I.
Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon väristä… melkein sinervänharmaata…
— Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa…
— Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!
— On sitä saatu kolkutella…
— No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen herroja olemme.
— Pianhan se nyt jo menee…
— Jo räsähtelee…
Näin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään valtavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat ottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka sitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin hautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa linjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät teräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas — sillä he olivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista saaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena, juhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti kellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi vain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen koruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea räsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta varmasti halkeamaan…
— Nyt se ei enää kestä montaa iskua — tuumi vanhin veli.
— Ei… mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta alta pyöreä. Tule heti…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja toinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin. Ja veli…
Hän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä… Hän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea etsien, katoavan — ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan rusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle tapahtui…
Kauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin hirvittävän, että miltei kangistui:
Veljestä näkyi vain pää ja rinta — koko alaruumis oli murskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän suutaan kuni kuivalle heitetty kala…
Kuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti… nosti… nosti… Kaikki musteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään… Turhaa! Se painoi monta tuhatta kiloa.
Hän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli — eikä nähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan rusentanut luut, lihakset… koko alaruumiin paperin-ohueksi, veriseksi massaksi… Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta kylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen alas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen alaruumiistaan ollut jälellä.
Ja hän eli vielä!
Hän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät silmänsä ja korisi:
— Voi… voi… vo-iih! Auta… Mutta käänsi samassa kauhistuneen katseensa kiveen — ja vaikeni…
Mielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen kangen ja nosti… taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat silmänräpäyksessä hänen otsaltaan… Mutta tulos oli sama kuin äskenkin!
Onneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut kuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen kauheat terävät silmänsä.
— Älä koeta… se on… turhaa. Voih… pikku poikani… vaimoni… kun jäivät…
— Veljeni… veljeni… — vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen sanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.
— Auta vaimoani… ja poikaa… — voihki onneton ja hänen siniset huulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän jatkoi läähättäen:
— Voi… kärsin… lopeta tuskani… veli… ammu…
Heillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän lävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi epätoivoisesti rukoillen:
— Ei veli! En voi! En voi! Veljeni… veliraukkani!
— Mutta ajattele… jos täytyy kärsiä… kauvan… iltaan…
Mutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin pelastuksen löytänyt:
— Minä juoksen hakemaan apua!
— Ei… et… saa! — parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen suonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen, ikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. — Voi jos… tietäisit… Sinun täytyy… täytyyh! — loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi tuskanhuudoksi.
Hän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin viimeisin voimin — peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä pyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin kauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen suunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti hengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko maailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään ja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen, verisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman — aivankuin äärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja jossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit… Ja joka puolella pelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun ja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto saalistaan… Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen kokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:
— Pian… pian…
Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta; siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa veljeään.
Silloin hän ei voinut enää kestää! Hänen täytyi se tehdä!
Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun veljensä ohimoon ja laukasi…
Onneton ei liikahtanut — hiukan värähti…
Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen ohimosta… miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen… Sitten hän huokasi raskaasti… kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti ilmoittamaan tapahtumasta.
Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta…