aukea, ja paljon oli vettä tässäkin viemäriojassa. Näin silmämäärällä arvioiden — ja minä osaan arvostella asioita yhdellä silmänluonnillakin — täytyy ihmetellä, että olettekin saaneet kaiken toimeksi. Sanokaa minun sanoneeni!
Nuori pariskunta ei voinut sallia silmiensä kostuvan, mutta Augustin puhe liikutti heitä syvästi, ja Ezra sai sanotuksi: Vai niin tuumit! Niin, niinpä vähän tuntuu itsestämmekin!
Montako lehmää teillä on?
Kaksi. Ja sitten vasikka.
Ensi vuonna niitä on kolme, lisäsi Hosea.
Ezra: Asia on sillä lailla, että eukko tahtoo paljon lehmiä, mutta ukko hevosta. En tiedä oikein, kumpi hankitaan ensin.
Hosea mutisi itsekseen — kai oli sanonut samaa satoja kertoja ennenkin:
Hevosesta ei heru maitoa eikä voita!
August alkoi tuumia asiaa. Vaikkei hän ihan pystynyt neuvomaan kaloille, missä niiden oli meressä uitava eikä taivaankappaleille, miten niiden oli kuljettava, ei sentään ollut toista hänen vertaistaan keksimään keinoja ja hyviä neuvoja. Ezran täytyi saada hevonen.
Entä miten se asia on? Kuuluuko suosta vielä huutoa? Ei kuulu. Ei ole kuulunut sen sunnuntain perästä, jona kuului kaksi huutoa peräkkäin.
Molemmat veijarit katsoivat toisiinsa kovin viattoman näköisinä. Hosea seisoi siinä vieressä vaarallisine tietoineen kaikkineen uskaltamatta kohottaa katsettaan.
Lähdettiin katsomaan rakennuksia. August tarkasti ladon ja navetan, mittasi varmana kuin asiantuntija ainakin vaaksanmitalla pilttuut nyökäten hyväksyvästi, mittasi navetanylisten oven, josta isojen heinäkuormien piti mahtua sisään, ja nyökkäsi taaskin. Sitten hän hyppi paikallaan koetellakseen, kantoiko ylisten lattia hevosen, ja nyökkäsi taas kaikelle.
Hänen lähtiessään Ezra kysäisi epävarmasti: Mitä luulet, voisiko hevosen ottaa jo tänä vuonna?
Tänä vuonnako? Ei, ette voi elättää hevosta ja kolmea lehmää sillä niittyalalla, joka teillä toistaiseksi on raivattuna.
Niin, eipä kai.
Mutta kuitenkin, August jatkoi, hevonen teidän on saatava. Ja sitten hän meni matkoihinsa.
August kuohui taas toimintatarmoa ja tartutti sitä toisiinkin.
Polden oli jälleen muuttunut uudeksi, ja Ezran uudispaikka oli hänen
sydämellään. August meni suoraa päätä Edevartin puheille ja sanoi, että
Ezran on saatava hevonen vielä samana vuonna.
Hm, kyllä kai, kyllä kai Ezran pitää saada hevonen ..
Niin juuri. Siispä Augustin ja Edevartin on tartuttava lapioon ja lähdettävä ojittamaan suosta niin iso ala lisää, että siitä saa vuoden heinät hevoselle. Ymmärrätkö?
Edevart ei pitänyt kiirettä. Joakim päätyi kuulemaan keskustelua, ja hänen mielenkiintonsa virisi oitis, mutta Edevart vitkutti asiaa — laiskanpulskea mies, jolla alkoi jo olla vähän ihravatsan alkua.
Ethän sinä ole vanha vaivainen! toimitti August. Jos on omia puheitasi uskominen, niitit koko Doppenin heinät yhdessä ainoassa yössä! Ezralla on rahaa vihantarehun ostoon, hän ottaa sinulta, Joakim, ruokolle yhden lehmän, josta saa lantaa uudisviljelykseensä. Hän ansaitsi kyllä sen verran, että saa ostetuksi hevosen, eikö niin? Mutta saatte lainata hänen hevostaan ajoihin, mitä vähän tarvitsette täällä kaupalla tavaroita vedättämään. Ymmärrätkö? Kas tuossa lapio!
No niin, toverukset kävivät suon kimppuun. Sattuessaan sille päälle molemmat huhtoivat kuin hullut. He korvasivat taidon ja tottumuksen puutteen raa'alla, hillittömällä voimalla eivätkä säästäneet itseään, mutta niinpä täytyikin ihmetellä, miten paljon he saivat jälkeä päivän mittaan. Ezralle itselleen ei jäänyt muuta työtä kuin kävellä kuokka kädessä noiden vimmatusti rehkivien miesten kinterillä, ja Hosean täytyi laittaa ruokaa pitkin päivää, niin suunnaton ruokahalu heillä oli. Tämä oli hauskinta aikaa, mitä Ezralla vielä oli uudispaikallaan ollut, ja kaikkein hupaisinta oli aamulla, kun Edevart ääneen valitteli kipeytynyttä selkäänsä, ennen kuin sai sen vertymään.
<tb>
Kesä alkoi kallistua syksyyn. Toverukset olivat ja elelivät yhä vielä kylässä ansaitsematta killinkiäkään. Oliko se heidänlaistensa miesten arvon mukaista elämää! Kumpaakin se kiusasi ja harmitti. Pauline hyöri tiskinsä takana käyden kauppaa; kaikki sujui hyvin niin kauan kun nuottakunnan miehillä oli rahaa, jota saattoivat sirotella ympäri kylää, sillä loppujen lopuksi se sentään löysi aina kauppaan. Mutta mitäpä apua siitä toveruksille oli? Ei yhtään mitään. Edevartin piti näön vuoksi olla Paulinen kaupassa, mutta hän piti mokomaa puuhaa itselleen kokonaan sopimattomana ja sanoi aina: Minusta nähden tee, miten itse tahdot! August puolestaan oli myös mies, joka ei ottanut maksua työstään. En ole pienen rahan tarpeessa, hän virkkoi ylpeästi.
Mutta kyllä vain he kumpikin olivat sekä pienen että ison rahan tarpeessa. Monet vuodet he olivat kuljeskelleet vapaina kuin taivaan linnut. Aina oli ote päässyt luiskahtamaan heidän kädestään; he olivat kyllä saaneet sitten uuden otteen, mutta sekin oli päässyt heltiämään. Siinä siis oltiin. Edevart varsinkin oli ahtaalla. Ofotilainen oli purjehtinut matkoihinsa maksamatta vieläkään hänelle vanhaa lainaansa, Fosenlandetin Knoffeille hän oli velkaa ehkä enemmän kuin Doppenin hinnan, ja kaiken kukkuraksi nyt toden teolla vaadittiin loppua vanhan Martinus keulamiehen lehmän hinnasta, josta hän oli mennyt takuuseen. Se ei olisi voinut tulla enää sopimattomampaan aikaan, mutta mikäpä siinä auttoi muukaan kuin pitää silmä kovana ja vastata reippaasti: Kyllä, kyllä! Odottakaahan hetkinen! Ei hänellä ollut muutakaan neuvoa.
Edevart haki Augustin käsiinsä, ja toverukset ryhtyivät yhdessä pohtimaan kysymystä. — Sinun täytyy neuvoa kysyjä suoraa päätä kauppaan, tuumi August. Tee paperi! — Mitä? Omaan kauppaaniko? — Mutta hän kirjoitti kuin kirjoittikin paperin, jonkinlaisen kuitintapaisen: On saanut kaupasta rahana ja tavaroina sen ja sen summan. Edevart Andreassen.
Jos nyt vielä sattuu jotakin, hän ei enää sitä kestä. Kovinpa olet alakärsänä, tuumi August. — Tahtoisin vaipua maan alle! valitti Edevart. Hän tuumi ja pohti. Talvi oli tulossa, ei hän hevin voinut lähteä enää uutta kertaa Lofooteillekaan. Mutta mikä sitten neuvoksi? Säkki selkään ja kiertämään maita ja mantereita? Se ajatus ei tuntunut pelottavalta, mutta oli se sentään kovin alentavaa kauppamiehelle, jolla oli oma kauppansa! Hän aprikoi aprikoimasta päästyäänkin. Augustille hän sanoi: Voisinhan yrittää taas kaupantekoa, lähteä kiertelemään säkki selässä. Mutta en tiedä, miten päästä alkuun. Minulla ei ole lainkaan tavaroita.
August vastasi: Samaa olen itsekin ajatellut. Eikö sinulla ole tavaroita? Otat vanhat tavarasi täältä kaupasta, niin että siitä riittää meille molemmillekin.
Edevartia ei haluttanut enää rasittaa kauppaa. Niinpä hän sanoi: Meillä ei ole rahaakaan.
Eikö rahaa?
Muutama vaivainen killinki, siinä kaikki. Emme voi lähteä matkaan ihan paljaina miehinä. Jos eukot pistävät käteen talarin setelin, josta pitää antaa takaisin, niin siinä oltiin. Täytyy meillä toki olla edes vaihtorahaa.
Kaipa siihen neuvo keksitään, tuumi August.
Niinpä niin, Augustillakaan ei ollut mitään kulkukauppiaaksi rupeamista vastaan. Päinvastoin; hän itsekin oli ajatellut asiaa, kaupankäynti oli taas uutta. Kuljeksiva elämä houkutteli. Seuraavana päivänä hän sanoi Edevartille: Nyt sekin Teodorin tomppeli on kultasormuksen ostopuuhissa.
Älä ihmeessä?
Itse kehui niin.
Edevart ihmeissään: Mutta eihän sinulla ole kultasormusta.
Onpahan niinkin. Et tietenkään ymmärrä, sillä ethän ole ruudinkeksijä etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta kyllä minä hankin meille molemmille vaihtorahoja, jos vain autat minua ensi yönä.
Edevart vainusi varkautta ja rikosta, ja pudisti päätään.
Et suinkaan ajattele, että meidän pitäisi se sormus varastaa? Ei sinun tarvitsisi tehdä puolestasi muuta kuin seisoa katsomassa tiellä, ettei tule ketään ihmisiä.
En tiedä, uskallanko lähteä sinun matkaasi, vastasi Edevart empien.
Jäät siis mieluummin mätänemään paikoillesi tänne Poldeniin?
Ilta oli kuin tilauksesta hyvin pimeä, ja toverukset lähtivät matkaan. Augustilla oli lapio ja pihdit, joilla kaupassa väännettiin tavaralaatikoiden kansilaudat auki. Edevart seurasi toveriaan sanaakaan virkkamatta.
He lähtivät kävelemään kirkkotietä. August oli koko ajan hiukan edellä. Hän harppaili nopeasti kuin ainakin järkähtämättömän päätöksen tehnyt mies, mutta talojen kohdalla teki sentään pienen kierroksen. Minne oikein ollaan menossa? kysäisi Edevart viimein. Et saa puhua! kahahti August vastaukseksi.
He kävelivät tunnin verran, talo talolta pappilan metsään asti, ohi senkin ja päätyivät siten pappilan maille. August pysähtyi hautausmaan aidan viereen ja puhui hiljaa: Seiso sinä tässä! Jos joku tulee, tule vain minun luokseni hautausmaalle! Yksikään ihminen ei uskalla tulla jäljessäsi tänne. Mutta kävele hyvin nopeasti ja ikään kuin leijaillen hautojen välillä!
Tämä on pyhänryöstöä, tuumi Edevart kauhistuneena. August aikoo murtautua kirkkoon, mutta mitä hän sitten lapiolla…? Ääneen hän sanoi: Alanpa pelätä sinun aikovan murtautua kirkkoon.
Pöllö! tiuskaisi August vastaukseksi. Kirkko saa minusta nähden olla koreasti rauhassa.
Mutta mitä sinä sitten aiot? Sano, mies, kun kysyn.
August ärähti: Suu poikki! Minä tiedän, missä miehen hauta on, irroitan kauniisti turpeet ja asetan ne sitten takaisin paikoilleen.
Hautaanko sitten aiot tunkeutua?
Ihan niin. Hänellä on sormessaan minun sormukseni, se paksu kultasormus, josta maksoin kolme talaria. Muistan kyllä, kummassa kädessä se on, ja muistan sormenkin, niin ettei minun tarvitse etsiä eikä haparoida.
Edevartia puistatti. Kuule, August, hän kuiskasi, sen sinä jätät tekemättä.
Pidä suusi kiinni ja seiso tässä! sähähti August vastaukseksi ja oli samassa jo tiessään.
Yö oli pimeä. Edevart ei nähnyt pitkälle, mutta kuunteli sitä tarkemmin ja kuuli Augustin kaivavan maata. Muuten ei kuulunut rasahdustakaan. Edevart oli aluksi kovin levoton säpsähtäen joka kerta, kun luuli kuulevansa liikettä tieltä; olihan hän joka tapauksessa mukana syntisessä työssä, häpäisemässä haudan rauhaa! Mutta kun minuutit kasvoivat neljänneksiksi ja näistä karttui puolituntinen ja sitten kokonainen tunti, hän alkoi hengittää keveämmin, niin että jo uskalsi istahtaakin hetkiseksi veräjänposkeen. Pimeästä häämötti jotakin vieläkin mustempaa kuin muu maailma: Augustin kaivama multakasa. Vihdoin hän kuuli kuin maan alta valittavaa kitinää. Varmaankin naulat narisivat Augustin irrottaessa arkun kantta. Edevart oli samassa jännityksessään jaloillaan eikä tohtinut enää istuutua.
