I.

Arvo Korpela nukkui vielä kun ovikelloa varovasti soitettiin ja palvelustyttö töytäsi sisään pelosta kalpeana ja soperteli hätääntyneenä:

— Voi, herätkää… herätkää… Koko rappukäytävä on täynnä poliiseja ja outoja miehiä… ja upseeri… se kysyy…

— Kuka kysyy?

— Se… upseeri… kysyi asuuko tässä tohtori Sadovsky. — Minä vedin oven kiinni…

— Se oli hyvä… Älä avaa… Tulen heti… — virkkoi Korpela ja hyppäsi kiireesti sängystä.

Nyt ne tulivat häntä vangitsemaan — ajatteli Korpela pukeutuessaan. Mitä pirua nyt teen? Nytpä tiedän: hänen täytyy paeta kyökin rappusien kautta — välähti hänen hämmentyneissä aivoissaan ja välittämättä kiivaasta soitosta juoksi hän kyökin rappusille katsomaan olisiko tie avoinna, mutta aukaistuaan oven seisoi häntä vastassa kolme pelokkaan näköistä miestä, revolverit ojennettuna. Hän veti oven kiinni, meni siihen huoneeseen missä Sadovsky vaimonsa kanssa asui ja ilmoitti lyhyesti asian tilan. Sadovsky hymyili surullisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi alakuloisella äänellä:

— No, sille ei voi mitään… Olkaa hyvä ja laskekaa sisään!

Nyt olivat poliisit kai päättäneet murtautua väkisin sisälle, koska ovea jyskytettiin vimmatusti ja rappusilta kuului huutoja, melua sekä epäselvää sorinaa. Sitäpaitsi soi kello yhtämittaa. Korpela aukasi oven. Siellä seisoi poliisimestari hieman kalpeana ympärillään toistakymmentä sivilipukuista miestä, jokaisella käsi päällystakin taskussa näki selvästi heidän pitelevän revolveria — ja mulkoilivat ympärilleen arkoina ja luihuina kuin vangitut sudet häkissä; alempana rappusilla näkyi sitäpaitsi muutamia vormupukuisia poliiseja. Korpela silmäsi halveksivasti joukkoa ja kysyi tyynesti:

— No?

Poliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja hermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja viralliseksi, kysyi:

— Asuuko tohtori Sadovsky täällä?

— Kyllä. Mitä asiata? — Hän on vielä vuoteessa.

— Niin… tuota, on vain vähäsen… sellaista ikävää asiaa… — vastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen sapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt uuden ajatuksen:

— On vain vähän asiata!

Häntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen astui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka piti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:

— Missä huoneessa hän asuu?

— Tässä. Mutta… suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut…

Huomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn huoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla; vahdit sentään jätettiin joka ovelle. — Korpela riensi jatkamaan pukeutumistaan.

Nyt oli siis tullut se, mitä Sadovsky toissapäivänä sanoi aavistavansa; urkkijat olivat viime aikoina seuranneet häntä miltei joka askeleella. Hän oli Venäjän ensimmäisen Valtakunnanduuman jäsen ja erään julistuksen allekirjoittaja, josta tiesi hallituksen häntä vainoovan. Hän oli paennut silloin Suomeen ja oli elellyt kaupungissa jo toista vuotta saavuttaen työväestön täydellisen luottamuksen ja suosion auttavaisuutensa sekä ihmisystävällisyytensä takia. Kaupungin työväentalolla oli hän joka päivä ottanut vastaan sairaita; maksua otti hän vain varakkaimmilta aivan köyhiltä ei hän ottanut mitään. Kaiket iltapäivät kulki hän sairaiden luona esikaupunkien hökkeleissä ja monet olivat ne perheet, jotka hän oli pelastanut kuolemasta ja kurjuudesta. Vaikka hänen oma vaimonsa oli jo kaksi kuukautta maannut sairaana, oli hän silloinkin aina valmis antamaan apuansa. Siksi olikin hän rakastettu.

