X
Joakim oli navetan laajennuspuuhissa. Siihen piti tulla kaksi pilttuuta lisää, mutta ei enempää, ei kolmea pilttuuta eikä tallia hevoselle. August havaitsi oitis hyväksi puuttua asiaan sekä ehdottaa omaa karsinaa kahdelle vasikalle, mutta sitäpä ei otettu kuuleviin korviinkaan. August ei siitä loukkaantunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta Joakim oli tehnyt sen mahdollisimman hävyttömällä tavalla ja kysynyt lopuksi, eikö siihen pitäisi tehdä oma koppinsa vielä kanarialinnuillekin. Augustin täytyi heti päästä mukaan auttamaan, hän oli saanut päähänsä, että kyllä pystyy siihen työhön, ei muistanut varoa haavaansakaan. Mutta häntä ei työhön huolittu, ja tällä kertaa se jo loukkasi häntä, varsinkin kun Joakim otti avukseen vieraan kirvesmiehen.
Mutta kun August ei voinut pysyä toimetonna, hän teki postilaatikon. Hän maalasi sen veripunaiseksi ja sai Joakimin piirustamaan siihen "Posti", ja sitten hän naulasi sen kaupan seinään ja oli miestä mielestään. Ihmiset ihmettelivät, mitä hän teki postilaatikolla, kun ei ollut postipysäkkiäkään, mutta August tuumi, että kun kerran Australiassa oli aina maakauppojen seinässä postilaatikko, niin miksi ei silloin täälläkin? Poldenilaiset saattoivat panna lofootien- ja rakkauskirjeensä tähän laatikkoon, niin saivat ne varmasti menemään kerran viikossa kirkkomiesten mukana. Ja sitä paitsi, August vielä vakuutteli, piankin olisi postipysäkki tarpeen täällä Poldenissa, sillä tämähän oli iso paikkakunta!
Niin, August osasi olla huima mies, sellainen hän oli ollut kaiken ikänsä. Ei edes rintaan osunut hengenvaarallinen puukonpistokaan ollut tehnyt häntä sen kesymmäksi. Mutta August oli kuitenkin kaikitenkin Poldenin ainoa August ja maapallonympäripurjehtija, hän oli sentään hyvä olemassa. Miksi seudun tyttölapset olivat todella hiukan häntä ajatelleet monta vuotta sitten hänen tullessaan ensimmäistä kertaa matkoiltaan, mutta eivät sitten enää? Hän ehkä ei pystynyt tarjoamaan kaikkein varminta toimeentuloa, mutta kukapa siihen pystyi koko niillä tienoin? Mutta asioiden ollessa nykyisillään he saattoivat huoleti kujeilla hänen kanssaan ja kertoa rakastaneensa häntä sekä haluavansa kuolla hänen haudallaan. Ja August oli aseetonna, vetäytyi kuoreensa ja hymyili vain.
Mutta sentään tämä mies oli hyvä olemassa. Hän sai kaikki liikkeelle, hänen läsnäolonsa tuntui jossakin. Hänen tähtensä oli milloin korkealla taivaalla, milloin painui aivan alas. Jos olisi saanut parkkilaiva Solegladin haaksirikossa menettämänsä tavarat, hän ehkä olisi pyörähdellyt Poldenin ja koko seutukunnan pääkukkona. Ei käynyt sillä tavalla, seuraavat vuodet eivät olleet suotuisia. Mutta laiskuus oli Augustista kaukana; vaikkei olisikaan saanut aikaan mitään, hän ei silti heittäytynyt toimettomaksi. Niinkuin nyt tämäkin postilaatikko, sehän loisti punaisena kuin tulenliekki. Se ei suinkaan pilannut kaupan seinää, päinvastoin teki sen vasta jonkinnäköiseksi. Myöhempään kesällä saattoi laatikon viereen ilmestyä tärkeitä nimismiehen tai kirkollisia kuulutuksia, vieläpä perintöasioiden päätöksiäkin, joissa oli otsikossa Norjan leijona. Postilaatikko osaltaan auttoi kauppaa muodostumaan julkiseksi paikaksi.
Pikku Pauline liikkui nyt ainoana "isäntänä" tiskin takana. Kaikki kävi hänen päänsä mukaan ja hänen käsiensä kautta, niin ostot ja myynnit kuin hinnat ja velaksianto. Hän vaurastui hiljalleen. Markkinoilta tullessaan Edevart luovutti hänelle sen vähän, mitä hänellä oli myymättömiä tavaroita jäljellä, sekä koko matkalla kertyneet rahat. Silloin kävi selville, että Joakim sai takaisin kaiken, mitä oli kauppaan uhrannut, vieläpä vähän enemmänkin, ja että Edevart jälleen oli kaupan ainoa omistaja. Voit pitää koko kaupan, sanoi Edevart sisarelleen, en minä rupea sitä maasta korjaamaan, jos heität sen jälkeeni! — Entä mitäs sinä itse aiot ruveta puuhaamaan? kysyi sisar.
Niin, mihin Edevart aikoi ryhtyä? Hän oli taas kuin lamauksissa, vetelehti päiväkaupalla laiskana ja velttona, ei huolinut leikata tukkaansakaan; meni maata iltasella, mutta nukahti vasta aamupuolella yötä. Mutta August! Saatuaan postilaatikon valmiiksi hän teki kaivoon vedennostovehkeet. Siitä oli suuri apu Paulinelle, jonka täytyi talvisin juottaa monta lehmää. Saatuaan sen työn valmiiksi August siirtyi muitta mutkitta navetansalvokselle, ja silloin oli vieras apumies moisessa pikkutyössä jo tarpeeton. August otti nyt johdon käsiinsä ja laajensi rakennuksen pohjapiirrosta omin päin. Joakim itsekin oli jo tullut huomaamaan tarvitsevansa karsinan vasikoille, mutta ei tahtonut mitenkään sitä myöntää, vaan oli olevinaan äkeissään ja tiuskaisi Augustille: Mitä helkkaria sinun päähäsi pälkähtääkään? — Pitää saada karsina kahdelle vasikalle, vastasi August. — Ihan turha koko karsina, ja nyt siinä olisi tilaa vaikka kuudelle vasikalle! — August vain murahti. Hän sai pitäneeksi päänsä, mutta Joakim lupaili kauheasti kostavansa, jahka navetta ensin olisi valmis.
Mutta sellainen August oli, aina puuhassa, aina eloisa, hurjapäinen ja hulluttelija, oikea mies.
Entä Edevart? Herra nähköön, kun ei vain hänen täytyisi loppujen lopuksi kerjätä Hosealta ja Ezralta, että saisi jäädä heidän luokseen syömään armonleipää elämänsä loppuun saakka. Mihin vain ryhtyi, siihen hän kyllä pystyi, mutta kun ei yrittänyt mitään. Se mitä hän kaipasi ja mistä hänelle olisi löytynyt apu, se ei ollut yhden päivän työllä saavutettavissa.
Hän sai Romeo Knoffilta kirjeen. Se oli hyvin ystävällisesti kirjoitettu, mutta sen sisällys oli vakava: Eikö Edevart myisi Doppenia hänelle, koska kerran ei itse asunut siellä eikä voinut kunnolla hoitaa sen viljelyksiä? Naapurilla, Karelilla, oli kaksi täysikasvuista poikaa, ja tämä aikoi ostaa Doppenin vanhemmalle heistä. Romeo suostuisi ottamaan takaisin melkeinpä käyttämättömät vuodevaatteet, jotka Edevartiita olivat jääneet maksamatta, ja muutenkin Romeo koettaisi katsoa hänen parastaan, jotta hän saisi tavaravelkansa suunnilleen kuitatuksi. Vene voisi mennä kaupassa mukana, koska se oli uudelle omistajalle välttämätön, mutta koskesta ei osannut vielä päättää mitään. Se saattoi vielä jäädä Edevartin haltuun. Jos Edevart niinkuin tuonnempana haluaisi sen myydä ja Romeo sen ostaa, voisi ajatella myllylaitoksen rakentamista siihen. Siinä tapauksessa Romeo ilomielin suostuisi ottamaan Edevartin sen hoitajaksi, niinkuin tämän toveri August oli vihjannut —
Kaunis ja maltillinen kirje, jossa oli lopuksi ystävälliset terveiset isältä ja Romeolta itseltään. Ihmeellistä, kuinka juurettomaksi Edevart tunsi itsensä! Tämä vieraan miehen vieraasta paikasta lähettämä kirje liikutti hänen mieltään kuin kotoinen viesti; se sai hänet unohtamaan siellä hukatut vuodet ja päivät ja taas kaipaamaan sinne takaisin. Hän kirjoitutti Joakimilla vastauksen, ettei hänellä ole mitään Doppenin myyntiä vastaan ja että hän kiittää Romeota hyväntahtoisuudesta.
Nyt siis Edevartilla ei enää ollut etelänpuolessa omaa taloa. Täällä hänellä oli kauppa, josta hän ei huolinut, siis hän oli yhtä koditon joka paikassa! Hän uskoi huolensa Augustille; tämä nyökäytti päätään sanoen: Lähdetään yhtä matkaa; meidän on kummankin päästävä täältä pois!
<tb>
Ja päivät kuluivat. Navetan lisärakennukseen saatiin katto päälle, nyt oli tehtävä pilttuut. Iltana muutamana Pauline sai houkutelluksi Joakimin lähtemään uistelemaan; täytyi saada kalaa, edes muutama kolja; se oli ihan välttämätöntä, kun oli niin monta miestä talon ruoassa. Tuo kaikki kuulosti kovin viattomalta, mutta oli sulaa koiruutta, sillä August ja Edevart uurastivat koko yön, niin että hiki valui virtanaan, navetan rakennuksella omin nokkinsa. Pauline pistäytyi hetkiseksi katsomaan miesten puuhia; mutta kun Joakimia saattoi kohtapuoleen odottaa kotiin, hän nousi lähteäkseen sanoen menevänsä tupaan, jottei olisi tiellä.
Joakimin tullessa kotiin aamunkoitteessa toverukset olivat saaneet urakkansa, suuren vasikkakarsinan, valmiiksi. He olivat lohkaisseet siitä sopivan tilan kahdelle vasikalle, mutta lopusta tehneet tallin, hevostallin! Eikä sillä vielä hyvä; pitihän talliin olla oma ovi, ja totisesti, olivat puhkaisseet uuden oviaukon navetan seinään!
Joakim jäi seisomaan suu auki, kuin paikalleen naulattuna. Mutta, Herra nähköön, eiköhän hän ollut sittenkin hiukan kuin vainunnut jotakin tällaista? Hän oli olevinaan niin ällistyksissään, että tuskin pysyi jaloillaan, mutta sai sentään sanoneeksi: Oletteko tulleet ihan pähkähulluiksi!
Syntipukit pysyivät vaiti. Minä kysyn: mitä te oikein ajattelette? Mitäkö me ajattelemme? August tuntui olevan valmis aloittamaan sanasodan.
Edevart kysyi: Onko siis muka jotakin hullusti? Ja sitten hän vieritti syyn niskoiltaan selittäen vain tehneensä niinkuin käskettiin.
August avasi jälleen suunsa, havaitsi viisaimmaksi puhella mielin kielin: Katsos, Joakim, minä ymmärsin lopuksi, että sinä olit oikeassa enkä minä, ja että vasikkakarsina oli liian iso. Silloin lohkaisimme siitä sopivan kokoisen osan kahdelle vasikalle — eikö sinustakin tämä ole tarpeeksi iso siihen? Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä ajattelet.
Joakim sinkautti Augustiin musertavan katseen: Jollei minulla olisi kalat kädessä, näyttäisin tuossa paikassa, mitä ajattelen.
Edevart puuttui puheeseen lempeästi ja avuliaana: Etkö voi laskea kaloja siksi aikaa kädestäsi maahan?
August kiirehti lisäämään: Silloin meille jäi liika suoja; siitä ei pääse puuhun ei pitkään; mutta tuossa se on, emme ole liikuttaneet sitä mihinkään!
Nyt näytti ihan siltä kuin Joakimilla olisi ollut täysi työ hillitessään kiivastumistaan, jottei ruvennut kiljumaan ja karjumaan keskellä yötä. Hän yritti irrottaa yhden koljan nipusta, mutta se kai todisti vain hänen neuvottomuuttaan. Samassa hän kysyi: Talliko tuo on, jonka olette tehneet?
Niin, hevostalli, siltä se ainakin näyttää.
Mille ihmeen hevoselle?
Nyt Edevart otti jälleen puheenvuoron: Mitä ihmettä! Näinkö asia onkin! Ja minä kun luulin, että kaikki oli sovittu ja puhuttu valmiiksi teidän välillänne! Jos olisin tiennyt, ettei tähän pitänyt tallia rakentaa, en toki olisi puuttunut pikkusormellanikaan koko hommaan!
Nyt Joakim oli vihdoin viimein saanut irrotetuksi koljan nipusta ja vetäisi Edevartia päin naamaa raa'alla kalalla. Sen nähdessään August väistyi vähän syrjemmäksi ennättääkseen, jos niin tarvittaisiin, ottaa jalat alleen. Edevart syljeskeli ja kuivaili naamaansa.
Joakim kääntyi nyt Augustiin päin tullen hitaasti kohti: Huomispäivänä revin maahan koko tallinne. En tahdo joutua ihmisten hampaisiin; miehellä on talli, mutta ei hevosta!
Niin, kyllä sinun on saatava hevonen, myönsi August.
Mistä, jos saan kysyä?
Nyt Joakim oli tullut niin likelle, että August siirtihen hiukan edemmäs, ennen kuin vastasi: Tuo Edevart ei ottanut uskoakseen, että sinä tulisit ilman hevosta toimeen talossa, jossa on viisi lehmää.
Minäkö en muka uskonut? huudahti Edevart kuin puusta pudonneena.
Vai ei Edevart uskonut! Vai olisi hänen vielä pitänyt uskoa! jahkaili
Joakim kiukustuneena. Eikä minulla ole viittä lehmää, vaan kolme.
Niin, ja yksi lehmä Hosean navetassa.
Mistä sinä sen tiedät?
Siis neljä, vastasi August.
Siis neljä, siis neljä! matki Joakim raivoissaan. Mutta viittä siitä ei tule ainakaan, ei vaikka pakahtuisi.
Sitten yksi uusi ensi vuonna, silloin niitä on viisi, sanoi Edevart siirtyen samalla varovasti kauemmas. Senkö vietävää sinä siinä visertelet uusista lehmistä? Edevart virkkoi ikään kuin torjuen: Ka, Pauline itse kertoi. Ja onhan sinulla viisi pilttuutakin.
Joakim seisoi hetken äänetönnä. Paulineko? hän sitten äännähti. Mitä ihmettä Pauline tietää koko asiasta? Ahaa, hänkin on teidän kanssanne samassa juonessa; olipa hyvä, että sain sen tietää. Onko mokomaa kuultu! Mutta eivätpä nämä koljat joutuneetkaan Paulinen pataan, siitä saa olla huoleti! Vien nämä heti pois ja annan oikeille kunnon ihmisille! Niin sanoen Joakim lähti navetasta ja piti sen varansa, että tuli sivuuttaneeksi Augustin siksi läheltä, että yletti sipaista tätäkin koljalla vasten naamaa.
Silloin kaikkien kolmen täytyi jo nauraa, vaikka Joakimin nauru tuntuikin hieman väkinäiseltä. Hän harppaili pitkin askelin Martinus vainajan tuvalle ja ripusti kalat ovenkääkään riippumaan…
Tietystikään ei tallin purkamisesta tullut mitään. Joakimin täytyi malttaa mielensä ja odottaa, kunnes sai hevosen. Hänen täytyi sietää yhtä jos toistakin Augustilta, joka aina oli kaiken koiruuden alku ja juuri. Niinpä Joakimin oli mahdoton estää Augustia kyhäämästä muutamana kesäisenä yönä somaa kanakoppia, jossa oli orret ja kaikki, tallin viereen, mutta niin, että kanat pääsivät vapaasti talliin ja navettaan elukoiden pilttuisiin. Tästä hullutuksesta Pauline emäntä sanoi hänelle salaa sulimmat kiitokset luvaten korvaavansa sen jotenkin, mutta Joakimin vaatiessa selitystä August vastata töksäytti: Ka, onko sitten sanottu kirjoissa tai kansissa, ettei kanoja saa olla kenelläkään muilla kuin Gabrielsenilla?
August oli lakkaamatta menossa niinä päivinä, jotka vielä viipyi Poldenissa. Hän kävi kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen puheilla vaatien postilaatikolleen postipysäkkiä. Niin, August ei enää aikonut sietää nykyistä olotilaa. Laatikko oli ollut seinässä muutamia viikkoja, mutta yhtään ainoaa kirjettä ei siihen ollut vielä tullut, mihin oli syynä ainoastaan postipysäkin puute. Miten Joakimkaan saattoi enää tulla toimeen? Joakimille tuli sanomalehti, eikä hän voinut saada sitä muuten kuin käymällä sen joka sunnuntai jalan syten kirkolta hakemassa. Hitto sellaiseen urakkaan ryhtyköön! Asia täytyi ottaa käsiteltäväksi kunnanvaltuustossa. Joakim piti pöytäkirjaa, ja hän oli luvannut sommitella sen kaiken parhaimpaan muotoon: Polden oli laaja paikkakunta, ympäristöseutujenkin liikenne kävi sen kautta. Kirkkoherra, nimismies ja muut, jotka kirjoittivat monen monet kirjeet vuodessa, korottakoot äänensä ja vaatikoot postipysäkkiä! Puheenjohtajan, Karoluksen, täytyi ensimmäisenä olla asiassa mukana, hän kun tuon tuostakin kirjoitteli amtmannille ja hallitukselle Poldenin asioista. Entä kauppa sitten, toiminimi Edevart Andreassen, Pauline, joka lähetteli kirjeitä ja suuria rahasummia tavarantoimittajilleen läpi vuoden! Ei siinä enää muu auta, toimitti August; kyllä meidän on saatava tänne Poldeniin oma postipysäkki!
Niin. Ei Karolus väittänyt vastaankaan; kyllähän se oli oikein ja kohtuullista, hän ottaa asian käsiteltäväksi ensimmäisessä valtuuston kokouksessa. Karolus tuumi: Ja kiitos vain sinulle, kun tulit ajatelleeksi asiaa; minulle voi tulla tärkeitä kirjeitä lähetettäväksi minä päivänä tahansa, ja nyt joudun kanniskelemaan niitä taskussa, että vääntyvät koirankorville ja likaantuvat, ennen kuin saan ne matkaan. Kyllä asia on pantava vireille, minusta se on ihan kiireellinen…
Mutta voi puheenjohtaja Karolus parkaa! Varmastikin hän aikoi tehdä voitavansa, ja hyväntahtoinen ja valmis hän oli auttamaan, mutta ruudinkeksijä hän ei ollut koskaan ollut. Ja nyt hän vielä oli ollut syvissä ajatuksissa ja mietiskelyissä, niin että jo nykyisissäkin asioissaan hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi tietämistä. Oli pidettävä huoli talosta, heinänteko oli ovella, eikä ollut odotettavissa muuta apua kuin Teodor, jolla oli kohju ja joka muutenkin oli sellainen puolikuntoinen. Nyt vielä Ane Maria tulee kotiin, Karolus oli saanut siitä varman ilmoituksen, ja miekkonen pohti ja tuumi loppumattomiin ja pikkuseikkoja myöten, miten hänen on tehtävä, kun vaimo tulee kotiin. Mutta postipysäkki — se oli varmasti saatava!
Saahan nähdä, kun tulen takaisin! sanoi August.
Aiotko matkaan?
Aionpa niinkin.
Vai niin. Ja minnepäin?
No, aluksi olen aikonut pistäytyä Intiassa ja Etelä-Amerikassa. Siellä minulla on yhdessä jos toisessakin paikassa omaisuutta, jota pitää käydä katsastamassa.
Intiassa ja Etelä-Amerikassa! toisti Karolus ihmeissään. Sitten sinua ei saakaan nähdä Poldenissa pitkiin aikoihin.
Eipä kylläkään. Mutta kun kirjoitan kirjeen tai lähetän rautaisen arkun tai jotakin sentapaista, pistän osoitteeksi Polden Post-Office! Niin että laittakaakin pysäkkinne siihen mennessä valmiiksi!
<tb>
August lähtee matkaan. Hän ei saa Edevartia mukaansa, mutta ei Edevart silti aio asettua Poldeniinkaan. Hyvä halu olisi kyllä lähteä hänelläkin, maankiertäjällä, eikä Polden merkitse hänelle enempää kuin mikä muu paikka tahansa, mutta eipä viitsi toista kertaa kerjätä Paulinelta matkarahoja, ei ikinä! Ja nyt juuri hän on auttanut Augustin matkaan.
Augustin matka pitää Bergeniin, missä hän ottaa pestin suurille merille lähtevään laivaan. Pauline on varustanut hänet runsaasti vaatetavaroilla, Ezra ja Hosea olivat kumpikin hyvästelemässä, vanha isä piteli hänen kättään omassaan ja toivotti Jumalan siunausta matkalle, ja sekä Joakim että Edevart tulevat soutamaan häntä laivaan.
Edevart puhuu — isoveli ja toveri, joka on irtaantunut melkein kaikesta maan päällä: Mutta näytäkin nyt, että todella otat pestin etkä mene hupsuttelemaan mitään muuta!
August ei vastaa siihen mitään, mutta sanoo: Harmittaa, ettei tullut rakennetuksi sikolättiäkin yksin tein!
Siihen taas ei Joakim vastaa halkaistua sanaa.
Heidän saapuessaan perille laiva jo on näkyvissä vuonolla. August saa vielä kaikessa kiireessä viedyksi Edevartin syrjään ja sanotuksi tälle: Se, mitä minä silloin markkinoilla sinä yönä puhuin sinulle, että meitä muka oli neljä miestä ja että otimme siitä neekeritytöstä hengen, se oli pelkkää lorua.
Mitäpä se muutakaan…
Niin, sillä kuinkas sinä voisit ajatellakaan semmoista? Neljä miestä — en ole koskaan kuullut mokomaa, olimmehan sentään ihmisiä! Äläkä sinä hiisku siitä sanaakaan!
Ole huoleti.
Ja kiitoksia vain siitäkin, ettet lähtenyt hakemaan pappia. Et huoline puhua siitäkään.
En puhu.
Sillä katsos, asia on, niinkuin olen kertonut, että semmoisesta ruvetaan miestä joka paikassa hylkimään ja karttamaan. Tiedän yhdenkin kaverin, jolle kävi niin; sai lähdön joka laivasta, ja kaikissa satamissa häntä hylittiin ja karteltiin, kukaan ei tahtonut lähteä matkaan hänen kanssaan.
Suotta minua varottelet.
Veneisiin! kuului samassa huuto laivasta.
Veljekset soutivat takaisin kotiin. He puhelivat miehestä, jonka olivat juuri saattaneet laivaan, ja Joakim tuumi: Minusta on niin kummallista, mutta — eiköhän hän ollut tavallaan kuin tänne lähetetty?
Mitä sinä tarkoitat?
Ei Joakim itsekään osannut selittää sitä sen paremmin. Mutta viimeisten kahdentoista vuoden aikana ei Poldenin elämää ja olemista voinut ajatella ilman Augustia; hyvä ja paha, edistys ja kehitys, ylellisyys, irstailut ja epävarmuus — kaikki tuntui juontavan juurensa hänestä. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensi kerran sukeltautui esiin tuntemattomuuden hämärästä, tuo maailmanympäripurjehtija aivan kuin tartutti joka sielun niin kylässä kuin naapuristossakin. Hän sai aikaan paljon hyvää, sanoi Edevart, ja Joakim, nuori nulikka, joka oikein tilasi sanomalehteä, oli samaa mieltä. Mutta eiköhän hän vain tavallaan ollut ase voimakkaamman kädessä?
Veljekset soutivat tiukoin, voimakkain vedoin. He olivat saaneet laivasta tavaroita kauppaan, niin että nelihanka oli tukevassa lastissa, mutta ilma oli kaunis. Kun Edevart souti alahangoilla, Joakim näki ainoastaan hänen selkänsä, joten hän puhui vapaammin kuin jos isoveli olisi istunut kasvot häneen päin. Edevartia hiukan ihmetytti Joakimin tavaton puheliaisuus. Tämän äänessäkin oli jotakin outoa, ihmeen veljellistä. Tai jollei juuri veljellistä, niin kuitenkin siinä oli tavallista lempeämpi sävy.
Hän on senluonteinen mies, jatkoi Joakim mietiskelyään, että ikään kuin sai meidät kaikki muuttumaan. Niin, hän kohotti meitä ylös ja veti taas alas. Mahtaneeko sinusta tuntua samalta?
Voipa hyvinkin olla niin, myönsi Edevart.
Omasta kohdastani puhuen: minä kyllä olisin tullut toimeen ilman hevostakin.
Eikö mitä, et olisi tullut, vastasi Edevart.
Vai niin luulet?
Veljekset soutivat ja ajattelivat, soutivat ja ajattelivat.
Uudispaikkalaisille hän teki tavattoman avun, virkkoi Edevart.
Niin, eikö tosiaankin! huudahti Joakim. Mutta jotakin merkillistä siinä kuitenkin on; emme ole saaneet lepoa emmekä rauhaa. Hän oli täällä vieras ja toi kaikkea vierasta ja outoa meidänkin elämäämme. Ihmiset ovat nyt täällä pohjan puolessa ruvenneet elättämään vasikoita ja syöttämään niitä jonkin aikaa, sitten myyvät ne teuraselukoiksi sisämaahan. Saavat siitä hyvät rahat.
Onko se sitten paha?
Ehkä ei, virkkoi Joakim.
Ja onko sekin Augustin syytä?
Eiköhän vain liene, toinen kuten toinenkin, kaikki tyynni. Täällä oli ennen perin rauhallista. Isä on ollut köyhä kaiken aikansa; se ei haitannut, hän alistui siihen nöyrästi, ei valittanut, eikä äitikään. Muistatko, että kun äidille annettiin jotakin, hänellä ei ollut varaa sitä käyttää. Ja muistatko, että kun kannettiin hänelle avuksi sangollinen vettä, hän sanoi meidän totuttavan hänet laiskaksi. Ja äidillä oli kuitenkin heikko terveys.
Edevart muisti sen kyllä.