Toverukset eivät kumpikaan milloinkaan unohtaneet tätä yötä, eikä heille kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Mutta molemmat olivat täysin selvillä siitä, että he olivat silloin olleet jumalattomilla teillä. Augustkin, joka yritti purra luontonsa, näki pahoja unia ja heittelehti öisin vuoteellaan pitkät ajat perästäpäin. Ei kai ollut tottunut ryöstämään hautoja, niin että menetteli hätiköiden ja epävarmasti. Sen hän tiesi, että täytyy olla mahdollisimman varovainen, ei saa kolistella eikä lausua ääneen sanaakaan, sillä kirkon ikkunat olisivat helähtäneet, eikä saa ääneen kirotakaan, vaikka sattuisikin repäisemään kätensä arkun nauloihin. Hänen täytyi purra hammasta ja olla välittämättä toverin vastaväitteistä.
Ei sillä hyvä, että sai arkun kannen auki, yön pimeydessä täytyi vielä hakea oikea sormi, ja se oli inhottavin osa koko urakasta. Tuoreen ruumiin käden ja sormen August olisi silmiä puhkovassa pimeässäkin helposti löytänyt käsikopelolla, mutta tässä oli asia toinen. Arkussa oli vain luita ja vaaterääsyjä, ja kaiken muun hyvän lisäksi ruumis oli pitkällä matkalla kääntynyt arkussa. Mihin kummaan kädet olivat joutuneet? Hän alkoi etsiä ruumiin keskipaikkeilta. Ei mitään.
Tuota etsimistä ja kopeloimista tuntui kestävän kokonaisen iäisyyden. Edevart ei enää jaksanut odottaa, vaan lähti vartiopaikaltaan hautausmaalle. August oli raottanut arkun kantta vain toisesta päästä ja pistänyt lapion kiilaksi arkun ja kannen väliin pitääkseen sen auki. Hänen toinen kätensä haparoi arkun sisällystä.
Edevart kuiskasi hautaan: Kuule! Tule pois, August!
August oikaisihen ja sähähti raivoissaan hampaiden välistä: Pääsetkö pois siitä, pääsetkö matkaasi, tai vieköön sinut paholainen nahkoineen päivineen!
Saat mieluummin myydä minun sormukseni.
Vai myydä sinun sormuksesi! Hohoh, ei muuta mitään! Ja antaa haudankaivajan löytää minun sormukseni ja pitää sen, niinkö häh? Tuki suusi!
Edevartin täytyi palata takaisin, ja August ryhtyi taas arkkua kopeloimaan, Hän huomasi pian, ettei auttanut hapuilla umpimähkään, vaan täytyi aloittaa toisesta päästä ja tutkia koko ruumis tuuma tuumalta. Huh! Inhottavaa työtä! Mitä kaikkea hän saikaan sormiinsa! Enimmäkseen vaaterääsyä, usein luun, silloin tällöin napin, väliin taas jotakin kamalaa, tahmeaa, joka tarttui kuin sitku sormiin. Napit narrasivat useaan kertaan häntä uskomaan, että hän jo oli löytänyt etsimänsä, ne kun olivat pieniä ja pyöreitä kuin sormus. Ruumis oli arkussa täysissä pukimissa, niin että siinä oli sekä takin että housunnapit. Mutta August ei hellittänyt. Saatuaan vihdoin viimein sormuksen käsiinsä hän ei enää malttanut, vaan kuiskasi puoliääneen toverilleen: Jo löysin! Edevart kuuli hänen nyt sovittelevan kantta paikoilleen, naulat kitisivät ja narahtelivat taas.
Tietenkään August ei malttanut siinä enää tehdä tarkkaa työtä. Hän ei löytänyt vanhoja naulanreikiä eikä uskaltanut ruveta takomaan kantta kiinni, vaan painoi sen miten kuten paikoilleen ja liikutti sitä hiljalleen muutaman kerran edestakaisin, jotta naulat edes vähän upposivat puuhun. Sitten Edevart kuuli hänen syytävän mullan takaisin hautaan ja tallaavan aina väliin, jotta olisi mennyt tiukempaan.
Augustilla olikin miltei tärkein työ vielä jäljellä. Jäljet oli saatava hävitetyksi näkymättömiin. Edevart kuuli Augustin huolellisesti siivoavan ja siistivän haudan ympärystä. Lopuksi tämä vielä veti käsillään nurmikosta viimeiset mullanrippeet, sitten vasta asetti turpeet paikoilleen. Siihen hän pani paljon aikaa ja huolta, jottei turpeiden väliin olisi jäänyt pienintäkään rakoa.
Vihdoin viimein August palasi.
Koettelehan! hän kuiskasi.
Edevart koetteli kädellään. Siinä oli sormus.
Edevart virkkoi: Anna lapio ja kirves minulle!
He kävelivät äänettöminä kuin varjot samaa tietä takaisin läpi pappilan metsän. Rupesi satamaan.
Siitä tuli oikea syyssade, jota kesti kolme vuorokautta yhteen menoon. Augustista tämä sattui mainiosti, tämä oli oikein onnenpotkaus. Siunattu sade pitää varmasti ihmiset poissa hautausmaalta, huuhtoo avatun haudan turvepeitteestä viimeisetkin jäljet ja liottaa nurmikkoon varisseet ja tallautuneet multakokkareet, niin että kenenkään on mahdoton huomata mitään. Tämä siunattu sade saa yrityksen onnistumaan, tämä tuli kuin tilauksesta…
Ja sitten toverukset lähtivät taas kulkemaan säkki selässä perunannoston aikoihin lokakuussa, pimeimmän syksyn suussa. Augustia tuntui vetävän etelään päin. Edevartia alkoi epäilyttää, etteihän kaveri vain pyrkinyt takaisin Fosenlandetiin, missä oli iskenyt silmänsä toisen omaan. Edevartia ei koko asia liikuttanut vähääkään, kun August vain ei ampunut sen naisen miestä, niinkuin oli uhannut. Hän sanoi: Uskon sinun saavan piankin säkkisi tyhjäksi, niin että voit ostaa uutta ensimmäisestä kaupungista, joka sattuu tiellesi! August vastasi vain: Älä sinä minua sure!
Heidän tiensä erosivat. He eivät tavanneet toisiaan ennen kuin kesällä
Stokmarknesin markkinoilla.