Kun Korpela oli pukeutunut aikoi hän mennä Sadovskyn huoneeseen. Ovella seisova urkkija kuitenkin esti sen. Korpela kutsutti poliisimestarin ja vaati, että jos kotitarkastusta pidetään, niin hänen täytyy saada olla läsnä, koska huone oli hänen hallussaan ja siellä olevat huonekalut olivat hänen. Kun se pienen sananvaihdon jälkeen myönnettiin, kohtasi häntä näky, joka pani hänet harmista vapisemaan: salapoliisit ja urkkijat olivat hajaantuneet ympäri huonetta innokkaaseen etsiskelyyn ja menettelivät kuin siat mansikkamaassa: laatikot revittiin auki, paperit, kirjeet ja käsikirjoitukset tarkastettiin perinpohjin, liinavaatekorit tyhjennettiin, puhtaat liinavaatteet viskattiin lattialle, mattojen alustat tarkastettiin, tyynyt ja patjat revittiin auki ja etsittiin, jos sieltä edes löytyisi jotakin; sanalla sanoen: kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat nuuskittiin! Ja ylinnä keikkuili rietasnaamainen venäläinen urkkija ja jakeli käskyjä suomalaiselle poliisiupseerille, joka kiltisti ja nöyrästi niitä totteli, vieläpä kehoitteli kätyreitään yhä innokkaampiin ponnistuksiin. Pöydän ääressä istui Sadovsky kuin leijona kurjan, nuuskivan rakkilauman keskellä, joka ei vielä uskalla karata uhrinsa kimppuun. Hän korjaili tulta samovarissa, jossa höyrysi teevesi ja katseli urkkijain hommia, surunsekaisella säälillä nyökäyttäen äänettömästi ja kylmästi päätään poliisimestarille, joka selitti, miten Venäjän "suojelusosastolta" oli tullut käsky vangita hänet ja hän toimii vaan kuvernöörin käskystä; hänelle tietysti tällaiset ovat ikäviä toimia, mutta ei auta, hänen täytyy vangita virka pakottaa, j.n.e.

Mutta sängyssä makasi laihana ja kuolonkalpeana Sadovskyn vaimo, itkien katkerasti ja sylkien verta. Hän oli jo kaksi kuukautta maannut kuolemanheikkona; hän sairasti keuhkotautia ja verensyöksyä. Se oli näky, joka olisi saanut pedonkin heltymään, mutta "esivallan" edustajiin se ei tehnyt mitään vaikutusta: pirullinen hymy huulillaan he vain tekivät inhoittavaa työtään!

Sadovsky valmisti teetä kannuun, kaatoi koneellisesti laseihin ja aikoi viedä myöskin vaimolleen; mutta huomattuaan hänen sylkevän verta, antoikin jotain rohtoa ja pyyhki hitaasti veren hänen sinikalpeilta huuliltaan…

Sen tehtyään alkoi hän juoda teetä hitaasti — aivankuin olisi tahtonut pitkittää yhdessäoloa vaimonsa kanssa mahdollisimman kauan; hänen kaikki liikkeensä olivat omituisen säännöllisiä ja hitaita ja niissä ilmeni ikäänkuin äänetön vastalause sitä barbarimaista menettelyä vastaan… Juotuaan lasillisen otti hän ääneti esille paperossivalmistusvehkeet, valmisti hitaasti yhden paperossin ja alkoi polttaa, tuijottaen synkästi itkevää, tuskasta värisevää vaimoansa. Ooh, mitä tulisikaan tuo mies, joka on ensin kärsinyt vainoa, sentähden, että on ollut sorrettujen puolustaja, ja nyt täytyy jättää kuoleva vaimonsa tänne vieraaseen maahan, ilman turvaa ja apua, eikä enää koskaan näkisi häntä! Se on kamalaa! — Ja kuka voi kuvailla tuon vaimoraukan tunteita jäädessään tänne yksin ja tietäessään, että hän viimeisen kerran näkee elämäntoverinsa, tuon hellän, jalon, jota hän jumaloi! Hänet ehkä hirtetään, ammutaan tai viedään Siperian tundroille kuolemaan — ja hänen täytyy kuolla täällä yksin, unohdettuna, ilman turvaa, kaukana kotoaan, kaukana rakkaistaan… Kuka mittaa ne tuskat? — Korpela puri hampaitaan kipuun asti, tätä ajatellessaan, hän käveli edestakaisin lattialla salatakseen vihaansa ja mielenkuohuansa, mutta ei onnistunut. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, hänen rintaansa painoi kuin raskas kivi tuota petomaisuutta ajatellessaan.

