KORPI
Kaarlo, älä huoli lähteä… Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot — mutta ei nyt mistään puita saa. Kai huomenna jostakin… Emil olisi tänään saanut mennä jostakin kauempaa hakemaan.
KAARLO äkkiä, havahtuen.
Eikö Emil ole vielä käynyt kotona…?
KORPI katsoen tutkivasti Kaarloa.
Ei - entä sitten? Mitä, missä hän on…? Tiedätkö jotain hänestä, tai minkätähden muutuit?
KAARLO istuutuu, koettaen puhua tyynesti.
Ei se mitään, en minä mitään… En ymmärrä, minkälainen olen tänään — suutun ja pelästyn ihan turhista…
KORPI lähenee ja lausuu ääntään hiljentäen.
Kaarlo, sano nyt heti, mitä tiedät Emilistä!
KAARLO
En minä mitään erityistä, mutta kun hän jutteli jotakin, että pitäisi ajaa ne rikkurit pois, niin…
KORPI nousee, levottomasti.
Minun täytyy lähteä hakemaan se kotiin!
KAARLO rauhoittaen.
Älkää suotta vaivatko itseänne. Minä kielsin jyrkästi, ettei hän saa ryhtyä mihinkään… Eikä hän yksin mitään… hän oli vain kiihoittunut.
KORPI mutisten.
Sepä se on… hän oli kokouksessakin ihan kummallinen… Varsinkin silloin, kun oli puhe rikkureista ja pettureista.
KAARLO äkkiä kiihtyen.
Mutta minä en olisi uskonut, että niitä oli niin paljo; tuollaisia kurjia rankkoja — pettureita! Kuinka se on mahdollista…?
KORPI huokaisten.
Se on tietämättömyys joka sitä tekee — ja nälkä.
(Äänettömyys.)
ANNI tulee sisään, tuoden huonolla tarjottimella porsliinikannun ja kaksi paria kahvikuppeja; ilmoittaa alakuloisesti.
Tässä olisi kuumaa vettä… Hörppikää nyt edes sitä — kun täälläkin on niin kylmä.
(Menee.)