KORPI
Vien takkini kauppiaalle tai Mattilaan. Minun täytyy saada maitoa.
LIISA levottomana.
Ei Vilho, sinä et saa tehdä sitä… sinä palellut ehdottomasti kun ei ole minkäänlaista päällystakkia. Nytkin tuntuu pakkanen yhä kiihtyvän.
KORPI käskevästi, alkaen riisua takkiaan.
Tuo pian. Minä tahdon.
LIISA lähtee kyökkiin; palaa hetken kiiluttua, tuoden rikkinäisen puseron. Korpi pukee sen ylleen ja alkaa väristä vilusta; Liisa katselee tuskallisesti kun hän käärii takkinsa sanomalehden puolikkaaseen ja aikoo lähteä.
LIISA pidättäen nyyhkytystään.
Voi herra jumala tätä kurjuutta!
KORPI lohduttaen.
Älä nyt Liisa, kyllä tästä vielä selviydytään. Minä tulen heti.
(Lähtee.)
LIISA menee ikkunan ääreen ja koittaa sulattaa sormellaan reikää jäähän; mutisee itsekseen.
Herra jumala, kun se on paksua… Pimeähän siellä jo tulee eikä vieläkään näy…
(Tarttuu yhtäkkiä kaulaansa, voihkaisten kuin tukehtumaisillaan.)
Herra, taivaallinen isä — armahda tämä kerta! Suojele, pelasta lapseni!
Miksi, miksi en kieltänyt, estänyt häntä, sanonut mitä ajattelin…
(Vääntelee käsiään kalvavan levottomuuden vallassa.)
KAARLO tulee sisään hengittäen nopeasti kuin juoksun jälkeen. Hän on kovasti laihtunut ja hänen kalvenneille kasvoilleen on ilmestynyt kova, kärsivä ilme.
Hyvää iltaa! Miten te täällä enää tarkenette?
LIISA
Kyllä se huonoa tahtoo olla — kun ne lapsiraukat ovat vielä sairaita.
Aune tulee päivä päivältä huonommaksi.
KAARLO
Sepä ikävää. Mihin Korpi meni sellaista kyytiä? Kun ei ehtinyt edes vastata…
LIISA vältellen.
Hän meni vain vähän asialle. Missä sinä olet noin hengästynyt?
KAARLO koettaa sanoa leikillisesti.
Juoksin hiukan — lämpimikseni, sillä ulkona tuntuu hieman vilpoiselta.
Näyttää ihankuin ilmojen haltijakin olisi herrain puolella.
LIISA liikutettuna.
Niin, juuri sitä minä olen ajatellut! Kun kaikki on meitä vastaan, kaikki epäonnistuu. Ehkä tämä lakko sittenkin on jumalan tahtoa vastaan?
KAARLO katkerasti.
Oletteko siis sitä mieltä, että jumala tahtoisi teidän pienet lapsenne kärsimään yhtämittaa nälkää, värisemään risoissaan — jotta patruuna saisi entistä suuremman voiton? Että jumala tahtoisi viedä leivän pienten lastenne suusta — patruunan hyväksi?
LIISA neuvottomana.
En minä oikein ymmärrä, mutta kun jumala kerran on luonut köyhiä ja rikkaita, niin kai se sitten hänen tahtonsa on, että meidän täytyy kärsiä. Ja koska sanassakin sanotaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta ilman hänen tahtoaan…
KAARLO hymähtää katkerasti.
Kyllä minä sentään mieluummin ajattelen, ettei jumalaa ole lainkaan, kuin uskoisin, että hän nytkin tahtoisi pienokaisten kuolevan nälkään.
LIISA
Mutta jos se kaikki olisikin jumalaa vastaan, niin…
(Vaikenee neuvottomana.)
KAARLO purevasti.