Minusta siinä vasikkahommassa on sentään jotakin pahaa, oikein sikamaista! tuumi Joakim. Ensin niitä hoitelee ja hyvittelee, niin että ne oikein tutustuvat, ja sitten taluttaa ne sisämaan herkkusuiden syötäväksi! Miten oli ennen? Hoideltiin elukoita ja oikein pidettiin niistä, eikä koskaan lehmää myyty, jollei tiedetty, että se joutui hyvään paikkaan, Tuntui ihan siltä kuin olisi lähetetty lapsi pois kotoa. Mutta nyt me emme ole enää sellaisia; olemme muuttuneet.
Edevart ei huomaa, mihin pikkuveli oikein pyrkii, mutta vastaa kuitenkin: Totta puhut, olemme muuttuneet.
Pitkän aikaa vaiti oltuaan Joakim virkkaa taas: Hän oli orpo, isätön ja äiditön, eikä hänellä ollut kotia. Tullessaan takaisin luoksemme hän oli vieras ja muukalainen.
Edevart alkaa aavistella pikkuveljen tähtäävän puheillaan johonkin ja pääsee siitä täysin selville tämän äkkiä kysäistessä: Mitäs arvelet, Edevart, mitenkähän meidän olisi käynyt, jollei olisi ollut kotia ja vanhempia? Silloin meidän ei olisi käynyt sen paremmin kuin Augustin! Tähdäten vieläkin suoremmin Edevartin arkaan kohtaan hän sanoo: En usko, että kenellekään on hyväksi joutua kodittomaksi ja harhailla paikasta toiseen. Jokaisen pitää pysyä siellä, minne hän kuuluu.
Edevart ei halua vetää suutaan hymyyn. Hän suhtautuu asiaan vakavasti, ajattelee sitä ja virkkaa sitten: Mikäli asia ei ole niinkin, että meidän on pyrittävä eteenpäin — ja koeteltava, mihin parhaiten kuulumme?
Joakim: Emmekö siis kuulu siihen paikkaan, mihin meidät on asetettu? Sillä muuten meitä ei kai siihen asetettaisi. Niinkuin nyt Augustkin: lapsena hän oli ensin yhdessä paikassa, kuten tiedät, mutta sitten niillä ihmisillä ei ollut enää varaa häntä pitää luonaan, ja sitten hän joutui toiseen paikkaan, jossa oli sekä enemmän ruokaa että paremmat vaatteet. Mutta kolmen viikon päästä poika jo karkasi takaisin entiseen asuntopaikkaansa. Olethan itse kuullut hänen kertovan siitä. Ja muistatko, miten hän sanoi, ettei hänellä koko elämänsä aikana ole ollut niin raskasta surua kuin silloin, kun hänen täytyi uudelleen lähteä pois ensimmäisestä, kovin köyhästä olinpaikastaan?
Edevart muisti senkin.
Joakim: Koetellako, minne parhaiten kuulumme? — Niin, hän ainakin on sitä saanut koetella! Kuulummeko parhaiten sinne, jossa saamme runsaamman ruoan, paremmat vaatteet ja enemmän rahaa? Silloin eivät isä ja äiti olisi koko ikäänsä eläneet tyytyväisinä ja kiitollisina täällä Poldenissa, ei, silloin he eivät olisi eläneet paljon onnellisempina kuin sekä August että — että muut, jotka kiertelevät paikasta toiseen tuntematta missään olevansa kotona. Mitäs siitä ajattelet?
En ajattele sitä enkä tätä, mutisi Edevart.
Nyt täällä pohjan puolessa on koko joukko väkeä, jotka eivät tahdo enää pysyä kotona, vaan ovat ruvenneet säästämään matkarahoja, siksi he syöttävät vasikoitaan ja myyvät silloin tällöin lehmänkin. He ovat kuunnelleet Augustin loruja, heidän pitää päästä Amerikkaan.
Niin, moni on ajatellut lähteä sinne, sanoi Edevart.
Joakim: Et suinkaan sinä liene sitä ajatellut?
Edevart: Ajatellut sinne tai ajatellut tänne — ei siitä kuitenkaan mitään tule.
Hyvä! Vehnäpellot ja runsaat taskurahat, niitä August aina hoki, mutta hän ei ollutkaan oikeita meikäläisiä. Hän oli vain ollut täällä, siksi Herra on antanut hänen vapaasti temmeltää ja piehtaroida. Ei ihminen tule siitä sen onnellisemmaksi, vaikka pääsisikin vähän lihavammille päiville.
Edevart käännähti soututeljollaan ja sanoi katsoen veljeään suoraan silmiin: Sitten en minäkään enää ymmärrä, miksi sinulla pitää olla neljä lehmää, kun isä ja äiti tyytyivät kahteen.
Hm, tuumi Joakim. Ei, kyllä sinä sen ymmärrät! Ensiksikin, isä ja äiti, se oli vain kaksi henkeä, mutta meitä sisaruksia on neljä, ja me tarvitsemme enemmän kuin kaksi. Ja sitä paitsi meidän tulee pitää arvossa omaa maatamme, Norjan maata, jolloin pääsemme ostamasta niin paljon ruokaa ulkomailta, mistä hyvästä taas saamme niskaan verot ja kaikki rasitukset. Mutta sekään ei ole tärkeintä, vaan tärkeintä on, että säästymme August pojan kohtalosta, etteivät juuremme irtaudu täältä omasta laihasta kamarasta ja ettei niitä istuteta lihavampaan maahan — jolloin kuitenkin kaipaamme takaisin entiselle paikallemme. Olen lukenut, etteivät voima eikä lihavuus aina auta — niin, etteivät ne milloinkaan yksin auta!
Sinähän luet ja tutkit kaikki maailman asiat; auttaako se sitten?
Aina se jotakin auttaa. Minä lannoitan peltojani merilevällä, sen olen oppinut lukemalla. Entä voima ja lihavuus? En tiedä, oletko nähnyt niitä viittä pientä haapaa, jotka kasvavat kaalamon kohdalla? Et varmaankaan ole niitä nähnyt, kun et ole viime aikoina liikkunut missään. Mutta siellä on viisi pientä haapaa. Neljä on oikein hyötyisää ja lehtevää, mutta viides on kuin kitukasvuinen, siinä on pienemmät lehdetkin. Se kävi säälikseni, niin että päätin auttaa sitä hiukan. Vein kerran sunnuntaina vanhalla ämpärillä lehmänlantaa sen juurelle, irrotin varovasti turpeen sen juurelta ja lannoitin yltympäri, sitten asetin turpeen takaisin paikoilleen ja kastelin hyvästi. Se oli viime syksynä. Nyt tänä kesänä — tiedätkös mitä? Siinä pienessä haapapuussa on aivan kuin syyhy, koko runko on lumivalkoisen, suurimoiden kaltaisen karkean jauhon peitossa, ja lehdet kurjat ja surkean pienet entiseen verraten. Katsos, sen juuret olivat joutuneet vieraaseen aineeseen, siksi puu ei viihtynyt.
Mutta eihän se viihtynyt ennenkään?
Kyllä se sentään viihtyi omissa oloissaan. Se oli vain pienempikasvuinen. Kaikki eivät voi olla samankokoisia.
<tb>
Kesän kuluessa ja heinänteon alkaessa Edevart auttoi vuoroin Joakimia, vuoroin Ezraa, jotka kumpikin tarvitsivat apua. Hän ei säästänyt itseään, vaan raatoi miehen tavalla, ja alkoi jo näyttää siltä, että hän asettuu vakituisesti asumaan Poldeniin. Hän ei enää ollut olevinaan enemmän kuin muut, laivuri, muka, tai kauppias, vaan kuin kaikki toisetkin ja tuntui olevan tyytyväinenkin siihen, ettei ollut enempää kuin muut. Kauppaan hän ei astunut jalallaankaan, mutta kierteli mielellään metsissä ja vainioilla. Oli tainnut ottaa pikkuveljen sanat onkeensa. Pistäytyipä kaalamollakin ja näki siellä tämän mainitsemat viisi haapaa.
Siten elämä sujui Poldenissa tasaista, rauhallista jokapäiväistä latuaan, ja samanlaista se oli koko pitäjässäkin. Kukaan ei juuri ollut toistaan kummempi. Ensimmäinen kai oli sentään Karolus, joka asui yksin talossaan ja oli kasvattanut itselleen ihravatsan alkua. Sitä paitsi talo oli hänen omansa kaikkineen päivineen, eikä hän ollut kenellekään velassa. Jos kylässä olisi ollut oikea lääkäri, olisi tämä varmasti ollut ensimmäinen, sillä lääkärinhän täytyy olla opissa seitsemän vuotta, ennen kuin on saanut päntätyksi päähänsä kaikki noitatemppunsa; ei postinhoitajan, lukkarin eikä urkurinkaan tarvitse lukea niin kauan. Ei, omaa lääkäriä ei ollut, tämä oli yhteinen naapuripitäjän kanssa ja asui vakituisesti siellä. Mutta tultiinhan silläkin tavalla toimeen, kaikki kävi miten kuten. Sisämaalaiset ostivat vasikoita pohjanpuolelaisilta, lukkari Johnsen poltteli nysäänsä joka sunnuntai kirkkoon kävellessään ja kirkkoherra itse haki etelään — aina etelään. Miksi ei kaikki kävisi?
Elokuussa kalliokala oli Poldenissa kuivaa, ofotilainen maksoi palkat, killingit pääsivät taaskin kiertämään. Vanha laivuriparka! Hän oli saanut ostetuksi vain kolmeneljänneslastia kyetäkseen maksamaan kalankuivaajille. Se oli surullisinta kaikesta.
Mutta Teodor ja Ragna olivat yhtä kevytmielisiä ja välinpitämättömiä kuin ennenkin. Teodor oli kunnanvaltuuston puheenjohtajalla Karoluksella heinämiehenä, teki, mitä työtä osasi, eikä ollutkaan hullumpi työmies. Jollei Karolus olisi huolinut hänestä, niin kai sitten joku muu. Teodor ei surrut semmoisia. Hän oli muuten koko sukkela hiustenleikkaaja, ja kaikki ihmiset hakivat häntä siihen työhön sunnuntaisin jumalanpalveluksen päätyttyä. Hän sai siitä monet kupit kahvia ja vähän ruoanpuoltakin. Kun tuo harmaankalpea, nälkiintynyt raukka komeillen käveli roimasaappaissaan ja taskussa kello, joka ei käynyt, hän oli tosiaan kuin mikäkin hädän ja puutteen sekä ylellisyyden huoleton sekoitus.
Ragna, pikku Ragna, hänen vaimonsa, saattoi tosin yhdessä jos toisessakin kohden hiukan halveksia miestään, se oli kyllä totta, mutta se ei johtanut kiukunpurkauksiin eikä torailuun. Ragna oli osapuilleen tyytyväinen; nyt hän oli saanut Edevartilta uuden hamekankaan ja ommellut itse puvun valmiiksi, niin että saattoi taas käydä kirkolla. Se oli jo jotakin; muuten hänellä oli joka toinen vuosi uusi lapsi, sitten hän taas nousi jalkeille ja oli sama Ragna kuin ennenkin. Teodor oli kertonut markkinoilla sattuneesta seikkailusta, jolloin Ragna sylkäisi sanoen: Hyi tuommoista miestä! Paksu lompakko on melkein kuin kädessä, mutta eipäs saa kotiin tuon vertaa! Mihin Teodor saattoi vastata: Niin, kumpikin voisimme tehdä yhtä ja toista paremmin kuin teemme!
Nyt sattui pari odottamatonta tapausta.
Joakim istuu sunnuntaina iltapäivällä lukemassa kirkolta noutamaansa sanomalehteä. Papst on kuollut, hän virkkaa. Mitä? Onko Papst kuollut? huudahtaa Edevart. Luehan se paikka ääneen!
Kuolintapauksesta oli pitkänpuoleinen kirjoitus, joka kävi melkeinpä kaipaavassa sävyssä. Vanha kellojuutalainen oli ollut kautta koko rannikon hyvin tunnettu suuruus, eikä häneltä varmaankaan jäänyt ainoaakaan todellista vihamiestä. Olihan hän paljon kansaa huiputtanut, se oli kyllä totta; hän saattoi aika lailla vetää nenästä tuulihattuja, jotka tulivat hänen luokseen nimitellen häntä Moosekseksi ja ollen olevinaan kellontuntijoita; hän myi myös paljon kelvottoman huonoja kelloja, jotka kävivät päivän, pari ja seisahtivat sitten. Mutta Papst ei ollut niin yksipuolinen kuin näytti, hänessä saattoi huijarin rinnalla olla muutakin. Karmsundissa hän esimerkiksi oli muutamakseen antanut ihan ilmaiseksi kalliin hopeakellon pojalle, jota tuskin oli sitä ennen nähnytkään, ja kun kaikki sitä kovin ihmettelijät, Papst selitti, että poika oli kunnollisten ihmisten lapsia ja että tällä oli hyvä sydän. Myös pohjan puolessa ihmiset tiesivät mainita Papstista samantapaisia piirteitä. Mistä se johtui? Monesti hän petkutti ihmisiä, petkutti oikein hävyttömästi, mutta sitten joskus, odottamatta, osasi olla kuin toinen mies. Miellyttävät, rehelliset kasvot saattoivat äkkiä liikuttaa hänen mieltään, niin ettei hän ollenkaan välittänyt omasta voitostaan. Varsinkin nuorukaisia pyöri aina hänen ympärillään; hän tiesi, miten suuri arvo liivien päällä killuvilla kellonperillä oli nuorella iällä, ja useatkin kerrat Papst oli antanut luottoa pojille, jotka eivät saaneet irti kelloa. Nyt ei tuota kunnianarvoista patriarkkaa siis ollut enää nähtävissä rannikon markkinoilla, hän kuoli Trondheimissa kuun puolivälissä. Hänellä lienee ollut koko lailla omaisuutta, ja tiedettiin hänen kutsuttaneen tunnetun asianajajan sairasvuoteensa ääreen hyvän aikaa ennen kuolemaansa…
Sitten tapahtui, että Pauline tuli kerran illalla tupaan ja sanoi: Postilaatikossa on kirje. Satuin muutoin vain vilkaisemaan siihen, ja silloin näin sen. Se on sinulle! Ja Pauline ojensi kirjeen Joakimille.