Tällä välin olivat urkkijat saaneet "työnsä" valmiiksi: kirjat, liinavaatteet, tyynyt, talouskalut, — kaikki olivat revittynä, pirstottuna lattialla. Sen toimeenpanijat seisoskelivat ikäänkuin hiukan häpeissään ja vilkuilivat luihuina ympäri seiniä — kai siitä syystä, etteivät löytäneet mitään arvokasta. Tosin otettiin muutamia viattomia kirjoja, yksi yksityiskirje ja pari rohtopulloa takavarikkoon "epäiltävinä", muutenhan olisi näyttänyt kovin nololta, jos ei mitään saalista olisi löytynyt!

Kun Sadovsky yhä tupakoi, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan, että luikurit jo odottelivat, kävi poliisimestari rauhattomaksi: hän vilkasi kelloaan, ja käveli levottomasti edestakaisin lattialla, mutta kun ei tästä ollut toivottua tulosta, korjasi hän sapelinhihnaansa, otti arvokkaan ryhdin, rykäsi pari kertaa ja lausui käskevän virallisesti:

— Koettakaas joutua!

— Kohta… kohta… jupisi Sadovsky, katsahtaen ympärilleen kuin nähdessään pahaa unta, siveli miettivästi partaansa, mutta istui edelleen.

Hetken perästä hän nousi, astui hitaasti vaimonsa vuoteen viereen ja katsoi häntä äänettömänä. Sitten kumartui suutelemaan… Vaimo joka pitkän aikaa oli kuin tuskan jäykistämänä tuijottanut miestään, tarrautui häneen niinkuin hukkuva pelastajaansa ja hukkuvan hätähuutoa muistutti hänen vihlova itkunsa. Hänen ruumiinsa vavahteli kuin kouristuskohtauksessa näytti siltä, kuin aikoisi hän kuolla tuohon viimeiseen syleilyyn… Niin Korpela tunsi yhtäkkiä, että eräs ihmiselämän kauheimpia näytelmiä: tuolta nääntyneeltä naisraukalta riistetään heti viimeinen pelastusrengas ja jätetään elämän myrskyaallokkoon ja miehen täytyy avuttomana nähdä elämäntoverinsa uppoavan jättää hänet avutta. Ja sellaista tapahtuu nyt heti — nyt juuri.

Korpela voihkasi käheästi, hänet valtasi mieletön tuska ja viha, hänen silmissään musteni ja hän tahtoi tehdä jotain kauheata, kostaisi edes — mutta huomasi sen heti järjettömäksi ja mahdottomaksi ja puri vain hammastaan…

Mutta Sadovsky irroitti hellällä väkivallalla tuskasta vapisevan vaimonsa kädet kaulaltaan… suuteli häntä vielä kerran otsalle… nousi silmät kosteina, suu lujasti yhteenpuristettuna ja puki päällystakin yllensä, heitti vielä silmäyksen ympäri huonetta — ikäänkuin olisi tahtonut painaa tuon kamalan kuvan sielunsa pohjaan — kätteli jäähyväisiksi Korpelaa ja astui sitten sanaakaan sanomatta ovesta ulos, poliisit kintereillään. Korpela lähti vaistomaisesti myöskin jälessä — tahtoi vielä heittää yhden silmäyksen tuohon marttyyriin… Rappukäytävässä oli suuri lauma poliiseja, jotka kärsivällisesti, susien lailla olivat odottaneet, ja nyt aivankuin tyytyväisyydestä muristen ottivat vastaan uhrinsa…

Korpela aikoi mennä lohduttamaan tuota onnetonta naisraukkaa, mutta samassa hän huomasi ettei hän voisi mitään lohdutusta tuoda. Mitä hän sanoisikaan! Pitäväthän ne uhrinsa! — Mutta jos sentään jotakin sanoisin, ajatteli hän ja aukasi oven.

Mutta tultuaan sisälle, pysähtyi hän äkkiä kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja… Tuon onnettoman itkussa, hänen taudin runteleman ruumiinsa nytkähdyksissä kaikessa, kuvastui niin hillitön, kamala epätoivo, etteivät mitkään sanat kykene sitä lohduttamaan — ne tuntuivat kaikki hulluilta ja tarkoituksettomilta tässä kauhistuksen kodissa. Hän yritti sanoa edes jotakin, mutta ei voinut: tuntui siltä kuin suuri rautarengas puristaisi hänen rintaansa ja rautakoura kuristaisi hänen kurkkuansa sieltä tuli vaan epäselvää kähinää… Hän suuteli onnetonta kädelle ja riensi huoneesta kuin pahojen henkien ajamana…