Edevart purjehti nelihangallaan pohjoiseen Kvæ-vuonoon asti ennen kuin ryhtyi kaupantekoon. Hän toivoi hiljaisessa mielessään, että näillä seuduilla oli vielä rahaa kesällisen silliapajan ajoilta.
<tb>
Poldenin kaupan ja Gabrielsenin välillä syntyi kova kilpailu. Jommankumman olisi lopuksi pantava ovensa kiinni. Gabrielsenilla, olivat hyvänä turvana vaimon sukulaiset, jotka takasivat häntä, niin että näytti jo siltä, ettei Pauline jaksaisi pitää puoliaan. Mutta Pauline oli valpas ja varovainen, harkitsi aina, mitä ihmiset kunakin vuodenaikana eniten tarvitsivat, ja järjesti ostonsa sen mukaan. Oikein ajateltu, ettei hän ostanut paloöljyä kesää vasten, jolloin aurinko paistoi yölläkin, eikä tupakkaa talven tullen, jolloin kaikki miehet olivat Lofooteilla. Hän oli viisas ja harkitseva.
Joakim näki kaupan menestyvän hyvin, ja kun hän kerran oli päässyt sen makuun, häneen meni ylpeyden paholainen. Gabrielsen ei saa kehua voittaneensa! Joakim oli varovainen, ei koskaan ostanut enempää kuin minkä voi oitis maksaa. Heitä olikin sattunut kaksi hyvää yhteen. Pauline sisko toi tavaroiden tilauslistan, ja Joakim teki huoleti tilauksensa sen perusteella. Trondheimin kauppiaat saivat tehdä kummin halutti: jolleivät he suostuneet ostajan määräämiin hintoihin ja ehtoihin, kaupat saivat jäädä tekemättä.
Pauline siskosta olikin kehittynyt koko kauppanero. Hän ei ollut niin hyväntahtoinen; ihmiset eivät voineet suurestikaan luottaa hänen armeliaisuuteensa yrittäessään hädissään pyytää velaksi. Pauline ei ollut yhtä hyvänahkainen kuin Edevart tiskin takana seistessään. Edevart antoi kyllä, kun sikseen oli, mutta Pauline osasi katsoa omaa etuaan, punnitsi ja laski tarkkaan kaiken. Jos saatava oli liian kauan maksamatta, hän ilman muuta huomautti velalliselle asiasta. Muutamat ostajat tietenkin suuttuivat semmoisesta, jopa toiset uhkailivat, etteivät ikinä enää astu jalallaankaan hänen kauppaansa. No niin, jonkin aikaa he saattoivat pysyä poissa, mutta kyllä routa pian ajoi porsaat kotiin, mikäpä heille muukaan neuvoksi? Saattoivat kyllä käydä Gabrielsenin kaupassa, mutta tämä oli vielä paljon pahempi, haukkui vielä poldenilaiset pahanpäiväisiksi siitä hyvästä, kun nämä — syyttä suotta! — elättivät kauppaa omassa nurkkajuuressaan. Tahtoivat vain saada hänet kumoon, niin kauppias väitti, eikä hän tahtonut olla mokomien ihmisten kanssa missään tekemisissä, joilla ei milloinkaan ollut rahaa. Pysykööt vain poissa hänen kaupastaan, jos niin haluttaa, olkoot vain niin hyvät; kyllä hän vielä näyttää sille heidän vaivaiselle Poldenin nurkkakaupalleen, kummassa ennen on telki ovella — — —
Gabrielsen ei tahtonut mahtua nahkoihinsa, kun aika kului kulumistaan eikä poldenilaisten sisarusten kauppa vain ottanut mennäkseen nurin. Mutta oliko siinä sitten olevinaan järkeä, että haukkui ostajiaan tuolla tavoin, sitä vaille ettei ajanut ovesta pellolle? Siitä oli seurauksena, että Gabrielsenin kauppa alkoi käydä yhä huonommin. Tämä taas vaikutti itse mieheen; hän kävi niin välinpitämättömäksi, ettei viitsinyt enää käyttää kovaa kaulusta ja ajoi partansakin vain sunnuntaiksi. Mikäs kauppias se sellainen on! Mutta Pauline? Kuinkas hän? Hän oli käynyt niin hienoksi, että käytti kaulassaan valkoista pitsikaulusta, ja sormessa hänellä oli helmisormus. Joka sunnuntai hän kävi kirkossa, ja silloin oli aina rinnassa kultainen medaljonki, jonka oli joskus aikoinaan saanut isoltaveljeltä ja joka tietysti oli maksanut suuret rahat, kuinkas muuten! Eikähän Pauline olisi voinut käydä niin koreana, jollei hänellä olisi ollut siihen varaa. Kyllä noita lennätinlinjan tarkastusmiehen lapsia sentään oli vedellyt oikein helkkarinmoisesti, heillä oli valtaa ja rahaa. Ihmiset puhelivat sellaista, että näillä oli joka sunnuntai päivälliseksi lihaa!
Oli miten oli, Poldenin kauppa pysyi pystyssä, eikä kukaan voinut syyttää Paulinea sellaisesta, että hän olisi itkenyt säälistä, kun eukot kävivät kerjäämässä puolta naulaa kahvia velaksi. Niin hän ei kylläkään tehnyt, mutta oli kaikin puolin rehellinen ja kunnollinen ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän ei kitsastellut paria rusinaa, kun naapurin lapset pistäytyivät kaupassa, ja eikös hän vielä auttanut Martinus keulamiehen perhettä, vaikka olikin joutunut maksamaan loput heidän lehmänsä hinnasta, josta Edevart oli ollut takuussa?
Mutta nyt taisi itse riivaaja mennä Gabrielseniin, sillä hän halusi saada aikaan ratkaisun. Hän pani kaikki yhden kortin varaan ja osti tavaroita joukoittain, kasoittain, vieläpä mitä merkillisimpiä tavaroita, hienompaa jos korkeampaakin, ja raskaitakin tavaroita kuten tahkoja ja amerikkalaismallisia kaakeliuuneja. Niin, Gabrielsen saattoi kyllä ostaa, mutta täytyi hänen kai itsensäkin ymmärtää, ettei hän voinut saada kaikkia noita tavaroita kaupaksi. Tuo oli epätoivoista hommaa tuollainen, hänen piti saada näyttää mahtiaan. Hyvä. Ihmiset ryntäsivät hänen kauppaansa, hän kyni kylästä viimeisetkin killingit, ja Poldenin kauppa oli monta viikkoa tyhjänä. Entä väsyivätkö Pauline ja Joakim taisteluun ja pistivät teljen ovelleen? Ei sinnepäinkään. Mutta Gabrielsenilla kävi kauppa kuin siimaa, hänellä oli tavaroita, joita oman ja naapuripitäjien herrasväetkin ostivat, hänellä oli silkkiä ja samettia, oli naistenhattuja ja kellonvitjoja ja ostokenkiä ja mahdottoman kauniita pöytäliinoja, joissa oli ripsut ja tupsut, ja painettuja kuvia ja vaikka mitä. Mitäpä turhaa tilaamaan moisia tavaroita kaukaa kaupungeista, kun kerran Gabrielsenilta sai kaikkea? Kaiken hyvän lisäksi Gabrielsen oli saanut myös ruokatavaroita ja kaikkia mahdollisia herkkuja, juustoja ja hunajaa ja hedelmiä, joita ei kukaan hieno ihminen voinut olla ostamatta. Oli ainoastaan yksi oikea kauppias, ja se oli Gabrielsen.
