II.
Vankikopissa — kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru, vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.
Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa, ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä — vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa, oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio — ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden kuluttua!
Nyt koetti hän tyynesti ajatella miksi hän oikeastaan oli täällä?
Mitä oli hän siis tehnyt?
Hän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän rinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä: pelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä — ainakin pieneksi ajaksi.
Oliko se väärin?
Väärin on se, — ajatteli hän — jos tekee pahaa tai vahinkoa jollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on yhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut mitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen veliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän kuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri huojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis rikos lieventää tuskia?
Hän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä tuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri — tai kuka hyvänsä — saisi lopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää, eikä voi itse sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai muuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka seurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät ja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei hänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään noudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle itselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi vähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä eihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita ja kuolevia! — Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui vankilassa ei voi tehdä toisin kuin hän teki.
* * * * *
Kukaan kunnon ihminen — ajatteli hän edelleen — ei voisi, tavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna, runneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi olla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen eläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa tapauksessa. Mutta ihminen: "luomakunnan kruunu", "luonnon herra", "maailman valtias" — sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään ja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen hengenvetoon — omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa. Ja jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö hänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin tänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä poikaansa… Ah!
Hän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään ajatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut. Hänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta, kirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään kylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen äänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:
— Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset tuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa tätäkään rikokseksi.
Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle, eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! — se on suuri synti!
Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat "sivistyneet" tuomarit? Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka vanha, nykyaikaan soveltumaton — vaikka se olisi kuinka typerä! Kuinka epäinhimillistä, raakaa…!
Entä jumala — lennähti hänen mieleensä.
Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui kuolevan veljensä rukouksiin — niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo tietää mitään sellaisesta jumalasta! Se ei ole silloin mikään jumala — se on itse sysimusta perkele:
Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri koppia, kuin peto häkissään — raivoten vihasta, katkeruudesta ja surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen rautakalterien välitse… Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.
Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat, tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen… Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla…
Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki — muisti, kuinka he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia juottamassa… Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun purskahtamaisillaan… Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät, jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly, ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset… Hän tunsi mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:
— Veljeni… rakas… veliraukkani…
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä…
… Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina…