KORPI
Tule nyt sitten ryyppäämään tätä — et ainakaan humalaan tule. — (Katsahtaa häneen tutkivasti ja lisää huolestuen.) — Mutta sinä näytät ihan sairaalta, Kaarlo. Kyllä sinä olet vilustunut liikaa…
KAARLO keskeyttää, tekeytyen huolettomaksi.
Ei se mitään tee… ei mitään.
(Juovat.)
KORPI äänettömyyden jälkeen.
Kunhan nyt olisi edes pieni pala leipää… Mutta lämmittää se näinkin.
KAARLO ikäänkuin muuta ajatellen
Lämmittää se.
KORPI itsekseen, levottomasti.
Mutta missä se poika nyt viipyy…?
Kyökistä kuuluu kiihtynyt
NAISEN ÄÄNI
Missä Korpi on? Onko hän kotona?
KORPI kuiskaa hermostuen.
Kuka se on? Mitä minusta…?
ANNIN ÄÄNI
Kyllä isä kotona on. Tulkaa väin kamarin puolelle.
Ovi avautuu ja Annin seurassa astuu sisään ja seisahtuu ovelle
ERÄS VAIMO. Hänen laihat kasvonsa ovat kalpeat kuin palttina ja hän läähättää raskaasti; huomaa kahvikupit ja huudahtaa mielenliikutuksesta ja vihasta vapisevalla äänellä.
Vai niin! Jaha! Onko nyt hyvä ollaksenne? Oletteko tyytyväisiä…?
KORPI hermostuneesti.
Tyytyväisiä? Mistä niin?
VAIMO nopeasti ja tuskallisesti.
Lakosta! Tiedättekö jo, tiedättekö te, mitä olette saaneet aikaan…?
Mitä olette tehneet…?
KORPI hypähtää seisaalleen, ja huulin vapisevin änkyttää.
Mitä, mitä tarkoitatte…? Onko Emil jo tehnyt jotain…? Sanokaa… sanokaa…
VAIMO
Sitä en tiedä, mitä hän on tehnyt… mutta sen tiedän mitä te olette tehneet Haloselle…
KORPI kuin jähmettyen.
Haloselle?
KAARLO
Mitä, mitä…? Onko joku lyönyt häntä…?
VAIMO
Ei lyönyt, mutta…
KORPI käheällä, hätäisellä äänellä.
Mitä hänelle on tehty…? Puhukaa nyt pian, pian…!
VAIMO vetää syvään henkeään, ikäänkuin olisi tukehtumaisillaan ja koettaa puhua hillitysti.
Niin se asia on, että Halonen oli koko tämän päivän ollut murheellisen näköinen, mutta sen jälkeen kun hämärissä kävi jossakin, muuttui hän yhä kummallisemmaksi… Ensin oli istunut ja huokaillut, sitten otti Kallun ja Hiljan syliinsä puhumatta mitään ja samalla tavalla oli pitänyt vuoronsa jälkeen kaikkia pienempiä… Mutta kun viimeksi piti pikku Mattia silitellen sen hiuksia, niin oli äkkiä alkanut kovasti itkeä — ja sitten juossut ulos…
KAARLO kuumeisella jännityksellä.
Ulos, minne — mihinkä ulos?
VAIMO
Haloska luuli, että kokoukseen… mutta kun ei mies tullut illallakaan kotiin, tuli hän meidän puolelle kysymään ja sai Vihtorilta tietää, ettei Halonen ollut käynytkään kokouksessa… Hän pelästyi kovin ja alkoi etsiä kaikkialta… vinniltäkin… ja… — (Vaikenee epäröiden.)
KORPI hurjasti.
Mutta ihminen, sanokaa nyt vihdoinkin, mitä hänelle on tapahtunut?
Mitä, vinnillä…?7
VAIMO peittäen kasvonsa.
Hän oli siellä… hirttänyt itsensä.
ANNI joka jähmettyneenä on kuunnellut kertomusta, kirkasee kauhusta ja änkyttää jotakin sekavaa.
KAARLO tarttuu päähänsä, huudahtaen tolkuttomasti.
Te valehtelette! Se ei ole totta! Se ei voi olla totta… ei, ei!
VAIMO väristen.
Äsken minä juuri näin hänen riippuvan orressa vyöhihnassaan… — (Anni peittää itkien kasvonsa ja Kaarlo näyttää mielettömältä kävellessään edestakaisin lattialla.)
KORPI mutisee tuskallisesti.
Herra jumala… tämä on kauheata! Voi minua, voi minua… — (Napittaa takkiansa hermostuneesti.) — Onko siellä ketään ihmisiä…?
VAIMO
On, on… paljon siellä ihmisiä on… Ja Haloska on aivankuin hullu, lapset parkuvat, ja…
(Hänen äänensä katkeaa tukahutettuihin nyyhkytyksiin.)
(Äänettömyys.)