Kului kappaleen matkaa talvea. Paulinesta alkoi olo käydä ikäväksi. Hänellä oli yhäkin valkoinen kaulus kaulassaan, mutta ei ollut ketään, kenelle sitä näyttää. Hänen ainoana työnään oli nyt puuhailu kodissa, kaupassa ei käynyt ristinsielua. Joakim toimitteli omia töitään, hoiteli perunoitaan ja ohriaan, sitten pui viljansa ja, kun se aika koitti, lähti Karoluksen venekunnassa Lofooteille. Pauline jäi yksin huolineen ja harmeineen. Kun ostajia ei käynyt, hän ei saanut rahaa, millä ostaa uusia tavaroita, niin että hänen kauppansa näytti sulkeutuvan itsestään.
Silloin tapahtui, että Edevart lähetti hänelle matkoiltaan rahakirjeen, ei kylläkään paljon, muutaman talarin vain, pari kymmenentalarin seteliä, mutta Pauline sai uutta rohkeutta. Voi sitä isoaveljeä! Nyt tahtoi tietenkin ensinnä maksaa paperinsa, jolla oli ottanut rahaa kaupasta; jäi vähän tähteeksikin, jonka Pauline sai käyttää miten halutti. Kyllä isoveli sentään oli mies; kun ryhtyi asiaan, niin aina siitä syntyi jotakin, sellainen hän oli! Epäilemättä Edevart itsekin olisi tarvinnut nuo rahat, ja Pauline oli varma siitä, että Joakim olisi raivostunut koko tarjouksesta ja kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan, mutta Pauline osti niillä uutta tavaraa. Kohta levisikin kylään huhu, että Poldenin kauppaan oli tullut tavaraa, tosin ei niin mahdottomasti kuin Gabrielsenille, mutta oikeita tarpeellisia, välttämättömiä tavaroita, joita ihmiset todella tarvitsivat, muutamia jauhosäkkejä, suurimoita, kahvia, amerikkalaista silavaa. Pauline kirjoitti Edevartille vastauskirjeen kiittäen rahoista ja vakuuttaen, että ne kyllä tulevat takaisin korkoineen. Ajat eivät tosin ole hyvät, Pauline kirjoitti vielä; ihmiset alkavat puhua, että eräälläkin kauppiaalla alkaa olla tiukat paikat, miten lopulta selviytyneekään. Kävi äskettäin täällä Poldenissa puhumassa minun kanssani, mutta enpä huoli siitä huudella. Tule nyt kotiin itse hoitamaan kauppaasi! Sinä olet poissa ja Joakim on poissa, etten voi kysyä neuvoa keneltäkään, vaan kaikki pitää tehdä oman tyhmän pääni mukaan… Ja sitten tapahtui — keskellä helmikuuta, pahimmalla lumikelillä ja kireimmillä pakkasilla — että Ytrepoldenin kirkkomiehet tiesivät kertoa Gabrielsenin kaupan oven olevan taas kiinni, jo toiseen kertaan. Kas, Gabrielsen oli imenyt vaimonsa sukulaisista kaiken, mitä irti sai, he eivät voineet mennä uusiin takauksiin, ja viimeiset ja pahimmat vekselit eräytyivät juuri maksettaviksi. Siinä lorun loppu.
Täytyy sanoa, että Gabrielsen oli selviytyäkseen pannut liikkeelle kaikkensa. Hän oli käynyt pappilassa, lääkärissä ja nimismiehessä pyytämässä nimiä, ei ollut säästänyt lukkari Johnseniakaan, jonka turhamaisuutta moinen pyyntö kyllä hiveli, mutta hänenkin täytyi sentään kieltäytyä niinkuin kaikki muut olivat kieltäytyneet. Loppujen lopuksi Gabrielsen oli tullut Paulinen luo tarjoten hänelle tavaroita polkuhinnalla, kun vain olisi saanut käteismaksun. Mitä ihmeen tavaroita? mietti Pauline mielessään. Niitäköhän se nyt tahkokiviään ja pyöreitä kaakeliuunejaan…? Mutta hän puheli kauppiaan kanssa tyynesti ja hillitysti eikä heti töykeästi hylännyt tämän tarjousta. Gabrielsen mainitsi suuria ja kalliita kapineita, jotka Pauline saisi sillä hinnalla, minkä itse suostui niistä maksamaan. Siihen minulla ei ole varaa, vastasi Pauline. Gabrielsen puhui välttämättömistä tarvetavaroista, elintarvikkeista. Niitä olen juuri itse hankkinut, virkkoi Pauline.
Ei, kauppoja ei syntynyt.
Talvi oli vielä ankarimmillaan ja ihmisillä tiukka aika, mutta sentään päivät pitenivät käyden samalla valoisammiksi. Ja sitten maaliskuussa Joakim tulla tupsahti kotiin Lofooteilta tuoden mukanaan — niin, tuoden todellakin mukanaan rahaa koko Poldenille. Mitä ihmettä? Ofotilainen oli maksanut kesäiset kalankuivausrahat, ja Joakimin piti jakaa ne työssä olleille sen mukaan, minkä verran kukin oli saamassa. Olipa se koko onnenpotkaus! Rahoja herahti lapsille ja aikuisille, melkein jokainen Poldenin tupa pääsi osalliseksi tuosta siunauksesta. Summat eivät kylläkään olleet suuria, mutta entiseen verraten koitti oikein loistava aika, kulta-aika; kauppa sai perimättömät saatavansa, niin että taas oli käyttövaroja. Ofotilainen maksoi vielä Edevartilta ottamansa vanhan lainankin.