Voi Herran terttu sentään, millainen pieni rypytetty tyttölapsen kirje se olikaan! Varmaan se oli ollut laatikossa yön ja päivän. Joakim lehahti polttavan punaiseksi sen saadessaan ja lähti oitis ulos. Aamulla hän oli poissa.
On varmaan lähtenyt pohjan puoleen, tuumi Pauline. Siellä on tyttölapsi, jonka mieli on palanut Amerikkaan, mutta nyt kai on luopunut tuumastaan. Niistä pohjanpuolelaisista monen monet havittelevat Amerikkaan ja säästävät rahoja matkalippuun. Saapa nähdä, saako Joakim matkatuumat lähtemään tyttönsä päästä?
Ei hätää mitään. Joakim lauloi ja hyräili tullessaan takaisin kotiin.
Poika näytti päässeen toiveittensa perille…
Mutta kun oli vielä kulunut vähän aikaa, tapahtui sitten kerran odottamattominta kaikesta. Edevart sai postista ison rahakirjeen. Kirje oli trondheimilaiselta asianajajalta, ja siinä oli neljäsataa kruunua, sillä nykyisinhän oli alettu laskea rahat kruunuina ja äyreinä. Siis vanhaa rehellistä rahaa sata talaria, jotka tulla tupsahtivat odottamatta ja äkkiarvaamatta, Papstilta.
Papstilta!
Niin, niin! Joitakin aikoja sitten Edevart olisi siunannut taivasta noista rahoista ja tehnyt niillä matkan Amerikkaan. Silloin hän olisi niitä kipeästi kaivannut, mutta nyt hän suhtautui asiaan tyynemmin eikä juuri sillä hetkellä tiennyt, mihin niitä käyttää. No niin, hän aikoi asettua nauttimaan Poldeniin viisaan lepoa elääkseen siellä ja kerran kuollakseenkin siellä, mitäpä muutakaan!
Mitä hyvää sinä olet Papstille tehnyt? ihmetteli Joakim.
Edevart pudisti päätään vastatessaan: Samaa voisin kysyä sinulta.
He lukivat asianajajan kirjeen. Sitä oli kaksi kokonaista riviä, joissa ilmoitettiin lyhyesti ja asiallisesti:
Kellokauppias Papstin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti lähetetään Teille oheisena neljäsataa kruunua lahjaksi. Pyydetään lähettämään kuitti.
Joakim kirjoitti kiitoskirjeen.
<tb>
Ezra tuli muutamana sunnuntaina kyselemään Edevartia. Tämä ei ollut kotosalla, oli kai kuljeksimassa jossakin metsissä, missä usein harhaili omia aikojaan. Ezra oli ollut kirkolla ja tuonut sieltä Joakimin sanomalehden, mutta hänellä oli mukanaan myös Edevartille kirje, oikein Amerikankirje. He katselivat kirjettä; siinä oli keltainen, nahkeasta paperista tehty kuori. Osoite oli kirjoitettu ohuella, hätäisellä käsialalla, ja kirjeessä oli monta postileimaa.
Huudettiin paikalle Pauline.
Pistetäänkö tuleen? kysyi Joakim.
Toiset katsoivat häneen. Pauline pelästyi ja kuiskasi: Ei! Ei! Emme voi niin tehdä.
Entäs mitäs sinä Ezra, ajattelet?
En osaa sanoa, tuumi Ezra.
Siis tuleen!
Pauline väitti yhä vastaan: Ei! Emme voi niin tehdä.
Joakim sanoi: Mutta minä kyllä voin!
Hän sieppasi kirjeen käteensä ja lähti. Mutta Pauline juoksi hänen jälkeensä ja pysäytti veljensä: Mitäs olisit sanonut, jos minä olisin polttanut sen kirjeen, jonka löysin postilaatikosta?
Joakim mietti hetkisen, pisti sitten sukkelaan kirjeen sisarensa käteen sanoen: No niin, tee niinkuin tahdot.
Pauline olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä Edevartin kasvot tämän tavaillessa kirjettä, mutta isoveli sulkeutui omaan huoneeseensa ja pysytteli siellä kauan näkymättömissä. Hänen tullessaan iltapäiväkahville ei hänestä voinut huomata mitään erikoista, olipahan vain harvapuheinen ja hajamielinen. Sitten lähti taas metsiin kävelemään.
Sillä hetkellä ei ehditty ajatella Edevartia eikä kirjettä sen enempää, sillä Karolus tuli tavallista levottomampana kertomaan olleensa kirkolla ja saaneensa vihdoinkin varmoja tietoja Ane Mariasta. Tämä oli nyt kotimatkalla, tulisi ensimmäisessä vuorolaivassa. Karolus oli neuvoton. Tämä oli vakava asia, ja nyt hän toivoi saavansa oikean kätensä, Joakimin, mukaansa lähtiessään vaimoaan vastaan laiva-asemalle.
Joakim ei tahtonut kieltäytyä. Ylihuomenna siis. Otetaan Edevartin nelihanka.
Mutta onhan minulla vene itsellänikin, huomautti Karolus. Eikö lasketa mieluumminkin minun kahdeksanhankaani talaasta vesille ja lähdetä sillä? Miksi suotta sellaiseen urakkaan?
En osaa sanoa. Ehkä hänellä on paljonkin matkatavaroita.
Se kävi yli Joakimin ymmärryksen. Hän meni äänettömäksi.
Karolus tuumi, että hänen vaimonsa on mukavampi istua kahdeksanhangassa. Ei, miesparka itse oli tullut hupsuksi, oli liiaksi hautonut mielessään vaimonsa kotiintuloa, siksi oli käynyt noin avuttomaksi ja neuvottomaksi.
Otetaan vain nelihanka, tuumi Joakim. Miehet lähtivät soutamaan tiistaiaamuna, ja Karolus oli yhä vielä levoton, mutta nelihanka tuntui sentään olevan aika iso vene sekin. Poldenilainen nainen, Ane Maria, laskeutui siihen reippaasti ja välinpitämättömän näköisenä vaatemytty kainalossa. Hän tervehti kumpaakin kädestä pitäen, ja Karolus hymyili liikuttuneena ja hämillään ja pyysi häntä istumaan peräteljolle. Sitten lähdettiin soutamaan kotiin.