Vaikka olisitte varma, että jumala tässä on patruunan kassakaapin puolella, niin onhan ihmislapsen elämä ainakin yhtä tärkeä kuin varpusenkin. Te tiedätte, miten monta pienokaista täällä viime viikollakin kuoli ihan ruuan puutteeseen — siis nälkään. — (Värisevällä äänellä.) — Te ette tiedä, mitä tunsin tullessani eilen kirkkomaalle. Ne pienet kirstut olivat siellä jonossa odottamassa vuoroaan, ja jokaisen vierellä seisoi isä ja äiti, muutamien vielä vanhemmat siskotkin saattajina. Monet äidit itkivät hiljaa, katkerasti ja isät tuijottivat synkästi maahan hampaat yhteen kiristettyinä; jotkut katsoivat pikku kirstua, niinkuin näkisivät kannen lävitse rakkaat, kuihtuneet kasvot, eivätkä he näyttäneet huomaavan, miten heidän laihtuneet ruumiinsa värisivät vilusta. Eräs nuori äiti korjaili yhtämittaa vapisevin käsin pientä katajaseppeltä aivankuin peläten sen putoavan, tai tahtoisi siten vielä kerran kosketella, hyväillä pikku palleroistaan… Kun ajattelee, että he olisivat kuolleet jumalan tahdosta, vain sentähden että patruuna saisi satatuhatta markkaa enemmän voittoa, niin sitä ei voi uskoa. Vai uskotteko te? Ajatelkaa itse, että kaikkivoipa, kaikkitietävä, oikeuden ja rakkauden jumala tekisi niin omille lapsilleen?
LIISA tukkien korviaan.
Ei, ei, minä en tahdo ajatella — minä tulen hulluksi! Älä puhu enää!
KAARLO surunvoittoisesti.
Kyllä minä vaikenen. Missä on Anni?
LIISA vavahtaen.
Anni… Anniko?
KAARLO
Anni!
LIISA
En tiedä, tuota… Hän meni kai…
KAARLO hitaasti.
Niin, sanokaa mihin hän meni?
LIISA änkyttäen.
Hän — meni tuota, Väänäselle jauhoja pyytämään. Ja minä…
KAARLO
Vai niin — sinne minunkin pitäisi mennä! Menemme Kallen kanssa asemalle.
LIISA hätäytyen.
Älä Kaarlo… miksi sinä sinne? Katsos Kaarlo, tuota…
(Vaikenee neuvottomana.)
KAARLO hitaasti, läpitunkevasti.
Mitä te tarkoitatte? Miksi te pelästyitte? — Miksette tietänyt heti, että Anni on Väänäsellä? Kuulkaa — mitä tämä merkitsee oikein?
LIISA
Asia on niinkuin sanoin, minä vain…
(Keskeytyy, sillä sisään astuu Halonen. Hän on vielä laihempi kuin ennen ja hänen kasvoillaan kuvastuu kalvava huoli ja levottomuus.)
HALONEN pettyneenä.
Hyvää iltaa! Eikö Ville olekaan kotona?
LIISA
Iltaa! Kyllä hänen pitäisi heti tulla. Käykää istumaan. — (Lähtee.)
HALONEN epäröiden.
Kai minun sentään täytyy mennä. Olisi ollut vähän asiaa. Vaikka taidat sinäkin Kaarlo sen asian tietää…
KAARLO
Niin, puhukaa vaan, Halonen.
HALONEN arasti.
Minä tulin vähän sitä varten, että jos sitä avustusrahaa yhtään olisi saapunut. Sillä tuota, meillä ei ole enää mitään… eilen jo loppui…
KAARLO synkästi.
Ei, entistä ei enää ole yhtään — eikä mistään ole tullut penniäkään lisää…
(Äänettömyys.)
HALONEN kuin puolustautuen, alakuloisesti.
En minä muuten olisi tullut, mutta senjälkeen kun patruuna kielsi kauppiaan antamasta lakkolaisille mitään velaksi, niin ei auta mikään.
KAARLO levottomana.
Kyllä se sellaista on… Jääkää nyt tänne — pian tulee toisiakin — pitäisi vähän neuvotella. Minä menen vähän ulos… (Lähtee.)
Esirippu alas — pieni väliaika.
<tb>
HALONEN istuu yksin samalla paikalla kuin esiripun laskiessakin nojaten päätään käsiinsä; huokaa raskaasti silloin tällöin ja aivankuin vastaukseksi kuuluu ulkoa pakkasen äkeä paukahdus.
KORPI tulee sisään synkän ja masentuneen näköisenä, ja istahtaa makuuvaateläjälle; muutaman hetken kuluttua lausuu katkerasti.
Turha matka… Mitäpäs siitä, jos yksi työläisen lapsi kuolee nälkään…
LIISA on tullut heti jälessä.
Voi Vilho parka —.älä sentään noin sano.
KORPI synkästi.
Se on totuus — eihän heistä kukaan välitä. Siellä on naapurinkin pikku poika juuri äsken kuollut.
LIISA hätkähtäen.
Kuollut? Mistä tiedät?