Oliko ofotilainen ykskaks muuttunut näin rehelliseksi? Rehellinen mies hän oli aina ollut, hän oli kunnon mies, mutta hänen asiansa eivät olleet luistaneet hyvin. Poika, Nils, joka kävi laukkukauppaa, oli kai pannut hänen rahojaan menemään liiaksikin, tokko lienee ukolla ollut enää paljonkaan jäljellä. Mutta vanha laivuri käsitti, ettei hän voi seuraavana kesänä tulla kalalasteineen Poldeniin, ennen kuin edellisen vuoden asiat on selvitetty, hänen oli siis välttämättömyyden pakostakin oltava rehellinen. Mutta niin hyvään tarpeeseen hänen rahansa nyt poldenilaisille tulivat, että nämä melkein siunasivat laivuria siitä, että tämä oli viivyttänyt maksua, kunnes heidän hätänsä oli suurimmillaan.
Edevart tuli kotiin vasta kun kevät oli muuttumassa kesäksi ja kaikki taas vihantaa ja kaunista. Nelihanka oli ääriään myöten täynnä tavaraa, ja hänellä tuntui olevan rahaista rahaakin sen verran, että hyvin tuli toimeen. Ihme mies saamaan tavaraa kaupaksi! Hän oli ollut matkallaan kaukana Ruijassa asti, myynyt nordlandilaisille kalastajille, kveeneille, lappalaisille ja Norjan tilallisille, saanut kaupatuksi villatakkeja ja öljytamineita ihmisille, joiden ei ennen ollut pälkähtänyt päähänkään ostaa mitään.
Pauline oli iloissaan, toivoi näin saavansa venelastillisen tavaroita omaan kauppaansa. Niitä et voi saada, selitti Edevart, minä vien ne markkinoille.
Se tuuma oli siinnyt ja syntynyt Augustin aivoissa. Hänen täytyi aina saada yrittää jotakin uutta. August oli ilmoittanut Fosenlandetista käsin ostaneensa Knoffeilta tavaroita ja vuokranneensa jo Stokmarknesista myyntikojunkin. Kun August oli huononpuoleinen kynämies, hän oli tälläkin kertaa ilmoittanut aikeensa toverilleen sähkösanomalla neuvoen tätäkin tuomaan nelihangallaan mahdollisimman paljon tavaraa, jotta heidän markkinakojustaan saataisiin parempi kuin useimmista muista. Itse hän aikoi tulla vuorolaivassa kaikki laatikot ja nassakat ja tavaramytyt matkassaan.
August ilmeisesti hautoi mielessään oikein suuryritystä.
Päivänä muutamana Edevart sanoi veljelleen: Meidän olisi selvitettävä asiat, mutta ehkä saan vähän enemmän rahaa, jahka olen ensin ollut siellä markkinoilla.
Joakim oli oitis varuillaan: Mitkä ihmeen asiat?
No, kaikki viimesyksyiset tavarat.
Niistä minä olen jo saanut maksun.
Vai olet saanut maksun. Taisi tipahtaa suoraan taivaasta.
Olen kuin olenkin. Sinähän ostit ne navettatarpeet. Enkä ostanut.
Itsehän sinä ne ostit Lofootienosuudellasi.
Odotahan, niin saat kuulla! Pauline! huusi Joakim ovesta.
Senkin apina!
Silloin Joakimin sappi kiehahti, siitä olisi voinut syntyä oikein käsirysy, jos olisi ollut syrjäisiä kuulemassa. Mutta nyt istui vain isävanha tuvassa yrittäen päästä selville siitä, mistä pojat oikein riitelivät. Molemmat tuntuivat olevan oikeassa. Mitä ihmettä te nyt taas? hän kysäisi kummissaan.
Edevart: Tuo Joakim on taas ihan hulluna.
Ei hän minun mielestäni ole niinkään hupsu, tuumi isä. Kumpikin olette saaneet hyviä lahjoja, josta teidän sietää kiittää Jumalaa.
Pauline tuli. Hän mitteli katseillaan ensin toista, sitten toista kysyen lopuksi: Mitäs nyt?
Tuohan tuo Joakim — —
Eikö asia ole niin, keskeytti Joakim, että sain sinulta rahat navettatarpeisiin?
Niin on.
Suotta vain pidät hänen puoltaan! väitti Edevart puolestaan. Olette molemmat samassa juonessa.
Pauline: Mikä ihme siinä on, että aina pitää tulla riita ja rähäkkä, kun teidän on puhuttava asioistanne! Jollei kumpikaan tahdo huolia toisen rahoista, niin antakaa minulle. En minä niitä heitä hukkaan, kyllä minä osaan niitä käyttää.
Joakim mutisi itsekseen:… pöllö, kun luulee olevansa minulle velkaa tavaroista.
Niin olenkin.
Pauline: Mutta taivastentekijä, etkö sinä lähettänyt minulle rahoja pohjan puolesta?
Mitäpä tuosta tuonvertaisesta.
Oli siinä sen verran, mitä olit kauppaan velkaa, ja oikein moninkertaisesti.
Edevart raastoi hurjana tukkaansa: En ymmärrä teidän laskujanne.
Luulisin minäkin osaavani laskea kaksi lukua yhteen.
Mutta sitähän sinä et osaakaan! pisti Joakim väliin. Sinä lasket vain, mitä näet silmilläsi, mutta silloin lasku ei ole oikein.
Kuuletkos Pauline tuota poikaa!
Etkös sinä rakennuttanut kauppaa? kysäisi Joakim.
Edevart jäi seisomaan suu selällään. Isä sanoi nurkastaan: Edevartpa hyvinkin sen rakennutti.
Enkös minä saanut nuottaakin sinulta? jatkoi Joakim.
Toinnuttuaan ällistyksestään Edevart pihahti pilkallisesti: Nuottaako?
Kaikkia vielä. En minä mokomaa laitosta sanoisi nuotaksi enkä
miksikään… tehty miten lienee, ihan päin seiniä, ja vanha ja laho.
Knoff oli vähällä upottaa sen meren syvyyteen.
Onpahan kestänyt minun silliparveni.
Vai kestänyt sinun silliparvesi! Hyväkin onni! Makailet vuodesta toiseen tähyilemässä, näkyisikö missä sillinpyrstö vilahtavan, ja syöt eväspussisi tyhjäksi ja köyhdytät itsesi pilalle. Sitten satut saamaan silliparven apajaasi ja luulet nuotan olleen suureksikin siunaukseksi. Kaikkia vielä.
Joakim kivahti tulistuneena: Vai sinä — vai sinä tässä puhumaan toisille vetelehtimisestä vuodesta vuoteen? Missäs sinä silloin olit, kun muut häpesivät? Ikään kuin et itse olisi haihatellut maan äärestä toiseen asettumatta koskaan mihinkään oikein olemaan?