Oli tuo Ane Maria sentään peijakkaan eukko! Tuskin oli lainkaan muuttunut koko aikana, eikö liene vielä ollut sama pukukin kuin vankilaan lähtiessään. Kaunis hän oli ja vakava. Kun Karolus yhä istui tuppisuuna eikä saanut sanotuksi sanaakaan, kysäisi Joakim puheen aluksi: Millainen ilma oli nyt pohjan puolessa?
Kaunis ilma siellä oli, vastasi Ane Maria. Niin, sinäkö se olet,
Edevart?
Ei tämä ole Edevart, oikaisi Karolus. Tämä on Joakim.
Joakimko? ihmetteli Ane Maria. Onko sinusta venähtänyt tuollainen iso mies? Niin, niin, aika kuluu.
Oli siinä naisihmistä kerrakseen! Ei itkenyt eikä nauranut, vaan oli aivan kuin ennen lähtöäänkin. Varmaan hänellä oli ollut perillä hyvät olot. Oletpa tainnut vähän lihoa! hän sanoi nyt miehelleen.
Minähän olen kohta kuin syöttösika! liioitteli Karolus muka alakuloisena, vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että oli ihravatsan alkua kuten muillakin pomomiehillä.
Ane Maria kyseli Poldenin kuulumisia. Miesten oli vähän vaikea vastata, kun heidän täytyi aina laskea päässään, montako vuotta hän oli ollut poissa. Täällä kuivataan nyt kalliokalaa joka vuosi, he kertoivat ensiksikin. Sen tiedän, keskeytti Ane Maria. Sitten on muutamia mennyt naimisiin ja muutamia kuollut — siitäkin oli yksi ja toinen tapaus sattunut ennen hänen lähtöään. Martinus keulamies oli kuollut, Teodor ja Ragna olivat naimisissa. Ja Gabrielsen teki toisen kerran vararikon, mutta Poldeniin olemme saaneet kaupan. Ane Maria innostui: Et suinkaan sinä, Karolus, pidä kauppaa? — En, en minä, vaan Edevart ja Pauiine. — Ajatella! Pikku Pauline, joka oli niin pieni! — Niin, aikaa oli kulunut. Niin, virkkoi Karolus sitten kuin virkistyen, nyt Poldeniin puuhataan postipysäkkiä, sen asian minä ajan päätökseen kunnanvaltuustossa. Eikö meillä voi olla postipysäkki yhtä hyvin kuin sisämaalaisillakin? Ane Mariaa ei se tuntunut huvittavan. Joakim puuttui vuorostaan puheeseen: Ja Augustkin lähti taas. — Mikä ihmeen August? Ahaa, niin tosiaan —
Ane Maria sai selon yhdestä jos toisestakin seikasta, niin että oli pian selvillä Poldenin asioista. Hitonmoinen nainen, kun tuli niin reippaana ja ollenkaan ujostelematta kotiin, vaikka tulikin vankilasta. Ane Mariassa oli aina ollut jotakin yliolkaista ja mistään piittaamatonta. Hän kyllä valtaisi vanhan paikkansa jälleen. Karolus oli joka tapauksessa hyvillään, kun hänen vaimonsa tullessaan ei itkenyt eikä oitis kavahtanut hänen kaulaansa ja pitänyt suurta elämää. Olisi hänellä sentään voinut olla — ihmisten vuoksi — vähän enemmän matkatavaroita, kun kerran tuli niin pitkältä matkalta.
Edevart kävi yhä umpimielisemmäksi. Oli jo syytä pelätä, että hän ehkä joskus lähtee matkoihinsa. Hän pistäytyi uudispaikalla tervehtimässä Hoseaa ja kiikutteli tämän pikku tyttöä käsivarsillaan ja antoi tälle kymmenen kruunun setelin, jolla äidin piti ostaa jotakin lapselle. Hosea löi kahta kämmentään, mutta Edevart huomautti, että siinä oli vain kymmenen kruunua tätä uudenmallista pikkurahaa, niin että siitä tuli ainoastaan kaksi ja puoli talaria. Niin, niin, sinä olet aina ollut niin antelias ja runsaskätinen meitä kaikkia kohtaan, sanoi Hosea. Niistä sanoista Edevart, hupsu, oli kai tullut niin liikuttuneeksi, että oli lähtenyt tiehensä samoilta jalkojensa sijoilta sanomatta edes hyvästiäkään.
Joakim ja Pauline neuvottelevat. He puhuvat kuiskaillen, mutta pelkäävät kuitenkin, että heidän puheensa voitaisiin kuulla.
Ei, kyllä meidän olisi pitänyt polttaa se kirje, sanoo Joakim.
Niin olisi pitänyt, myöntää nyt Paulinekin. Sillä se ei ollut Edevartille ainakaan hyväksi. Ei totisesti ollut. Kunpa saataisiin pidätetyksi häntä sen aikaa, että pahin ehtisi mennä ohi!
Minä olen ajatellut, virkkaa Pauline — tuo viisas, nokkela Pauline — että ehkä saisin lainatuksi hänen rahansa joksikin aikaa. Sepä olisi jotakin!
Voisin pyytää niitä sanomalla syyksi, että täytyy ostaa jouluvarastoja.
Niin. Juuri niin! Siinä oli pelastus! Sillä ei kai Edevart kieltäytyisi lainaamasta, ei hän muutenkaan juuri koskaan kieltänyt… Ja Joakim tunsi sydämensä niin kevenevän, että oikein nauratti. Tämä oli varmasti paras keino, mitä he voivat keksiä. Ja samaan hengenvetoon hän selitti: Hänen itsensä täytyy pikipäin pistäytyä pohjan puolessa, jo ensi yönä, asia on erittäin tärkeä ja kiireellinen… nuottakunnan asioita ja vähän muutakin. Aamulla varhain hän on kotona taas.
Mutta aamulla Edevart olikin poissa! Lienee kuullut, että Pauline aikoi lainata hänen matkarahansa, tai oli muuten sen vaistonnut. Kun ei kotiin tullessaan tavannut veljeään, Joakim juoksi suoraa päätä venetalaille. Nelihanka oli poissa.
Niin, niin. Edevartin tapana oli lähteä sillä tavoin, heittämättä hyvästiä kenellekään.
Surullinen päivä. He saivat käsiinsä Ezran ja ilmoittivat asian vanhalle isälle. He olivat surullisia kuin hautajaisissa. Hosea itki ääneen. Mutta entäpä jos Edevart olikin lähtenyt soutamaan jonnekin asioilleen ja palaisi kohta takaisin?
Häntä ei kuulunut takaisin tulevaksi — ei pitkiin aikoihin.