Edevartin ei auttanut jatkaa sitä latua. Hänen täytyi kääntää kelkkansa: Aina sinulla riittää sanomista siitä, etten minä muka tee muuta kuin kuljeksin maailmalla ja vetelehdin milloin missäkin, mutta pitäisikö sitten kaikkien maata iät kaiken täällä Poldenissa ja mädätä paikoilleen niinkuin sinä ja Ezra?
Vai Ezraa tähän — oletko ihan päästäsi pilalla! huudahti Joakim. Tiedätkös, Ezrasta paisuu vielä ajan oloon Poldenin suurimman talon isäntä? Sinä et tiedä sitä, mutta minä tiedän!
Niin, ehkä joskus aikoinaan, kun on ensin raatanut itsensä siinä suuressa talossaan niin loppuun, ettei enää pysty omin voimin liikkumaan omilla maillaan. Mitä — eikö hänen muka pitäisi tehdä työtä? Ja silloin ei Hoseastakaan ole enää mitään jäljellä, hänkin saa raataa kuin orja lehmiensä ja maansa kimpussa, intti Edevart itsepintaisesti. Oikein tekee pahaa häntä nähdä.
Pöllö! Etkö ole huomannut, kuinka iloisia ja tyytyväisiä molemmat ovat uudispaikallaan?
Edevartin mieleen muistui äkkiä jotakin, ja hän sanoa sutkautti: Niin, iloisia ja tyytyväisiä, kun eivät tiedä paremmasta mitään.
Mistä paremmasta muka? Heillä on kyllä kova työ, mutta he sopivat hyvin yhteen eivätkä toivokaan muuta.
Ja vaikka he raataisivat ja rehkisivät miten, niin kaikki menee kädestä kärsään. Siinä koko heidän palkkansa.
Eipä niinkään kaikki siinä. He aloittivat tyhjin käsin, mutta nyt heillä on koti ja kontu, heillä on maata ja kolme lehmää, ja pian heillä on hevonenkin.
Puhu pukille!
Sitä paitsi heillä on lepo ja rauha rinnassaan, mutta sitä ei ole sinulla. He käyvät illalla levolle ja nukkuvat rauhassa yönsä.
Niin kai tekevät, murahti Edevart.
Niin juuri tekevät, mutta et sinä, joka aina hulmuat maailmalla ja luulet olevasi enemmän kuin muut ihmiset. Olenhan itse kuullut, millaista sinun yöleposi on, heittelehdit ja peppuroit vuoteessa, ennen kuin saat unen päästä kiinni. Ja kun sitten vihdoin alat vedellä hirsiä, huudat kesken kaiken jotakin koskestasi ja Augustista ja Amerikasta ja Floridasta ja talostasi. Semmoista sinun yöleposi on. Enpä haluaisi vaihtaa!
Pitkä äänettömyys. Vanha isä sanoi: Edevartilla on paljon ajattelemista. Älä sinä moiti häntä, hänellä on kovin monta rautaa tulessa.
Hitto vieköön, virkkoi Edevart vihdoinkin, minä olen velkaa ne tavarat.
Ei sinua maksa kuunnella.
Edevart: Mutta nyt minä tahdon, että sinä otat koko kaupan omiin nimiisi ja hoidat sitä, miten itsestäsi parhaalta näyttää. Se on vain oikeus ja kohtuus.
Minäkö? Kaupan omiin nimiini? ihmetteli Joakim. Ehei, ei tullut mitään, minusta ei ole kauppiaaksi. Pauline on tähänkin asti hoitanut sen puolen. Minulla on liian paljon kaikkea muuta puuhaa, ensinnäkin on rakennettava navetta.
Isän mielestä kumpikin poika on tavallaan oikeassa, niin että hän nyt puuttuu puheeseen virkkaen: On se kerrassaan ihme, miten paljon Joakim saa maasta irti! Nyt hänen on rakennettava uusi navetta. Olisipa äitinne ollut näkemässä!
Edevart ei päässyt puuhun ei pitkään. Hän otti lompakon taskustaan ja sanoi laskien kaksikymmentäviisi talaria pöydälle: Kas tässä, ota nämä rahat kauppaan ensi aluksi; markkinoiden perästä saat lisää!
En ikinä! huudahti Pauline pelästyneenä. Anna olla!
Hän on pähkähullu! myönsi Joakimkin.
Edevart puri huultaan nyökäten itsekseen. Äkkiä hän keksi jotakin ja sanoa paukautti: No niin, sitten en ymmärrä muuta kuin että tahdotte päästä minusta eroon, jotta saatte pitää kaupan kahdestaan!
Nyt oli Joakimin vuoro jäädä suu auki. Pauline kohotti kätensä kohti taivasta päästäen ne samassa jälleen vaipumaan. Hän aivan mykistyi. Joakimkaan ei sanonut enää sanaakaan, vaan harppasi ovelle, avasi säpin ja työnsi ovea kerran toisensa perästä muistamatta, että se avautui sisäänpäin. Ja kuinka monet tuhannet kerrat hän sentään oli kulkenut samasta ovesta!
Joakimin mentyä Pauline sanoi: Ethän voi tarkoittaa mitä sanot!
Edevart huomasi menneensä liian pitkälle, niin että vastasi hiljaa: Ei, ei, niin on kuin sinä sanot. En enää oikein itsekään tiedä, mitä ajattelen.
Antakaa te Edevartin olla rauhassa, huudahti isä ääneen. Hänellä on niin paljon ajateltavaa.
Muuta ei tarvittu. Nuo isälliset sanat tunkivat suoraan sydämeen. Edevart vavahti, hänen jäykkyytensä suli siihen paikkaan. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.
Pauline sanoi, ennen kuin lähti tuvasta: Kuule, Edevart, ota pois rahasi! Ethän sinä voi lähteä markkinoille ilman rahaa.
<tb>
Ja tietystikin kaikki oli taas kohta hyvin. Kumpikaan puoli ei ollut tarkoittanut pahaa. Mutta siinä Joakim teki viisaasti — se oli oikein kuin taivaan antama vihjaus -, että sai lähdetyksi tuvasta ennen kuin oli lennättänyt tuolin tai jonkin muun sopivan esineen veljensä päähän.
Edevartin täytyi saada mies avuksi viemään venettä markkinoille. Hän oli joskus tuonnoisena talvena purjehtinut monet pahat matkat Norjan pohjoisrannikolla, mutta ei koskaan näin kovassa lastissa, ja Länsivuono, jonka poikki hänen nyt oli yritettävä, oli joka tapauksessa Länsivuono, siitä hänellä oli kyllä kokemusta. Hän pyysi mukaansa Karolusta, mutta Karolus ei aikonut lähteä koko markkinoille. Eipä silti, että kunnanvaltuuston puheenjohtajalla olisi noihin aikoihin ollut erikoisen paljon puuhaa kunnan asioiden hoidossa, mutta kirkkoherra oli vihjaissut sinnepäin, että hänen vaimonsa Ane Maria ehkä piakkoin pääsee pois vankilasta. Minulla on kerrottavana sinulle, Karolus, iloinen uutinen, niin kirkkoherra oli sanonut menneenä sunnuntaina, en voi sanoa vielä mitään varmaa, mutta joka tapauksessa koettavat saada vaimosi vapaaksi, jotta hän pääsee takaisin luoksesi! Todellakin niin iloinen uutinen, että se ihan salpasi hengityksen; Karolus vaipui syviin mietteisiin eikä koskenut ruokaan tultuaan kirkosta kotiin. Sen perästäkin oli ollut niuhasyöntinen ihan vain paljosta ajattelemisesta, ja kun Edevart pyysi häntä mukaan markkinamatkalle, hän pudisti päätään eikä luvannut lähteä. Mitäpä hän sinne rehkimään, nuo tuollaiset olivat perheettömien miesten hommia. Ota toveriksesi Teodor tai Ezra. Edevart huomautti, että perheellisiä miehiä nämäkin olivat; Karolus myönsi sen todeksi, mutta virkkoi samassa, ettei heillä ollut ristiä kannettavana! Edevart ei ymmärtänyt koko asiasta mitään.
Eikä hän tietystikään saanut Ezraakaan lähtemään mukaan. Edevart ei huolinut edes mainita Ezralle koko asiasta. Tällä oli parastaikaa senkin seitsemät kiireet, oli juuri uusi pieni sarka kuokittavana ennen kuin sai hevosen. Pohjattomasta suosta oli tullut hänelle pohjaton työn ja puuhan lähde.
Teodoria Edevart olisi kaikkein viimeiseksi halunnut mukaansa, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Tämä tuli itse tarjoutumaan veneeseen; hänen oli välttämättä päästävä markkinoille ostamaan yhtä ja toista. Teodor vetelehti kylällä tekemättä mitään, oli harmaan ja ruokkoamattoman näköinen mies. Jos nutusta lähti nappi, hän pisti puutikun tilalle, mutta jalkinevehkeet hänellä olivat hyvät, roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, ja hän kerskaili ummet ja lammet viimekesäisillä nuottaosuuksillaan, joilla hän ja muut miehet olivat pelastaneet Poldenin. Hän ei ruvennut turhia suremaan, vaikka toinen tasku oli tyhjä eikä toisessa ollut mitään, mutta kultasormus hänellä oli yhä sormessaan. Pään puolesta hän ei olisi ollut ollenkaan tielletulematon, oli vain niin saamaton ja veltto miehekseen.
Oli siinäkin aviopari! Teodor ja Ragna olivat kumpikin Poldenissa syntyneet ja kasvaneet. Kumpikin oli köyhää väkeä, kummatkin laiskoja, epärehellisiä ja köyhiä, mutta eivät suinkaan typeriä. Oliko heillä hidas ymmärrys ja sitäkin vähän? Ei lainkaan, he olivat aika sukkelia, nokkeliakin tavallaan; Ragna oli koulussa ollut ensimmäinen. He osasivat kyllä hiiviskellä kylällä ovelasti sieppaamassa yhtä ja toista, osasivatpa vielä taitavasti peittää jälkensäkin, ja siihen jo tarvitaan sekä ymmärrystä että kekseliäisyyttä. Heidän hökkelinsä oli kurjan näköinen, niin ettei sinne hevin pistänyt nenäänsä, ja kerran kahdessa vuodessa tuli lapsi lisää, mutta kuitenkaan ei näyttänyt siltä kuin heidän elämänsä olisi muuttunut sen kurjemmaksi. Hekin osasivat hymyillä ja laskea leikkiä, ja Ragnahan vasta hymyilikin kauniimmin kuin kukaan muu somasti kaartuvilla huulillaan. Ei heidän elämänsä ollut kehuttavaa, kaukana siitä, mutta hekään eivät tienneet kaivata parempaa, joten päivät saattoivat kyllä kulua tuottamatta ylivoimaisia ikävyyksiä ja suruja. Heidän elämänsä olisi voinut olla vielä paljon hullummallakin tolalla.
Kun oli päätetty, että Edevart lähtee markkinoille, niin eikös Ragnankin päähän pistänyt pyrkiä mukaan. Mutta mitä sinä otat päällesi? ihmetteli Teodor, et suinkaan voi tuollaisenakaan lähteä? Enpä kylläkään, myönsi Ragna, ja niin hänen täytyi luopua aikeesta. Mutta kumpikin he olivat yhtä kevytmielisiä, yhtä herkkiä noudattamaan päähänpistojaan. Vene ei kantanut enää yhtään henkeä lisää, ja miten lasten kävisi? Mutta hamekankaan tuon sinulle markkinoilta, lupaili Edevart. Kuinka hyvä sinä olet! ihasteli Ragna. Sitten voin taas näyttäytyä ihmisten joukossa ja käydä kirkossakin.
Ragna rukka! Hän oli sentään kovin kärsivällinen köyhyydessään. Hän olisi voinut käyttää kirkkovaatteita arkisin, jos vain olisi syntynyt niin varakkaaksi. Ja sen sijaan että nyt kaikki halveksivat häntä huonona ihmisenä, olisi kirkkoherralle ollut kunniaksi, jos sellainen ihminen olisi istunut kirkonpenkissä saarnaa kuuntelemassa.
Edevart ei voinut koskaan unohtaa, kuinka hän kerran lapsena oli auttanut Ragnaa etsimään lumesta kiiltävää nappia. Siinä oli kruunu, se oli kaunis ja kiiltävä nappi, tytölle oikein aarre. Yhä vieläkin tunsi Edevart mielensä liikuttuvan nähdessään Ragnan, hänen kävi tätä niin sääliksi. Ragnalla oli ihmeellisen sievät kädet, sillä tämähän oli sellainen epäkelpo, joka ei tehnyt niillä juuri mitään. Ja mitäpä hän olisi niillä erikoista tehnytkään? Kurjuus oli kerta kaikkiaan saanut hänet kynsiinsä, ja hän oli käynyt veltoksi nähdessään sen auttamattomasti vain kasvavan kasvamistaan. Teodor saattoi sanoa vaimolleen näinkin: Kun kerran kävit viime yönä Karoluksen perunakuopassa, niin olisit voinut yksin tein ottaa sen verran, että olisivat riittäneet koko viikoksi! Mihin Ragna saattoi vastata: Niinpä kyllä, kumpikin voisimme tehdä paremmin kaiken mitä teemme!